Parempia valintoja

Tässä tulee oodi kuukupille:

En ymmärrä miten tavallisesti niin ennakkoluuloton minä osti ensimmäisen kuukuppinsa vasta loppuvuodesta. Aivan turhaa jahkailua. Siteitä en ole osannut käyttää oikeastaan koskaan, en pidä lainehtivasta tunteesta ihoa vasten. Haluan veren talteen jo tapahtumapaikalla. Ja mieluummin niiden tapahtumapaikkojen kanssa kosketukseen lääketieteellistä silikonia, kuin valkaisuaineilla ja muilla kemikaaleilla kyllästettyjä vanutuppoja. Kuukuppi on mitä mainioin keksintö!

Haluan päästä menkkojeni kanssa mahdollisimman helpolla. Olen onnekas sillä mulla on lähes kellontarkka kuukautiskierto. Pystyn asettamaan kupin jo ennen menkkojen alkua, jolloin ohivuotoja ei tule. Voin myös nukkua sen kanssa huoletta. Se ei muistuta paikoillaanolosta millään tapaa. Siinä missä niitä tamponeja meni toistakymmentä yhden menkkapyrähdyksen aikana, sama kuppi kestää kierrosta toiseen. Kuukuppini on jo maksanut itsensä takaisin.

Olen elänyt muutenkin niin hyvällä menestyksellä tänä vuonna vähällä tavaralla. Siinä missä joskus kuukausikengät oli henkilökohtainen käsite ja samoja vaatteita ei voinut käyttää kahta päivää peräjälkeen, nyt perusoutfittini tuppaa olemaan leggingsit ja neule. Lopetin muodin seuraamisenkin joitakin vuosia sitten. En ole kuukausiin vilkaissutkaan yhdenkään pikamuotiketjun verkkokatalogeja. En tiedä mikä tänä keväänä trendaa. Kun ei altista itseään trendeille ei tule houkutuksiakaan. Viime kesänä ostin yhden tencel-mekon joka on saanut tähän mennessä kymmeniä käyttökertoja. Lindexiltä. En minäkään mikään pyhimys ole.

Olisi kiva tukea nuoria nousevia vaatesuunnittelijoita. Enkä tarkoita nyt mitään julkkis valitsee näistä kasvottoman suunnittelijan valmiista vaatteista x-määrän suosikkejaan hänelle dedikoiduksi "mallistoksi"-tyylistä mukasuunnittelua, vaan jotakuta vastuullisuuden huomionottavaa tulevaisuuden tekijää. Mutta kun en tarvitse niin paljoa uusia vaatteita, että voisin kutsua itseäni nuoren suunnittelijan tukijaksi. Enkä ole niin rohkea pukeutuja, mitä nuorten suunnittelijoiden mallistot tuppaavatkaan olemaan. Yksi kukkakuvioinen kietaisumekko ensi kesälle riittäisi.

Mua vähän harmittaa, että olen niin nuuka. En raaski vaihtaa kylppärin ongelmakohtia ekologisempiin, koska en halua heittää mitään sinänsä käyttökelpoista pois. Mulla on varmaan vielä satoja vanupuikkoja ja -lappuja kylppärin korissa. Instagram mainosti mulle ehkä kolme-neljä kuukautta sitten kestotopsipuikkoa, ja olin näin lähellä etten ostanut. Ideahan on nerokas, yksi silikoninen topsipuikko jonka voi pestä ja käyttää lukemattomia kertoja uudelleen. Näitä oli muistaakseni kahta versiota, nystyräinen "perus"topsipuikkoiluun ja pisaranmallinen meikin korjailuun.

Jos käyttäisin vanupuikkoja useammin, olisin jo siirtynyt noihin. Nähtäväksi jää saanko normaalikäytöllä omiani vielä vuosiin loppumaan. Yhtä nuuka olen vanulappujenkin kanssa, niitä ei vaan tule käytettyä. Vanulapun korvikkeet voisin virkata bambulangasta itsekin.

Vielä yksi mua pidempään kiinnostanut ekologisempi kylppärituote on sosiaalisessa mediassa loppuvuodesta pyörinyt Geisha shaver. Jonkun roomalaisjumalatarsheiverin jälkeensä jättämät valtavat muovi-metallimöykyt ovat aikamoinen kierrätysongelma, ja musta tuntuu että ne menettävät parhaimman teränsä jo ensimmäisen käyttökertansa jälkeen. Olen käyttänyt omaa sheiveriäni viimeksi ehkä joskus kesällä, ja sen terä on jo ne huonommatkin päivänsä nähnyt. Olen ulkoistanut karvanpoistoni sokeroijalle, jolloin sheiverikin on jäänyt pölyttymään. Ehkä olisi aika kokeilla pitkästä aikaa taas sheivaamista.

Kuinka minimalisti minussa kasvoikaan

Kun tilapäismuutin poikaystäväni luo vuodenvaihteessa, oltiin jännän äärellä. Oli valittava todella tarkasti mitä tuoda mukanaan. Mä ehdin asua lähes kymmenen vuotta asunnoissa, joissa mulla oli kaikessa itsemääräämisoikeus. Minun sisustus, minun huonekalut, kaikki minun mielen mukaan.

Vaan poikaystävän luona onkin juttu toisin. Asioiden pitää olla hänen omiaan ja hänen määräämissään paikoissa. Jopa tollaisen kellastuneen lakatun mäntypuisen pöydänhirvityksen, jota en voi sietää. Mä en saanut tuoda edes mun kasveja tänne, en ensimmäistäkään, hitto vie. Poikaystävä ei ole ehkä huomannut, mutta pari kasvia on silti keittiön ikkunalla verhon takana piilossa.

Taidetarvikkeet ovat isän luona. Jos tekee mieli taiteilla, mulla on ruutupaperia ja penaalillinen stabiloita. Nyt ei voi virkata, neuloa, solmia makrameeamppeleita, tehdä applikaatiotöitä tai hennatatuointeja. Eiväthän ne tähänkään asti ole olleet osa viikko-ohjelmaani.

Koska täällä ei ole mulle huonekaluja, täällä ei myöskään ole vaatekaappia mulle. Mun kaikki vaatteet ovat yhdessä matkalaukussa. Mä olen käyttänyt tästä matkalaukun sisällöstä viittä vaatekappaletta, alusvaatteet poislukien. Mustaa mekkoa, mustaa t-paitaa, vaaleanruskeaa neuletta, luonnonvalkoista jakkua ja mustia kolmiraitaleggingsejä. Lainaan poikaystävän vaatteita, sillä sen minkä häviän pituudessa voitan leveydessä. Minä, joka joskus rakastin korkokenkiä, en ole kuukauteen käyttänyt muita kuin Vansin kissakuosisia tennareita.

Vähillä vaatteilla on helpompaa. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että kun olen oikeasti aikuinen ja jossakin uskottavassa virassa (kun :D), tulen pukeutumaan arjessa vain Chanelin mustaan jakkupukuun. Tämän tavoitteen toteutumisessa taitaa mennä vielä muutama vuosi, näin nykyistä opiskelutahtiani tarkastelemalla.

Mulla on seitsemän astiaa, joita itsepintaisesti käytän. Kirjoista vain opiskeluun liittyvät. Mun kylpyhuonetarvikkeet mahtuu yhteen korivaunuun. Meikit yhteen pussiin. Shampoo ja suihkuöljy suihkun hanan päälle, hiusnaamio lattialle. Ei ensimmäistäkään kynsilakkaa. Ja toisaalta sitten mulla on jotain järjettömiä epäoleellisuuksia, kuten alabasterinen Apollon ja tiun verran voimakristalleja.

Alkuun minimalismi oli ehkä pakon sanelemaa, mutta nyt kuukauden jälkeen olen huomannut, että näin onkin hyvä. Ja pärjäisin vielä vähemmälläkin.

Neiti Nelisilmä

Pari viikkoa sitten aamuvuoroon mennessäni pysäytin bussin sijaan roska-auton. Tästä vahvistui päätös, nyt on ihan pakko mennä näöntarkastukseen.

Ala-asteella mun suurin pelko oli rillit, hammasraudat ja ylipaino. Olin ruokahaluton ja mun näkö oli priimaa, vältyin todella täpärästi oikomishoidolta. Rillihäpeä kulkee geeneissä, äitinikin vältteli silmälaseja ihan viimeiseen asti, jouduin vielä aikuisiälläkin toimimaan hänen silminään museoissa sun muissa. Vaan nyt kun syömishäiriöt alkavat olla taakse jäänyttä elämää, kiloja olisi vaikka muille jakaa ja vinot hampaat harmittaa, on aika alkaa elää alakoululaisen painajaista. Mulle tulee silmälasit!

Optikon tuomio oli musertava. Näen niin huonosti kauas, etten saisi edes ajaa autoa. Onneksi mulla on hovikuski. Ei muuta kuin kehyksiä läpikäymään. Mulla ei ollut juurikaan visioita millaiset saattaisivat sopia, mielessä oli ainoastaan yksi muinainen snapchat-filtteri, joka antoi vaaleanpunaiset kissankorvat ja pyöreähköt silmälasit. Vaan mieleisiä kehyksiä ei meinannut löytyä millään. Oli typeriä muoviosia ja vääriä värejä. Päädyin malliin, joka maagisesti onnistui häivyttämään kaksoisleuan. Niissäkin oli elementtejä, joista en pitänyt, mutta niistä kuulemma pääsisi eroon.


Tässä kehykset mulla tänään kotona sovituksessa. Ne tulivat kustomoituna, eli piti kokeilla kelpuutanko työn jäljen. Näin jälkiviisaana mun olisi kannattanut ehkä kuitenkin ottaa kullansävyiset kehykset, sillä ainoat käyttämäni korut ovat kultaiset sirot sormukset. No, ei juuri tuo hopeinen sävykään ole liian kylmä. Seuraavaksi ne lähtevät linssien kiinnitykseen, ja sitten mulla onkin päivittäiskäytössä silmälasit. Jos en näin tule näyttämään paremmalta, ainakin näen paremmin.