Sade vei työni



Tämä ensimmäinen sadepäivä iäisyyksiin palautti taas mieleen sen, miksi maalla ei olekaan niin mukavaa. Eihän sateella voi tehdä mitään. Tähänastinen elämä on ollut kukkien kastelua, tieteellistä kirjoittamista ja auringonpalvontaa. No, terassin kattoa armottomasti piiskaava sade ja nurkissa tuskaansa ulvova tuuli pitävät huolen siitä, ettei kirjoittamisesta tule mitään. Luonto on meluisa, eikä peltikattokaan varsinaisesti sateen ropinaa vaimenna. Erilaiset äänet häiritsevät toisinaan keskittymistäni kohtuuttoman paljon, ja jostain syystä sellainen päivä on juuri tänään. Aurinkoakaan ei sattuneista syistä näy, ja sade puolestaan hoitaa kukkaset. Olen toimeton.

Neuroottisesti ukonilmaan suhtautuvat kämppäkaverit kiskovat kaikki töpselit irti seinästä jääkaappia ja pakastinta lukuunottamatta ensimmäisen tumman pilven ilmestyessä taivaanrantaan. Ei auta todistelu ukkostutkan avulla, jokainen sadekuurokin on potentiaalinen ukkosmyräkän esitanssija. Ukkonen voi ilmestyä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun akku loppuu, yhteyteni ulkomaailmaan katkeaa.




Mahdottomia ovat sarjamaratonit, musiikin kuuntelu, simsinpeluu, tiedonhaku verkkoaineistoista, jopa lämmin ruoka. En osaa piirtää ja osaamattomuus saa minut turhautumaan, eikä täällä ole ristin sielua kenen kanssa keskustella. Ei edes pelikortteja, pasianssiturnaus olisi saattanut olla hauskakin. Mitä ihmettä voi tehdä sähköttä sisätiloissa?

Poikaystävä kävi viikonloppuna ja toi ristikkolehden. Pitänee kaivaa öljylamppu esiin. Näin kolmelta iltapäivästä on pimeää kuin samaan aikaan marraskuussa.

Hei Helios

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huvittaa kuinka tosissaan joskus nuoruusvuosina auringonoton tulikaan ottaneeksi. Mulla on ollut parveke viimeksi Lahdessa asuessani. Silloin aurinkoisen kesäpäivän kuusituntinen vierähti parvekkeen lattialla. Vietin olkaimettomissa fluoripinkeissä hapsubikineissä tunnit kymmenestä neljään koiranunta uinuen, ja puhelimen ajastin muistutti puolen tunnin välein kääntymisestä. Valelin itseni päästä varpaisiin Natusanin vaaleanpunakorkkisella vauvaöljyllä. Päätä ei voinut peittää, että naama saisi väriä ja hiukset vaalenisivat entisestään. Hiukset oli usein kostutettu sitruunamehulla. Nukuin päivät parvekkeella ja valvoin yöt milloin missäkin. Jotkin asiat eivät ole muuttuneet miksikään vuosien saatossa.

Suhde auringonottoon sen sijaan on muuttunut. Makoilen toisinaan varjossakin. Luen, kirjoitan ja teen, enkä pelkästään laiskottele. Käytän nykyisin jopa aurinkorasvaa. Rusketus ei ole enää pääasia, sillä sitä ei muutenkaan meinaa ilmestyä sitten millään. Multa puuttuu täysin ruskettumisgeeni, esimerkiksi poikaystäväni paahtuu heti pronssijumalaksi kun jo kuuleekin sanan aurinko. Tasan ei käy melanosyyttien työmotivaatio. Palan käytännössä välittömästi, palaminen nostattaa usein vesikelloja, ja ihosyövän mahdollisuus on alkanut arveluttamaan. Memento mori. Jäin toukokuussa ehkä tunniksi istumaan lenkin yhteydessä penkille, kun oli luentoja kuunneltavana, mutta polvi alkoi jälleen sanoa sopimustaan sen kävelyreissun osalta irti. Mun oikeaan tissiin ehti palaa viisisenttinen läntti. Siinä olisi ollut käsivartta ja nenänpäätä ja reittäkin saatavilla mutta ei... Tissiin tarttui.

Senkin olen hyväksynyt, etten luonnonvaaleita hiuksia enää takaisin saa edes kesäksi ilman kampaajaa ja myrkkyjä, sitruunakin vain kuivattaa kutrit karrelle. Ennen mulla oli eräänlaiset tiikerikakkuhiukset, kesällä puski vaaleampaa ihan juuresta asti. Olen käytännössä aina kokenut vaaleat hiukset vahvasti osaksi identiteettiäni, ja koen nyt näyttäväni jotenkin vähemmän itseltäni, kun aurinkoraidatkaan eivät ota ilmestyäkseen. Joten ihan hyvin voin käyttää auringonpalvontapuuhissani huivia, pyyheturbaania tai jos villiksi heittäydyn, hattuakin. Äidilläni hiukset alkoivat myös tummumaan saman ikäisenä. 27 on monen kovan kohtalon ikävuosi.

Ja joo, tiedän ettei auringossa makaamista suositella. Mutta meillä Suomessa aurinkoiset päivät ovat luetut. Nuoruudenkampaajani sanoi aina, että paheita pitää olla. Kaiken kivan ei aina tarvitse olla kiellettyä.

Summertime Sadness


Huh tätä hellettä!

Tulin viikonloppuna äidille talonvahdiksi. Tämä tarkoittaa mulle käytännössä yhtä nudistileiriä. Heti kun auto kaartoi pois pihatieltä, heitin hikisen mekon hittoon ja asettauduin aurinkoon lukemaan. Uimaan pääsee heti kun mieli tekee, saunakin... Se on. Tarpeen vaatiessa käyttökelpoinen. Pakastimeen on varattu Pirkan mehujäitä pienen armeijan tarpeisiin. Amppari-Murkku-Leppis.

En tiedä voiko Kruununhaassa asuvan kesiä kutsua varsinaisiksi kaupunkikesiksi, mutta en oikeastaan enää ikävöi niitä. Kaikessa on puolensa. Tietenkin oli mukavaa kuin käytännössä elämänsä valtaosan sai mahdutettua Tervasaari-Kanavaranta-Topelia-kolmioon. Oli jännittävää kiivetä katolle syömään pitsaa ja katselemaan kaupungin vilinää. Vuorokauden viimeisiä tunteja sävytti auringon alaspainumisen myötä väriään vaihtava Tuomiokirkko.

Mutta yhtälailla olen nauttinut tähänastisesta kesästä kantakaupungin laidalla, kun ulko-ovi avautuu käytännössä suoraan syreenipuskaan ja metsään kävelee kymmenessä minuutissakin huonolla jalalla. Ja tiedän, että tulen nauttimaan täällä kukkien kastelusta, oman kasvihuoneen yrteistä, jopa etätenteistä. Ja lähdevedestä, joka laskee suoraan uimalampeen.

Joku on silti huonosti. Meidän maa-ala on vuosien saatossa pienentynyt, ja nyt lähimmät naapurit ovat jo 300 metrin päässä. Mopoteinit päristävät yötä päivää uudella tiellä pellon toisen puolen. Liian lähellä, ääni kuuluu ja liike näkyy. Tunnen lievää katkeruutta, sillä omat nuoruuden kesäni näillä niityillä eivät olleet läheskään noin sosiaalisia.

Juhannus on tulossa. Puhuin jo viime postauksessa yksinäisyydestä ja fomoilusta. Juhannus on mulle yksi pahimpia. Tuntuu, että kaikilla on joku paikka minne mennä. Eroperheen lapsella harvoin on sukuperinteitä. Usein aiemmin olin juhannuksena aina töissä, joten mulla ei edes ollut vaihtoehtoja. Vaan silti. Olen tainnut viettää kaverijuhannusta viimeksi vuonna 2008. Oma yksinäisyys tuntuu toisinan suorastaan häpeälliseltä. Varsinkin näin juhlapyhien tienoilla.

Koen usein surullisena sen, ettei mulla ole mitään isoa kollektiivista kaveriporukkaa. Ei homma ole kiinni siitä etteikö mulla olisi kavereita, heillä vain on kaikilla joku tai jotkut, jotka ovat vielä läheisempiä. En vaan kehtaa sniikata osaksi toisten perhe-parisuhdejuhlia. Juhannuksen kaltaisina juhlapäivinä havahdun siihen, ettei mulla ole ketään. Ikävä kyllä myös poikaystäväni mielestä tietyt juhannusperinteet menevät yhteisen ajan edelle.

Varsinkin kun tämä juhannus vaikuttaa kaikkien aikojen Juhannukselta. Baareihin ei pääse ja festarit on peruttu, joten monilta osin tänä vuonna palataan mittumaarin alkujuurille, luonnon äärelle. Aivan kuin luontoäiti armahtaisi meitä edes hiukan kevään koettelemusten jälkeen - kuinka omituista pystyä viettämään yötöntä yötä takitta!

Olisi mahtavaa viettää suurta suomenruotsalaista juhannusta saaristossa, koivuraitilla. Vaaleassa kukkamekossa, luonnonkukkaseppele päässä. Yhdessä lauleskellen ja salkoja ja kokkoja kierrellen kaarrellen. Kattauskaupalla tarjoiluja, lautasella britakakkua, salaattia ja uhrivieras seitsemää sorttia silliä. Voi, kuinka juurettomuus harmittaakaan!

Vaan jotain paistetta tähänkin risukasaan! Opiskelen tulevana syksynä sitten Ateenassa, mikäli vain koronatilanne antaa myöten. Pitänee kirjoittaa näistä fiiliksistä myöhemmin ihan ajan kanssa, onpa syksyllekin jotain mitä jo odottaa. Ja äidin nurkissa on tilaa mulle vaikka koko kesäksi, sikäli mikäli tällainen luonnon läheisyys osoittautuu piristäväksi tekijäksi. Ehkä mä kunnostan aitasta itselleni kesäkodin.