Huh tätä hellettä!
Tulin viikonloppuna äidille talonvahdiksi. Tämä tarkoittaa mulle käytännössä yhtä nudistileiriä. Heti kun auto kaartoi pois pihatieltä, heitin hikisen mekon hittoon ja asettauduin aurinkoon lukemaan. Uimaan pääsee heti kun mieli tekee, saunakin... Se on. Tarpeen vaatiessa käyttökelpoinen. Pakastimeen on varattu Pirkan mehujäitä pienen armeijan tarpeisiin. Amppari-Murkku-Leppis.
En tiedä voiko Kruununhaassa asuvan kesiä kutsua varsinaisiksi kaupunkikesiksi, mutta en oikeastaan enää ikävöi niitä. Kaikessa on puolensa. Tietenkin oli mukavaa kuin käytännössä elämänsä valtaosan sai mahdutettua
Tervasaari-Kanavaranta-Topelia-kolmioon. Oli jännittävää kiivetä katolle syömään pitsaa ja katselemaan kaupungin vilinää. Vuorokauden viimeisiä tunteja sävytti auringon alaspainumisen myötä väriään vaihtava Tuomiokirkko.
Mutta yhtälailla olen nauttinut tähänastisesta kesästä kantakaupungin laidalla, kun ulko-ovi avautuu käytännössä suoraan syreenipuskaan ja metsään kävelee kymmenessä minuutissakin huonolla jalalla. Ja tiedän, että tulen nauttimaan täällä kukkien kastelusta, oman kasvihuoneen yrteistä, jopa
etätenteistä. Ja lähdevedestä, joka laskee suoraan uimalampeen.
Joku on silti huonosti. Meidän maa-ala on vuosien saatossa pienentynyt, ja nyt lähimmät naapurit ovat
jo 300 metrin päässä. Mopoteinit päristävät yötä päivää uudella tiellä pellon toisen puolen. Liian lähellä, ääni kuuluu ja liike näkyy. Tunnen lievää katkeruutta, sillä omat nuoruuden kesäni näillä niityillä eivät olleet läheskään noin sosiaalisia.
Juhannus on tulossa. Puhuin jo viime postauksessa yksinäisyydestä ja fomoilusta. Juhannus on mulle yksi pahimpia. Tuntuu, että
kaikilla on joku paikka minne mennä. Eroperheen lapsella harvoin on sukuperinteitä. Usein aiemmin olin juhannuksena aina töissä, joten mulla ei edes ollut vaihtoehtoja. Vaan silti. Olen tainnut viettää kaverijuhannusta viimeksi vuonna 2008. Oma yksinäisyys tuntuu toisinan suorastaan häpeälliseltä. Varsinkin näin juhlapyhien tienoilla.
Koen usein surullisena sen, ettei mulla ole mitään isoa kollektiivista kaveriporukkaa. Ei homma ole kiinni siitä etteikö mulla olisi kavereita, heillä vain on kaikilla joku tai jotkut, jotka ovat vielä läheisempiä. En vaan kehtaa sniikata osaksi toisten perhe-parisuhdejuhlia. Juhannuksen kaltaisina juhlapäivinä havahdun siihen, ettei mulla ole ketään. Ikävä kyllä myös poikaystäväni mielestä tietyt juhannusperinteet menevät yhteisen ajan edelle.
Varsinkin kun tämä juhannus vaikuttaa kaikkien aikojen Juhannukselta. Baareihin ei pääse ja festarit on peruttu, joten monilta osin tänä vuonna palataan mittumaarin alkujuurille, luonnon äärelle. Aivan kuin luontoäiti armahtaisi meitä edes hiukan kevään koettelemusten jälkeen - kuinka omituista pystyä viettämään yötöntä yötä takitta!
Olisi mahtavaa viettää suurta suomenruotsalaista juhannusta saaristossa, koivuraitilla. Vaaleassa kukkamekossa, luonnonkukkaseppele päässä. Yhdessä lauleskellen ja salkoja ja kokkoja kierrellen kaarrellen. Kattauskaupalla tarjoiluja, lautasella britakakkua, salaattia ja
uhrivieras seitsemää sorttia silliä. Voi, kuinka juurettomuus harmittaakaan!
Vaan jotain paistetta tähänkin risukasaan! Opiskelen tulevana syksynä sitten Ateenassa, mikäli vain koronatilanne antaa myöten. Pitänee kirjoittaa näistä fiiliksistä myöhemmin ihan ajan kanssa, onpa syksyllekin jotain mitä jo odottaa. Ja äidin nurkissa on tilaa mulle vaikka koko kesäksi, sikäli mikäli tällainen luonnon läheisyys osoittautuu piristäväksi tekijäksi. Ehkä mä kunnostan aitasta itselleni kesäkodin.
