Hei Helios

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huvittaa kuinka tosissaan joskus nuoruusvuosina auringonoton tulikaan ottaneeksi. Mulla on ollut parveke viimeksi Lahdessa asuessani. Silloin aurinkoisen kesäpäivän kuusituntinen vierähti parvekkeen lattialla. Vietin olkaimettomissa fluoripinkeissä hapsubikineissä tunnit kymmenestä neljään koiranunta uinuen, ja puhelimen ajastin muistutti puolen tunnin välein kääntymisestä. Valelin itseni päästä varpaisiin Natusanin vaaleanpunakorkkisella vauvaöljyllä. Päätä ei voinut peittää, että naama saisi väriä ja hiukset vaalenisivat entisestään. Hiukset oli usein kostutettu sitruunamehulla. Nukuin päivät parvekkeella ja valvoin yöt milloin missäkin. Jotkin asiat eivät ole muuttuneet miksikään vuosien saatossa.

Suhde auringonottoon sen sijaan on muuttunut. Makoilen toisinaan varjossakin. Luen, kirjoitan ja teen, enkä pelkästään laiskottele. Käytän nykyisin jopa aurinkorasvaa. Rusketus ei ole enää pääasia, sillä sitä ei muutenkaan meinaa ilmestyä sitten millään. Multa puuttuu täysin ruskettumisgeeni, esimerkiksi poikaystäväni paahtuu heti pronssijumalaksi kun jo kuuleekin sanan aurinko. Tasan ei käy melanosyyttien työmotivaatio. Palan käytännössä välittömästi, palaminen nostattaa usein vesikelloja, ja ihosyövän mahdollisuus on alkanut arveluttamaan. Memento mori. Jäin toukokuussa ehkä tunniksi istumaan lenkin yhteydessä penkille, kun oli luentoja kuunneltavana, mutta polvi alkoi jälleen sanoa sopimustaan sen kävelyreissun osalta irti. Mun oikeaan tissiin ehti palaa viisisenttinen läntti. Siinä olisi ollut käsivartta ja nenänpäätä ja reittäkin saatavilla mutta ei... Tissiin tarttui.

Senkin olen hyväksynyt, etten luonnonvaaleita hiuksia enää takaisin saa edes kesäksi ilman kampaajaa ja myrkkyjä, sitruunakin vain kuivattaa kutrit karrelle. Ennen mulla oli eräänlaiset tiikerikakkuhiukset, kesällä puski vaaleampaa ihan juuresta asti. Olen käytännössä aina kokenut vaaleat hiukset vahvasti osaksi identiteettiäni, ja koen nyt näyttäväni jotenkin vähemmän itseltäni, kun aurinkoraidatkaan eivät ota ilmestyäkseen. Joten ihan hyvin voin käyttää auringonpalvontapuuhissani huivia, pyyheturbaania tai jos villiksi heittäydyn, hattuakin. Äidilläni hiukset alkoivat myös tummumaan saman ikäisenä. 27 on monen kovan kohtalon ikävuosi.

Ja joo, tiedän ettei auringossa makaamista suositella. Mutta meillä Suomessa aurinkoiset päivät ovat luetut. Nuoruudenkampaajani sanoi aina, että paheita pitää olla. Kaiken kivan ei aina tarvitse olla kiellettyä.
Lähettänyt klo

Ei kommentteja

Toivottavasti jätät edes jonkinlaisen puumerkin käynnistäsi :) Pyrimme vastaamaan kaikkiin kommentteihin!

Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, tai kommenttisi on herjaava, loukkaava tms. älä tule tänne tai mene muuallekaan vinkumaan kun epäasiallinen kommenttisi on poistettu.

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)