Yksinäisyys ympärillä
perjantai 5. kesäkuuta 2020
Jollain tasolla mulla on usein älyttömän ulkopuolinen olo. Ystävien puute on yksi niistä syistä, joista mua on kiusattu aina. Mulla on ollut enemmän niitä feikkiystäviä, jotka ovat vain naureskelleet selän takana ja levittäneet ilkeitä juoruja, ihan aikuisiälläkin. Tämän takia olen epävarma vielä tänä päivänäkin. Jos ehdotan tutuille näkemistä, ja he kieltäytyvät syihin vedoten, mulla on todella iso kynnys kysyä uudelleen. En halua olla se ärsyttävä jankkaaja. Olen saanut joskus kritiikkiä omasta aktiivisesta ehdottelusta, joten kyllä kritiikistä on otettava opiksi. Kyllä se toinen on sitten yhteydessä kun haluaa oikeasti nähdä...
En kuulu yhteenkään keskusteluryhmään WhatsAppissa, poislukien ehkä ainejärjestön infokanava, missä juttu toisinaan eskaloituu. Mulla on pari kaveriporukkaa, joiden välillä luovin ja muutamia hyviä ystäviä. Aidosti hyviä. Jostain syystä vaan se fyysinen yhdessäolo on todella mahdotonta. Suomeenkin on rantautunut jenkkikulttuurista tuttu small talk-henkinen lupailu "joo hei mennään sitten kesällä Lintsille/mun mökille/terassille/kuuhun" ja samalla henkilön sisäinen Jope Ruonansuu röhkäisee ei mennä.
Koronasulun aikaan mulla ei ollut mitään hätää. Elin suorastaan elämäni parasta aikaa! Sain nukkua omassa rytmissäni, opiskella vaikka 30 tuntia putkeen ja joku muu kantoi ruuankin pöytään. Mulla ei ollut varmaan hetkeäkään ikävä ravintoloita, ei baareja ja niiden röökikoppeja, tahmaisia tanssilattioita, värivaloherkkyyttä eikä pauhaavaa musiikkia. En tuntenut pienintäkään houkutusta näkemiseen ja yhteiseen tekemiseen. Yksinäisyys ei haitannut, koska kaikilla muilla oli sama tilanne, ainakin niin pyrin itselleni uskottelemaan.
En koe itseäni jatkuvasti yksinäiseksi. Mulla on poikaystävä, joka rakastaa omissa oloissaan olemista. Usein ollaan koko yhteinen valveillaoloaika eri tiloissa ja huoneissa, mutta toisinaan me ollaan yhdessäkin. Kaikilla ei ole tilanne näin hyvin. Jos asuisin yksin, vointini olisi varmasti paljon huonompi. Jokin aika sittän hätkähdin, kun huomasin että oli mennyt useampi päivä ilman että olisin sanonut ääneen sanaakaan. En rakasta omaa ääntäni, mutta silti. Joku raja.
Fear of missing out on mulle se pahin. Siinä missä muisto koronasta pyyhkiytyi maagisesti yli Suomen kuun ensimmäinen päivä ravintoloiden avautuessa jälleen, mä istun vielä tälläkin hetkellä yksin sohvannurkassa selailemassa puhelimesta kuvia ja videoita tuttujen klikkiytymien jälleennäkemisistä. Ei, mua ei ole kutsuttu mukaan. Tuntuu haikealta, kaikki muut ottavat ilon irti kesästä porukalla, ja mä istun tässä samassa sohvannurkassa varmaan vielä maanantainakin.
Osaan minäkin elää täysillä. Mulle ei ole koskaan ollut mikään ongelma lähteä yksin metsäretkelle, ulkomaille, liftaamaan, minnekään. Mulla on mahtavia kokemuksia omilta sooloreissuiltani, joita en tietenkään vaihtaisi ikinä pois. Mutta välillä olisi mukavaa jakaa kokemuksensa reaaliaikaisesti jonkun toisenkin kanssa. Kasvokkain.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja
Toivottavasti jätät edes jonkinlaisen puumerkin käynnistäsi :) Pyrimme vastaamaan kaikkiin kommentteihin!
Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, tai kommenttisi on herjaava, loukkaava tms. älä tule tänne tai mene muuallekaan vinkumaan kun epäasiallinen kommenttisi on poistettu.