Yö Belgradissa

Virhe! ajattelin seistessäni jälleen alkupisteen tuntumassa. Bussi toi minut Belgradiin lähes tunnin etuajassa, ja hyvin suoraviivainen reitti bussiasemalta hostellille ei realisoitunutkaan toivotulla tavalla mäkien ja rappusten täyteisessä kaupungissa. Kiersin ympyrää. Ei-EU-maassa karttasovelluksen käyttäminen maksaisi miljoonan, useampi taho on varoittanut käyttämästä takseja. Itku eskaloitui tihkusateessa aamuneljältä, kun havaitsin, että Google Mapskaan ei tiennyt missä olen.

Useampi taho on myös kertonut, kuinka Belgrad on turvallinen kaupunki ja ihmiset ylen ystävällisiä. Siltä musta ei tuntunut kun katulasten joukko lähestyi huutaen. Tai kuinka apua kysyessä vastakysymys oli "How much you pay?" Noin kolmen vartin harhailun jälkeen näin ensimmäisen naispuoleisen ihmisen Tasavallan aukiolla. Tiesin, että ollaan melko lähellä hotellia, mutta tarkempi suunta oli arvoitus. Kysyin ensiksi ymmärtääkö hän englantia, ja myöntävän vastauksen saatuani kysyin tietääkö hän missä on etsimäni katu. No ei tiennyt. Hän on (Pohjois-)Makedoniasta ja vain lomalla täällä.

Havaitsin naisen muun seurueen olevan humalaista, ja kanssakäyminen alkoi arveluttamaan. Kiitin ja lähdin menemään. Vielä mitä, naisen ystävä oli katsonut netistä osoitteen ja koko retkue lähti saattamaan mua. Yksi pysyi hädin tuskin pystyssä, I want I need pizza oli ainoa englanti mitä häneltä irtosi. Juttelun lomassa mulle selvisi Belgradin olevan makedonialaisille kuin Tukholma suomalaisille: vähän kalliimpi, vähän fancympi mutta helppo lyhytlomakohde. Seurue osoittautui korkeakouluopiskelijoiksi, mutta heidän alansa meni multa ohi. Sain kehotuksen tulla käymään Makedoniassa joskus, ja lupasin harkita vakavasti. Olen edelleen samaa mieltä.

Tungin päälläni olevat vaatteet suoraan likapyykkipussiin hostellihuoneeseen päästyäni. Yövartija ei osannut sanoa onnistuisiko myöhäisempi checkout - sitä mun pitäisi kysyä omistajalta aamulla. Puin päälle uuden, puhtaan ja kuivan vaatekerran, laitoin puhelimen herätyskellon soimaan viisi minuuttia ennen säännöissä määriteltyä checkouttia ja asettauduin makuulle ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenyhteen tuntiin.

Herätyksen pärähtäessä aivan liian pian kaivoin rinkastani hammasharjan. Kävin pesemässä hampaat ja kysymässä, saisinko nukkua vielä. Tottakai. Niin kauan kuin haluat. Omistajapariskunnan korviin oli kantautunut epäonneni bussien kanssa, ja heidän kävi sääliksi raukkaa lilla flickaa. Suomen kaksikielisyys oli selkeästi tuttu asia. Nukuin siis vielä pari tuntia lisää.

Yksityiskohta Katarina Ivanovićin maalauksesta italialaisesta viinitarhurista (1842)

Joskus ehkä yhden aikaan siirryin (kuulemma silminnähdenkin) reippaampana yleisiin tiloihin. Sain kutsun parvekkeelle juttelemaan, ja kuulin nimen haudan takaa: Matti Hautamäki - toinen omistajista oli talviurheilun ystävä. Juteltiin ja juotiin kahvia. Politiikkaa, lähi- ja kaukohistoriaa, hidasta matkailua... Taitavasti omistajista toinen osasi arvata asiat, jotka minua kiinnostaa: kansallismuseossa on tänään ilmaispäivä, ja Little Bay -niminen ravintola on jopa koomisen fancy, mutta pohjoismaalaiselle naurettavan halpa. Hän merkitsi karttaan näiden lisäksi kasvitieteellisen puutarhan, kirkon ja linnoituksen. Vaan museo imaisi mukaansa, enkä ehtinyt nähtävyyksiin. Tutustuin jugoslavialaiseen taiteeseen kolmatta tuntia, ja syödäkin pitäisi.

Little Bayssa vietettiin häitä. Astuin sisään Mozartin kolmannen viulukonsertin allegron soidessa, ja minut istutettiin omaan loossiin hääparia vinosti vastapäätä. Itseäni vastapäätä puolestaan makasi morsiamen huntu. Hääseurue tarjosi viinaa ja sulhaskandidaatteja. Olin omassa pöydässäni kuin osana seuruetta. Jotakin tuntematonta operettia laulava nainen antoi minulle kylmät väreet ja kyyneleet. Taputin käsiä niin, että nahka meinasi irrota. Palvelua sai vetämällä paksusta katossa roikkuvasta tupsusta, tämä sai minut kuvittelemaan downtonabbeymaisen kellotaulun kilkattavan henkilökunnan tiloissa kertoen, kuinka minun pöytäni kutsuu. Ja se palvelu oli erinomaista! Koska olin lähdössä maasta pois, tokkopa tarvitsisin dinaareja enää mihinkään. Tarjoilija kiitteli vuolaasti ruhtinaallisesta tipistä, ja lupasi jakaa siitä muusikoillekin.

Kannattipa olla reilu ja tipata: Belgradin bussiaseman laiturille ei pääse mikäli ei osta pääsylippua. Kortti ei kelpaa. Kukaan ei halunnut vaihtaa kahden euron kolikkoa kahdensadan seteliin, olisi varmaan pitänyt tarjota mahdollisuus isompaan kuin kolmenkymmenen sentin voittoon. Minimisumma automaatista nostoon on 500 dinaaria. Nyt mulla on jotain kolmesataa ylimääräistä lompakossa.

Mä odotin Belgradilta paljon, mutta jollain tasolla sain pettyä. Ehkä byrokratiakoukeroiden, ehkä yleisen auttamishaluttomuuden vuoksi. Miksi palvella, jos ei ole palvelualalla? Toisaalta myös oman voimattomuuteni - paljon kaupunkia jäi näkemättä. Periaatteessa mun pitäisi pitää rappioromantiikasta ja omaleimaisesta, uusbarokin, art nouveaun ja bysanttilaisuuden vaikutteita sisältävästä arkkitehtuurista, johon törmäsin siksakatessani lähialueen katuja. Paljon tutustumisen arvoista löytyi, mutta aika loppui kesken. Munhan piti viettää täällä kaksi päivää, mutta bussiperuutuksista johtuen aika jäi vähiin. Myös sadesää söi tutustumishalukkuutta.

Hyviä hetkiäkin oli: olisin voinut keskustella koko päivän hostellin omistajapariskunnan kanssa. Tämän sanoinkin ääneen kaupungille lähtiessäni, ja mies sanoi tietävänsä tämän. Heillä oli minua varten täydellinen sateenvarjo lainattavaksi, leopardikuosinen. Little Bayn ankka oli erinomaista. Bongasin kokonaisen kadun pullollaan kiinnostavia kuppiloita. Ehkä Belgrad ansaitsee joskus tulevaisuudessa uuden mahdollisuuden.