Kuinka lukeminen astui jälleen elämääni

Olen aina pitänyt lukemisesta. Lapsena kiikutin kirjastoautolta selkä vääränä kirjoja. Olin jatkuvasti nenä kiinni kirjassa, luvalla ja luvatta. Luin peiton alla öisin kännykän valossa, kunnes kännykkä määrättiin yöksi olohuoneeseen. Olin taskulampun pattereiden suurkuluttaja, nekin piilotettiin multa jossakin vaiheessa. Kirjat olivat minulle kuin huumetta ja koska mulla ei ole kohtuukäyttäjän piirteitä, sorruin yliannostukseen.

Sitten menin yliopistoon missä joutui lukemaan ja paljon. Ilo lukemiseen kuoli viimeistään tässä vaiheessa. Mä en pidä mistään, mikä on pakko tehdä. Peruskoulussa tai lukiossa kaikki lukudiplomi-yritykset kompastuivat tuohon pakko-aitaan. Käsittämätöntä kyllä, pidän asioiden oppimisesta ja tiedonhausta. Mutta kun se on osana jotain kurssia, siitä tulee vastenmielistä. Huokaillen ja nyrpistellen luen läpi minulle niin tutun Euripideen Bakkhantit osana kurssia. Kuukauden päästä luen saman teoksen, tällä kertaa ihastuksesta huokaillen. Sama on tietokirjallisuuden kanssa. Luen evvvk-lasit silmillä Egyptin kivilouhoksista nopeasti ja hypähdellen esseetä varten. Tai kiinnostun aiheesta ihan muuten vaan ja menetän ajantajuni koko päiväksi perehtyessäni kuljetusrekiin ja basalttilohkareisiin. Tiedonjanoni on sammumaton.

Kaikista eniten rakastan kuitenkin fiktiota. Tämän seikan oivallettuani lukeminen astui jälleen elämääni viime kesänä. Mun ei ole mikään pakko olla intellektuelli, jonka hyllyt pursuavat teorioita, skolastiikkaa ja intuitiivista tietoa. Saati kokoomuslaista individualistista menestysselfhelppiä. En jaksa lukea ihailun arvoisten ihmisten elämäkertoja, sillä en halua uskoa totuuden olevan tarua ihmeellisempää. Käytän kirjaa porttina toiseen maailmaan. En vaadi fantasiamaailmoita timanttipalatseineen ja kullalla päällystettyine katuineen, minulle kelpaa aivan yhtä hyvin Italia tai Afganistan tai Hartola. Kirjan sivut kääntyvät hitaammin kuin hektisessä nyky-yhteiskunnassamme olisi suotavaa - ehkä lukeminen on minulle kapinointikeino. Pidän verkkaisasta tiedonsaannista. Hyväksymällä lukemisen ajanviettotavaksi siitä tuli minulle jälleen mielekästä.

Ennen olin hyvinkin puritaani käännöskirjallisuuden suhteen. Aina alkuperäiskielellä, uhosin, ja takeltelin läpi Shakespearea. Ja Dime quién soyta aikana, kun mittasin kirjan mahtavuuden sivumäärällä ja osasin vielä espanjaa. Ja Karamazovin veljeksiä, kunnes paukautin teoksen kiinni jossain kahdensadanviidenkymmenen sivun tienoilla. Miksi halusinkaan tehdä lukukokemuksesta ehdottoman vaikean? Olen oppinut viime vuosina arvostamaan käännöskirjallisuutta, ennen kaikkea oppiessani kantapään kautta lajin vaikeuden.

Koen, että koti ilman kirjoja ei voi olla koti. Unelma-asunnossani olisi työhuone lattiasta kattoon ulottuvine, teetettyine kirjahyllyineen, jonka sisältöä voisin tutkia tikkailla kiipeillen. Nykyiseen asuntooni ihan vain kirjahyllykin riittäisi. Tällä hetkellä kirjani ovat pahvilaatikoissa äidillä. Olohuoneen porrasjakkaralla. Keittiön ikkunalaudalla. Sängyn alla. Yöpöydän virkaa tekevän Kallaxin päällä, sulassa sopusoinnussa manteliöljyn ja kristallikynttilänjalan kanssa. Makuuhuoneessa on toki klassinen Lundia, mutta sen ovat täyttäneet puolison Aku Ankan taskukirja -kokoelmat. Kansista muodostuu kuva. Jep, kirjallisuuden lajinsa sekin.

Minusta on absurdia, että joku ihminen voisi omistaa kasapäin kirjoja, joita ei ole lukenut. Miksi ylipäätään hankkia niitä tyhjänpantiksi? Ajattelen liian usein, kuinka esineillä on tunteet. Kuinka kirjat itkevät hyllyssä yksinäisyyttään niiden jäädessä vaille huomiota, vaille lukemista. Tämän takia useimmiten haluan lukea kirjan ensin. Miettiä haluanko lukea sen uudestaan, tarvitsenko sitä, sitten vasta alan pohtia mistä sen ostaisi.

Toisaalta sorrun heräteostoksiin antikvariaateissa. Second hand -kirja on aina parempi kuin uudelleen ostaminen on lause, jolla tuhlaajaminä yrittää oikeuttaa hamstraamisen tarpeen. Sitä on vaikeaa pitää aisoissa, mutta toisaalta olen onnistunut kukistamaan sisäisen kenkähamsterinikin.

Käytän kirjastopalveluita, mutten enää harhaile hyllyväleissä etsien sattumalta vastaan tulevaa sitä oikeaa. Teen täsmäiskuja, varaan ja roikun jonossa pari vuotta. Olen armottoman ulkona trendaavasta kirjallisuudesta, enkä pysty osallistumaan keskusteluihin kuin korkeintaan jälkijunassa. Tämä toisinaan surettaa. Ainoa keino päästä käsiksi noihin kirjoihin tuntuu olevan pr-lahjat tai kylmäverinen ostaminen. Toisaalta mietin onko kirjastojen edes järkeä hankkia kokoelmiinsa 462:a kappaletta Suon villiä laulua, kuten Helmet-kirjastot ovat tehneet. Mihin nuo joutuvat kun hype laskee? Luin teoksen viime kesänä, enkä näe siinä klassikkopotentiaalia. Taas yksi kliseinen American dream -kuvaus, tällä kertaa luontokielikuvin naamioituna.

Kirjojen suhteen olen kokenut kuherrusvuosikaudet ja vieroituksen. Elämäntilanne ei ehkä vielä kestä suurkuluttamista, mutta jospa edes kirja viikossa...