Vintageshoppailu Roomassa

Eilen kun päästiin hyvin alkuun, niin jatketaan tänäänkin shoppailuteemalla. Listaan siis hyväksi koettuja, mieleen jääneitä vintageliikkeitä, joissa vierailin kuukauden aikana. Roomassa koin päinvastaisen tarpeen kuin Berliinissä: minulla ei ollut tarpeeksi lämmintä päällepantavaa lokakuiseen Osloon. Löysin lopulta neuletakin ja hameen. Paksut sukkahousut jouduin ostamaan pohjoisesta, mutta vintagelöytöjeni ansiosta en palellut koleassa Norjassa.

Tärkeä huomio ostoksille haluaville on selvittää etukäteen aukioloajat: moni putiikki aukeaa vasta ilta-aikaan, viikonloppuisin juuri mikään ei ole auki, mutta jossakin maanantai on uusi sunnuntai. Ei ollut yksi eikä toinenkaan puoti, joka vaikutti kuolleelta ja kuopatulta päiväsaikaan, mutta heräsi henkiin avautuessaan. Suosikkini ostelulle oli Leonina-, Serpentini- ja Boschetto-katujen muodostama kolmio. Katujen täydeltä pikkuputiikkeja, niin uutta kuin vanhaakin. Näissä myydään oikeasti laadukasta tavaraa, monissa "uuden tavaran liikkeessä" oli tarjolla ompelupalvelu, jolla vaatteesta saa varmasti istuvan. Olisipa tuo normi kaikkialla! 

Pulp Vintage oli valikoimaltaan näistä paras. Pieni, mutta hyvä, erilainen valikoima kokoja ja tyylejä. Ostin Italiassa tehdyn paksun villatakin, ja ihastelin Fendin silkkihuivia. Kuusikymppiä huivista oli liikaa, mutta reilu parikymppiä muhkeasta takista oli hyvä diili.
Via del Boschetto 15

Melkein naapurissa sijaitseva Blue Goose oli pullollaan hienoja mekkoja. High-end -merkkien vintagemalleja, ja tuntemattomia italialaisia suunnittelijoita. Spottasin käyttämättömän näköiset 250 euron Chanelin loaferit koossa 39.
Via del Boschetto 4

Uniseximpi valikoima on Moll Flandersissa. Paljon päheitä äijähattuja ja nahkatakkeja, jostakin syystä nyt myös vain polvipituisia hameita. Bonuksena paikan omistaja-oletettu, joka oli mielettömän hauskan oloinen ihminen!
Via Urbana 132

Berliinistä tuttu Humana löytyi Roomastakin, monin kappalein. Vierailin liikkeessä, jossa oli "tasaraha 11 euroa" -päivät. Löysin täältä kivan ruutuhameen, jossa ei valitettavasti päässyt kyykkyyn, joten päädyin ostamaan hameen luokassa "niin kamala että on jo hauska." Oslossa päälläni ihastutti ja kauhistutti musta kahiseva A-linjainen maksihame, jonka printtinä on pyöristetyn pehmeitä korttipakan maita.
Via Cavour 102

Pifebo sisälsi paljon värikästä kamaa. Liike on valtava, joten tänne kannattaa varata aikaa! Myös pikamuotia 90-2000 -luvuilta. Farkku- ja flanellipaitoja, peplumtoppeja, pikeepaitoja, överiliuhakkeita maksimalisteille. Kitschinomaisia aurinkolaseja. Mitä vain kuvitella saattaa jenkkilipulla varusteltuna... Mulle jäi olo, että tämän liikkeen valikoimasta iso osa on kotona vintillä.
Via dei Serpenti 135-136

Mikäli kaipaa mummon vintiltä tuoksahtavaa, tongittavaa aarreaittaa, Omero e Cecilia on juuri sellainen! Paljon saappaita ja miesten pukuja, sekä menneiden vuosikymmenien hittituotteita. Ihastelin kuulemma panamalaista havaijipaitaa.
Via del Governo Vecchio 110

Mikäli puolestaan kaipaa vain luksusmerkkejä, Ciao Vintage täyttänee nämä kriteerit. Sisälle pääsee ovikelloa soittamalla, ja omaa vuoroaan voi joutua odottamaan. Tämä tuntui ajoittain Guccin poistomyymälältä, laukkuja, lompakoita ynnä muita hyllyjen täydeltä. En edes tiennyt Guccin tekevän pukukoruja! Joukossa oli myös paljon Chanelia, mutta mielestäni ylihintaan - tai sitten vintagepuolellakin seurataan Chanelin hinnannostotrendiä.
Via del Governo Vecchio 71

Flamingo Vintage oli se liike, jota kaikki paikalliset ja paikallistuneet suosittelivat. Valitettavasti koin sen itse näistä vähiten kiinnostavana. Valikoima on värikäs mutta pieni, ja liiankin tarkkaan kuratoitu. Jos kaipaa croppitoppeja, täältä kannattaa etsiä. En tiedä olivatko nämä myymälän toimesta modifioituja. Kuten nimestä voi arvatakin, paikka on vaaleanpunainen ja tyttömäinen. Täällä ei saa sitten missään nimessä ottaa kuvia, myyjä tuli ilmaisseeksi asian tarpeettoman tylysti.
Via del Boschetto 123

Klassikkoasemassa oleva sunnuntaikirppis Mercato di Porta Portese ei varsinaisesti ole kirpputori lainkaan. Siellä myydään uutta tavaraa, paljon laatukäsitöitä, mutta myös kiinasälää. Ehdottomasti enemmän huonoa kuin hyvää. Alue on liian iso ja hengästyttävä. En silti sano, että tuo kannattaisi jättää välistä! Kuratoidumpi versio tästä on sisätiloissa järjestettävä Mercato Monti, jossa syksyn trendinä vaikutti olevan vintage-korujen haarniskointi leikkaa ja liimaa -henkeen. Enemmän vanhaa tavaraa myyviä, kokemisen arvoisia viikonloppukirppiksiä on esimerkiksi Mercato Borghetto Flaminio. Tässä on samaa henkeä kuin Wienin Naschmarktilla! Edellisellä reissullani Roomaan löysin täältä kolmen euron silkkipaidan. Tänne oli nyt kahden euron pääsymaksu, en tiedä onko tämä uusi käytäntö, vakiokäytäntö vai meninkö edeltävällä kerralla vahingossa pummilla.

Piazza Porta Portese
Via Leonina 46-48
Piazza della Marina 32

Mikä jäi kokematta Roomassa?

Kotiinpaluusta on vierähtänyt tovi, mutten saa elämää toimimaan. Ensimmäiset päivät nukuin ihan pelkkää uupumusta pois, tämä kostautuu nyt unettomuutena. On aika katsoa kuvia läpi, reflektoida oppimaansa - ja suunnitella jo seuraavaa reissua. En edes hakenut kolmen kuukauden kurssille kevättalveksi, joten asiaa kaupunkiin minulle tuskin tulee seuraavaan pariin vuoteen. Mutta eihän sitä tiedä, elämä saattaa yllättää!

Yöelämä

Ei sillä, että olisin mikään kova bilettäjä, jossakin olisi ollut kiva käydä ihan kokemuksen vuoksi. Leikkiessäni turistia harrastan mielelläni kattoterasseja, ja niitä olisi Roomassakin muutamia potentiaalisia. Kuitenkin kurssiohjelma eli siihen malliin, että vapaa-aika jäi minimiin, ja toipumisaika sitäkin minimimmäksi. Koska siivoojat tulivat arkisin kello yhdeksän, yömyöhään ei auttanut notkua. 

Ainoaksi yöelämäkokemukseksi jäi visiitti Trasteveren Bar San Calistoon (joka on jees myös päiväsaikaan Campari Sodalle) viimeisenä kurssi-iltana. Musiikki eli, bileet olivat levinneet kadulle, ja siellä mekin viihdyimme kunnes rankkasade ja ukkonen pakottivat ahtautumaan terassin päivänvarjojen alle. Taistelimme elintilasta virolaisten kanssa, jotka yllättyivät ettemme olleet lomalla lainkaan. Yhden tuttu oli kuulemma opiskellut joskus hetken latinaa, mutta sitten piti hankkia oikea koulutus ja alkaa tienaamaan rahaa. Kannustavaa.

Rahan heitto Fontana di Treviin

Jos seisoo selin ja heittää kolikon oikealla kädellä vasemman olkansa yli Fontana di Treviin, takaa paluun Roomaan. Toinen kolikko lupaa uutta romanssia, ja kolmas hääkellojen kalkatusta. 

Kävimme suihkulähteellä melko alussa kurssia, mutta väkeä oli niin paljon, ettei rahan heittelylle ollut mahdollisuutta. En halunnut heittää ketään kolikolla päähän. Suunnitteilla oli palata joskus myöhään yöllä, jos ei nyt leikkimään Silviaa La Dolce Vitan henkeen (en suosittele kenellekään Fontana di Trevissä uimista, sillä käytös on epäkunnioittavaa ja sakotettavaa), ainakin viskaamaan se kolikko. Ja ottamaan kuva vähemmän väen aikana, Johannes kun ei ottanut hehkeää kuvaa suihkulähteestä ja minusta vaan pelkästään jälkimmäisestä. 

Traditio rahan heittämisestä Fontana di Treviin on itselleni hämärän peitossa. Tämäkin juontanee juurensa antiikin Roomaan, jossa rahan heitolla anottiin veden jumaluuksilta turvallista kotiinpaluuta tai geneerisempää hyvää onnea. Traditio popularisoitiin Kolme kolikkoa lähteessä -elokuvassa, jossa kolmesta naisesta yksi kieltäytyy heittämästä kolikoita Fontana di Treviin, sillä hän haluaa avioitua Yhdysvalloissa. Käsittääkseni elokuvan myötä rahatraditio koki inflaation, ja rahaa kylvetetään päivittäin kahden-kolmen tonnin edestä. Rahat lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen Caritas Romalle.

Kurssiohjelman eläminen torppasi myös yövierailun suihkulähteelle. Ei vaan ehditty, koska öisin piti nukkua. Sitä paitsi, noin hurjilla turistimäärillä yöaikakin olisi todennäköisesti ollut ruuhkainen. Koska raha jäi heittämättä, paluuni Roomaan saattaa nyt olla uhattuna. Se on minusta itsestäni kiinni.

Olin joissakin määrin utelias maistamaan viiniä monen litran kanisterista. En sitten kuitenkaan tarpeeksi utelias, että olisin lähtenyt raahaamaan moista pönikkää. Ehkä parempi näin.

Kuvaushetki viherkaaren alla

Jo ennen reissua haaveilin vihreän ja oranssin täyteisestä kuvasta roikkuvien oksien alla. Eikö reissut olekin aina hyvä suunnitella kuvausperspektiivistä? Via Marguttan ikoniset kadun yli kaartavat oksat olivat kasvaneet erilleen. Tiedä häntä, johtuuko se vuosikymmenistä vai syksystä. Näyttävämmän lopputuloksen saisi Montin pikkukaduilla, tai kutakuinkin Via Panisperan ja Via del Boschetton kulmassa. Valitettavasti tämä on melko trafiikkinen spotti ja mulla oli todennäköisesti jotakin tylsää päällä, kun hiihdettiin tästä ohi kaveriseurassa.

Cinecitta

Ei ole varmaankaan jäänyt epäselväksi, että olen elokuvien ystävä. Isä kävi vuosi sitten joulukuussa Roomassa, ja on hehkuttanut kokemusta siitä lähtien. Sen vuoksi aloin itsekin suunnitella Cinecittavierailua varmaan ensimmäisestä kurssipäivästä alkaen.

Koronatilanne ilmeisesti vaikutti vielä täällä aukioloaikoihin. Arvata saattaa osuivatko vapaapäivät ja aukiolopäivät yhteen. Tänne ei päässyt ilman opastettua kierrosta, joita ei kovin myöhään järjestetty, ja yli tunnin matka suuntaansa olisi ollut varsin raskas kurssipäivän jälkeen. Yritin, mutta oli pakko luovuttaa. Tarvitsisin puhtaan hupireissun Roomaan.

Ilmeeni kertonee mielipiteeni salaatista pitsassa. Poikaystäväni painajaispitsa. Ei se varsinaisesti pahaa ollut, mutta odotin jotakin aivan muuta täytettä, jonka takia petyin kokonaisuuteen. Tämä todistaa, kuinka heikossa jamassa italiantaitoni ovatkaan.

Fine dining

Nautin yleensä aina ulkomailla aterian jos toisenkin valkoisten liinojen paikoissa, jopa fine diningia. Ravintoloissa tuli toki istuttua, mutta ne olivat lähinnä kansankuppiloita, osterioita tai trattorioita. Kyselin vinkkejä kaupungin konkarilta, ja sainkin vihjeen Marco Martinista, joka vaikutti kaikin puolin sopivalta toiveisiini. Mun piti mennä tänne viimeisenä Roomapäivänä, mutta havahduin haaveeseeni liian myöhään, enkä saanut enää varattua pöytää. Päädyttiin tilaamaan Johanneksen kanssa pitsat Villa Lanten terassille.

Bocca della Verita

Moni varmasti muistaa ikonisen kohtauksen Loma Roomassa -elokuvasta, jossa Audrey Hepburnin roolihahmo laittaa epäröiden kätensä Totuuden suu -nimellä tunnetun pyöreän veistoksen suuaukkoon. Legendan mukaan kun suu puree valehtelijalta käden irti.

Vaikka Forum Boariumilla tulikin käyskenneltyä, totuuden suu jäi lääppimättä. Kävelin aukion poikki useamman kerran sekä osana kurssiohjelmaa, että vapaa-ajan temmellyksessä, mutta jono oli joka kerta melkoinen. En jaksanut, vaikka tämä olisi voinut olla hauska tapa selvittää kuinka valkoisia valkoiset valheeni ovatkaan. Toisaalta, käden tunkeminen antiikin aikaiseen pystyyn nostettuun viemäriaukkoon vaikuttaa vähän arveluttavalta.

Pietarinkirkon kupoli

En ole rappusten ystävä. Tämä on ollut joka reissulla mielessä, mutta sitä on aina lykätty "huomiselle". Mä miellän tämän ehkä sellaiseksi ensimmäisen päivän tekemiseksi. Tiedättehän sen tunteen, kun on saapunut jännittyneenä uuteen kaupunkiin ja yhtäkkiä näet sen kaiken mikä on avointa sinulle.

Koska kaupunkinäkymät Villa Lantelta ovat henkeäsalpaavat, suhtauduin tällä reissulla Pietarinkirkkoon vähän turhan karsastaen. Voisiko se pistää paremmaksi näköalojen puolesta? En osaa vastata tähän, koska tämä on vielä kokematta. Ehkä joku päivä!

Aamulimoncellolla Salernossa

Turistioppaat tarjoavat Salernonlahden alueelle on muutama täsmävinkki: vieraile Positanossa, Amalfissa ja juo limoncelloa. Meille Salerno toimi lähinnä vain kulkuvälineenvaihtopisteenä matkalla Paestumiin ja Pompejiin, joten limoncello oli juotava lennosta. Eikö aamuyhdeksän ole ihan normaaliaika aamudrinksulle? Ilmeisen arkipäivää paikallisille, tilaamani pikkiriikkinen limoncello cappuccinon rinnalle ei saanut kenenkään ilmettä värähtämään kahvilassa.

Juoksimme pitkin avaraa rantabulevardia. Täällä olisi mukava kuljeskella ajan kanssa, ehkä gelato kourassa. Varsin pelkistetyssä kirkossa oli väkeä kuin meressä kaloja, taisi olla jonkun pyhimyksen syntymäpäivä. Löysimme likaisia, mutta sympaattisia pikkukujia, joita pitkin on mukava harppoa. Seinämaalauksia ja ruukkupuita. Täällä voisi Huhujen mukaan Salerno on paljon puhtaampi kuin moni muu etelän kaupunki, mutta en ole tutustunut Etelä-Italiaan tarpeeksi voidakseni tehdä samoja johtopäätöksiä. Viime yö Paestumissa oli eteläisintä kokemaani Italiaa.

Megarasvainen, uppopaistettu pizza fritta on ilmeisesti Salernon paikalliserikoisuus. Pikaruokapitsassa on vain tomaattia ja juustoa "täytteenä" ja se on syötävä tuoreena ja kuumana. Jo kaksi palaa kävi lounaasta!

Salerno ei ilmeisesti ole turistien ykkössuosikki ja jäänee pittoreskimpien rannikkoserkkujensa varjoon. Näen Salernon mukavan oloisena tukikohtana, mikäli kaipaa budjettiratkaisua ja päiväretkitoteutusta hurjista hinnoistaan tunnetuille Positanolle ja Amalfille. Ehkä tartun tähän vinkkiin vielä joskus itsekin, sillä tässä tapauksessa haluan totella turistioppaita: nuo rannikkokohteet on vielä koettava!

Nähdä Napoli ja kuolla on sanonta, jonka alkuperä on jäänyt historian hämärään. Kaupunki tuli tänään koettua, Salernon kaltaisena ohikulkupaikkana. Aikaa ei ollut edes pitsalle! Kuolema saa odottaa, sillä napolilainen pitsa Napolissakin on vielä koettava.

Ostia koettu, eihän tämä mikään Rooma ole

Joka visiitilläni Roomassa olen käynyt Ostiassa, niin arkeologisella alueella kuin rannallakin. Koska Ostia Antica kuuluu kurssiohjelmaan sitten syyskuun lopulla, päätettiin pitää viime viikolla yksi puhdas rantapäivä. Kurssipäivä oli lyhyt ja sää pilvetön, joten mikään tuskin menisi pieleen.

Italian julkisen liikenteen todellisuus lävähti vasten kasvoja Porta San Paololla. Normaalisti tiheään liikkuva Ostian juna ei liikkunut. Vihainen vartija, jonka joka toinen sana oli cazzo rähjäsi ihmisille ja välistä käski menemään bussilla. Me ei toteltu, vaan jäätiin odottamaan. Ehkä kolmen vartin ikuisuuden jälkeen paikalle saapui toimiva juna. Teimme kollektiivisen päätöksen olla menemättä keskustaan kuten about kaikki muut matkustajat, vaan jatkoimme aina pohjoismaisittain fiiniltä kuulostavaan Stella Polareen asti. Asemakartassa sekin oli merkitty rannankuvalla.

Stella Polare oli maksullisten rantojen täyttämä autioituva lomakylä. Aitaa ja pukukoppeja. Jäätiin rantapummeiksi lähes vesirajaan maksullisten rantatuolien eteen. Jeesusmekoksi ristimäni valkoinen telttamainen mekkoni on kätevä uimakoppina: alta aikayksikön olin vedessä. Meri oli lempeä. Ei liian lämmin, että se veisi uimisesta ilon, mutta sen verran lämmin, ettei uskoisi olevan jo sydänsyyskuu. Uin itseni rusinaksi, jonka jälkeen kävelimme rantaa pitkin kohti keskustaa.

Vaikka Rooma pursusi turisteja, Ostiassa heidän olemassaoloaan ei haluttu ajatella. Tai sitten viiden aikaan oli vielä siesta. Joka tapauksessa, hyvää ruokapaikkaa oli mahdotonta löytää. Kiinalainen ei houkuttanut, joten valitsimme harvoista avoimista vaihtoehdoista jonkin valkoisten liinojen ravintolan. Mereneläväsalaattini oli hauska mutta vähän tylsä, focaccia taivaallista ja viini siideriä.

Otsikko on suora lainaus ystävältäni Johannekselta, jonka vilpitön toteamus on ikuistamisen arvoinen.

Yksin Roomassa

 Tänään on nimipäiväni, joten päätin kurssiohjelman päätyttyä juhlia sitä parhaassa mahdollisessa seurassa. Eli itseni kanssa. En ollut ehtinyt tutustua lainkaan Rooman juhlimiskulttuuriin. No, eipä tullut tutustuttua tänäänkään, yrityksistä huolimatta.

Päivän viimeinen kurssikohde oli Augustuksen rauhanalttari, Ara Pacis. Ihastuin alttaria ympäröivien seinien kasviaiheisiin ja yksityiskohtiin. Yhteen reliefiin on kuvastettu istuva nainen, sylissään kaksi vauvaa. Vaikutelma on rauhallinen ja levollinen, kuten rauhanalttarin ikonografiaan kuuluukin. Kukkakimpussa on unikon siemenkotia. Istuimen juurella makaa sarvekas lehmä, lammaskin laiduntaa. Istuva nainen on maan emo, Tellus, Veden ja Ilman välissä.

Loma Roomassa on yksi suosikkielokuvistani. Kävellessäni Lungotevere in Augustaa pitkin Piazza del Popololle keksin poiketa Via Marguttalle. Tuota roomalaisaikaista viemärikatua kutsutaan myös maailman romanttisimmaksi kaduksi. Veikkaan, että kutsuja vetää hieman kotiinpäin, mutta katu on sympaattinen ja kaunis. Elokuvasta tutut, ikoniset oksakaaret olivat vähän väsyneet, ja Joen asuintalokin vaikuttaa olevan remontissa. En tiedä onko 51:n sisäpihalle vapaata/turistisisäänpääsyä normaaliolosuhteissa, mutta nyt se oli tiukasti kiinni. Naapuritalon sisäpihalta minut karkotettiin tylyn vartijan toimesta. Suoraan vastapäätä sijaitseva Osteria Margutta näytti houkuttelevalta, mutta pelkäsin sen olevan jälleen yksi sieluttomista turistipaikoista. Suunnitelmissani oli sielukkaampi ruokapaikka parin kilometrin päässä.

Päätin kiertää Espanjalaisten portaiden kautta, kukkulalla asuminen kun on kehittänyt rappusstaminaa (ei ole :D). Ihailen käännyn katselemaan aukiolle - ja kuulen terävän vihellyksen: jokin on kielletty. Egoistina ajattelin ettei se koske minua, ja kuulen sen uudestaan: jokin tekemäni todella on kielletty. Onko se sitten pysähtyminen kuvien ottamista varten, väärä kulkusuunta vai mikä, en jäänyt ottamaan selvää. Koska italiantaitoni ei vielä riitä ilmaisemaan minulla on vain huono kunto ja hengästyttää, jatkan matkaani barokkiportaita sen kummemmin enää tarkastelematta. Aiemmin kohtaamispaikkana tunnetut portaat on nykypäivänä tuomittu vain läpikulkurappusiksi.

Monti on suosikkialueeni Roomassa. Mikäli joskus eteeni tulisi tilanne, että Roomaan olisi muutettava ilman työsuhdeasuntoa, etsisin majapaikkani jostakin Piazza della Madonna dei Montin kupeesta. Montissa on paljon kaikkea pientä kivaa, voisin joskus kirjoittaa vaikka matkailijan oppaan alueelle. Mutta tämä vaatisi hetken elämän alueella, koska olen huono painamaan nimiä ja katuja mieleen. Kortteli tai pari sen hienon talon jälkeen on kiva jäätelöpaikka ei ehkä ole muille antoisinta luettavaa.

Yksi mieleenpainunut nimi jo vuodelta 2014 on Taverna Urbana, luonnollisesti Via Urbanalla. Halusin tänne syömään nimipäivieni kunniaksi, sillä tiesin täällä olevan tarjolla hyvää ruokaa. Vaan onko vuodet kullanneet muistot, tämä ei enää ollutkaan ihan niin hiljaisen pikkukadun paikallisten hallitsema ravintola. Sen sijaan terassilla möykkäsi suomalaisseurue. Päätin puhua itsepintaisesti italiaa, vaikka tarjoilija välistä koittikin vaihtaa englanniksi. Halusin istua ulkona, vaikka tarjoilija ei sitä minulle suositellutkaan: ainoa vapaa pöytä oli suoraan auringossa ja mulla kun on niin kalpea iho... Mieleni teki siteerata Kimi Räikköstä, mutta sitten viimeistään olisin paljastanut itseni naapuripöydälle. Sain tahtoni läpi, ja talon viini tuli poikkeuksellisen isossa lasissa. Äiti yritti soittaa nimpparionnittelut, mutta vastasin vain viestillä: En voi puhua vielä, olen syömässä ja suomalaisia istuu lähellä.

Ehkä toisena päivänäni täällä opin, että Roomassa kannattaa syödä kalaa tiistaisin ja perjantaisin, sillä tuore kalalähetys Ostiasta saapuu maanantaisin ja torstaisin. Näitä pyhiä oppeja uhmaten päätin tilata vongolepastan näin keskiviikon kunniaksi. Tarjoilija suositteli siirtoa juuri vapautuneeseen varjopaikkaan, ja orastavasti punoittava käsivarteni suositteli samaa. Uusi istumapaikka antoi uuden perspektiivin koko kadulle: en ollut ennen huomannutkaan, että Roomassa on oma Flatiron Building! Kas, jälleen uusia asuntohaaveita...

Talon valkoviinilasilliseen kuului ehkä ilmainen santsikaato, tai tarjoilija osasi lukea nimipäiväajatukseni. Joka tapauksessa hiprakkaisena taapersin bussipysäkille jatkaen joen toiselle puolelle. Itseni tuntien tiesin, että kotiin päästyäni tuskin enää jaksaisin lähteä uudestaan liikkeelle, mutta kello on liian vähän aperitiiville, yöelämästä puhumattakaan. Sen sijaan suuntasin "lähi"kauppaani - matkaa kotiin oli vielä sellaiset pari kilometriä. Mutta pakko ei katso nimipäiviäkään. Jääkaapissa on aina oltava tomaatteja.

Osana ongelmaa: Venetsian matkailun eettisyydestä

Venetsia tunnetaan uppoavana kaupunkina. Harvapa meistä ei ole tietoinen kaupungin tulevan jäämään veden alle ilmastonmuutoksen aiheuttaman merenpinnan nousun myötä. Viime vuosina tulvatilanne on yltynyt entisestään pahempaan päin. Yhdeksi syyksi uppoamiselle on epäilty liikaturismin mukanaan tuomaa painoa, joka saa mutapohjaiselle maalle rakennetun kaupungin vajoamaan.

Nykyisellään Venetsia myös on eräänlainen kulissi. Tämän vuoden pääsiäislauantaina Venetsiassa vieraili mahdollisesti jopa 160 000 ihmistä - historiallisen keskustan asukasluvun ollessa noin 60 000. Paikallisilla ei ole enää varaa asua kaupungissa, ja "alkuperäisasukkaiden" määrä vähenee koko ajan. Vuokrataso on järjetön, sillä asunnot halutaan vuokrata kalliimmalla turisteille lyhytaikaisempaan asumiseen. Moni Airbnb-asunnoista on kartellin hallussa, eli tuon tyyppistä majoitusta valitessaan ei automaattisesti edes tue paikallista pienyrittäjää. Ja paikallisten kadotessa historiallisesta keskustasta katoavat myös heidän käyttämänsä palvelut. Tilalle tulee monikansalliset ketjut, pikamuoti sekä pikaruoka.

Venetsiassa tehdään aktiivisesti töitä tilanteen parantamiseksi. Viime kesänä suurilta risteilyaluksilta kiellettiin pääsy Venetsian historialliseen keskustaan. Päätökseen vaikutti paitsi kaupunkilaisten vuosia kestänyt protestointi, myös Unescon älähdys. Venetsia kun uhattiin laittaa vaarantuneiden maailmanperintökohteiden listalle. Isot laivat aiheuttavat eroosiota tuomalla mukanaan isoja aaltoja ja lisää likavettä jo valmiiksi niljaisiin kanaaleihin.

Toisaalta, kaupungin julkinen liikenne eli vaporetti kulkee dieselillä ja täten saastuttaa herkkiä kanaaleja. Tästä tietoisena vaihdoin itse viime hetkellä majapaikkaa tajutessani nukkumaanmenon olevan mahdotonta ilman vaporettia. Kävely on muutenkin paras tapa liikkua Venetsiassa. Noudatin Parmassa saamaani tärppiä: jos väenpaljous ahdistaa, sujahda sivukadulle. Sielläkin näkee ne samat kanaalit. Venetsiassa parasta on päämäärätön harhailu pikkukujilla.

Ensi tammikuusta alkaen Venetsia ottaa käyttöön turistiveron myös päiväretkeilijöille. Kävijämäärää valvotaan sähköisen varausjärjestelmän kautta, eli tulevaisuudessa spontaani matkustaminen Venetsiaan vaikeutuu. Rekisteröinti on myös pakollista jokaiselle saapuvalle matkustajalle. Verotuksen tavoitteena on paitsi hillitä matkailua, myös vaikuttaa turistikäyttäytymiseen. Tunsin tässä piston sydämessäni: päiväretkeilijät eivät välttämättä tue lainkaan paikallisia yrityksiä. Itsekin vierailin vain ilmaisissa Biennale-kohteissa ja käytin kolmen eri ravitsemusliikkeen palveluita. Sentään yövyin paikallisessa pikkuhotellissa, ja maksoin jo turistiveroni.

Turistiverot ovat vähän ärsyttäviä. Moni varmasti tietää, se ylimääräinen lisä jonka joudut maksamaan hotellissa, vaikka luulit jo maksaneesi koko roskan. Mutta sitä ei pitäisi ajatella rahastuksena, vaan nimenomaan verona alueen kehittämiseen. Venetsian tapauksessa suurin osa menee ymmärtääkseni alueen puhtaanapitoon. Turistina kuitenkin aina myös kuluttaa kaupunkia, vaikka toisikin sille muita tuloja.

En usko, että Venetsiassa pystyy matkailemaan eettisesti halvalla. Surullista kyllä. Paikallisille ja turisteille on eri hinnat monissa paikoissa, mikä on toisaalta ihan oikeudenmukaista. Venetsiassa syö halvalla oikeastaan vain kansainvälisissä pikaruokaketjuissa, mutta tällöin jättää tukematta paikallista maa- ja kalastustaloutta. Venetsia on pullollaan sinänsä kohtuuhintaista, mutta identtistä ja massatuotettua tuontituristikrääsää, joka ryöstää suoraan vanhoilta käsityöperinteiltä. Yöpymällä halvalla Mestressä tai muualla historiallisen keskustan ulkopuolella on osallisena julkisen liikenteen ruuhkautumiseen. Majoittujien katoaminen Venetsian ulkopuolelle ei automaattisesti kuitenkaan laske hintoja itse pääkallopaikalla.

Ajattelin itse aiemmin, etten halua koskaan vierailla Venetsiassa. Reilaaminen avasi mahdollisuuden vierailla kaupungissa niin, ettei sinne matkaaminen ole itseisarvo. Koska tiedän kuitenkin olevani keskivertoturistia vastuullisempi, halusin todistaa matkustamisen onnistuvan vastuullisesti myös Venetsian tapauksessa. Voi kunpa moni muukin tarttuisi tähän! Voi kunpa päättäjät haluaisivat toteuttaa kestävän matkailun tavoitteita! Kaupunki saattaisi siten olla vielä pelastettavissa.

Italian ihanimmat

Campari Soda. Muistan, kun sain nuorempana jatkoilta mukaan pullon Camparia. Sitä litkittiin sitten jatkoseuralaisen kanssa jatkojen jatkoilla hampaat irvessä kyynel poskella, Tropic-appelsiinitäysmehuun lantraten.. Lempidrinkkini oli tuolloin Piña Colada, joten ihmekös tuo. Noista ajoista makuaisti on kehittynyt monessakin mielessä. Aperitiivikulttuuri on mieleeni, sillä voin puhtaalla omatunnolla käydä drinkillä valoisaan aikaan! Yksin matkustaessani en uskalla nuohota kapakoissa pimeän aikaan. Campari Sodan - tai italialaisittain Campari Spritzin parissa vierähti monta alkuiltaa.

Cinque Terre oli kallis. Ihan kiva budjettiversio on katuruoka. Varmaan joka kylästä sai kympillä tötteröllisen paistettuja mereneläviä. Ja niistä kieltäytyville ranskalaisia ja lihapullia.

Puccia. Parmassa humanistista tiedekuntaa vastapäätä oli mahtava pucciapaikka. Puccia on puglialainen pyöreä, pitamainen leipä, joka täytetään valinnaisilla kasviksilla, protskuilla ja juustoilla. Koruton paikka ei välttämättä vaikuta kovin kutsuvalta, mutta ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Työntekijä huiskii huumorilla täydellä pokerinaamalla leipien täyttelyn ja leikkaamisen lomassa. Ainakin mun nimi jäi hänelle mieleen jo ensimmäisen vierailun jälkeen, ja nimet väännettiin tarvittaessa italiaksi. Tää oli kuin yhdistelmä Starbucksia ja Subwayta: valitset haluamasi täytteet ja kuulet kutsuhuudon kun leipä on valmis. Kuulostaa nopealta, mutta odottelussa meni itse asiassa yllättävän paljon aikaa - vitsihuumoriesitys ilmeisesti kuului hintaan ja tekeminen ei ole aina järjestelmällisä. Pizzica la Voglia on paikka, jota ikävöin Parmasta kenties eniten.

Kuva ei tee oikeutta mitä ihanimmalle mozzarella-aurinkokuivattu tomaatti-munakoiso-rucola -puccialleni.

Maitoautomaatti herätti huvitusta yön pikkutunneilla Parmassa.

Junailu. Italiassa on ihanaa matkustaa junalla! Ratoja menee käytännössä rantaviivaa pitkin. Ja sympaattisten pikkukylien läpi. Liian moni valittaa kuitenkin usein, kuinka Italian junasysteemi on kaoottinen. Et voi suunnitella kaikkea toimimaan minuuttiaikataulussa, koska junat ovat aina myöhässä. Totta. Raiteita muutetaan viime tingassa. La Speziasta Parmaan matkustaessa juna tuli muutaman minuutin etuajassa raiteille. Istahdin, ja sain juuri rinkkani hattuhyllylle, kunnes konnari juoksee vaunun läpi ja huutaa, että juna lähteekin vastapäiseltä raiteelta. Säntään uuteen junaan, joka päättää lähteä useita minuutteja myöhässä.

Moni myös valittaa, kuinka italialainen junahenkilökunta on suorastaan raivohullua. Uhkaillaan poliiseilla ja muilla, syytetään rikolliseksi ja lisämaksuja annetaan mielivaltaisesti. Omien havaintojeni mukaan henkilökunta vain maksaa samalla mitalla. Kerran, kun unohdin leimata lipun, en esittänyt tyhmää turistia joka ei tiedä lipun leimaamisesta kuten moni muu tahallaan tai tahattomasti unohtanut teki ja alkoi korottaa ääntä. Pahoittelin ja myönsin olleeni ajatuksissani, leimaaminen ei vielä tule selkärangasta. Konnari kiitti rehellisyydestä ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Sen sijaan arrogantisti tai aggressiivisesti käyttäytyvää matkustajaa kohtaan ei nöyristellä.

Loppujen lopuksi mulla taisi olla enemmän myöhästyneitä kuin ajallaan saapuneita tai lähteneitä junia, mutta myöhästyminen ei ollut merkittävää. Kun malttaa katsoa täsmäävätkö junan numerot ja uskaltaa epävarmuuden hetkellä kysellä neuvoa kanssamatkustajilta tai henkilökunnalta, ei suurempia ongelmia tule vastaan. Perille pääsee aina.