Ostin toukokuussa uudet rintsikat. Sellaiset Marlies Dekkers -tyyliset, mustat. Voin nyt pitää silkkialusmekkoani slip on -mekkona, kun koristeremmit pilkottavat kivasti kaula-aukosta. Paljastelu ei kuitenkaan ole minulle luontevaa, olen mielummin rehellisesti alasti, kuin paljastelisin vaikka keskivartaloani. Näillä rinnoilla vaan jokainen kaula-aukko tahdotaan pistää kategoriaan mauton.
Olen huomannut, että sana rohkea määrittelee pukeutumistani silloin, kun pukeudun niukemmin. Vaikka siihen slip on -mekkoon, jossa käsivarteni eivät juuri anteeksipyytele. Tai käytän bleiseriä mekkona, hakien kuitenkin lisärohkeutta pitsihaalarista ja näkymättömiin jäävästä hameesta. Tai istun rannalla ja annan ruhoni levätä juuri niin levollisesti kuin mahdollista. Ohhoh, oletpas rohkea...
Mitä tuolla lauseella edes tarkoitetaan? Että minun ei pitäisi? Että kroppani on jotain, jota kuuluisi piilotella, ellei minulla ole erityistä syytä astua esiin?
Joskus tuntuu, että ylipainoinen keho ei saa vain olla olemassa, vaan sen täytyy joko pyytää anteeksi tai toimia inspiraationa. Saan olla näkyvä, jos teen sen esimerkillisesti. Jos rakastan itseäni oikealla tavalla. Saan näkyä, jos tuon itseäni esille nöyränä, mutta miellyttävänä.
Vaan kun en osaa. En halua olla rohkea joka ikinen kerta, kun pukeudun sään mukaan tai kehoani kuunnellen. Haluan olla ihan tavallinen, ettei minun olemassaoloani tarvitsisi puolustella. Kehopositiivisuus ei ole minulle mitään larppia tai tarkkaan hiottua koreografiaa. Se on arkea, jossa kehon ei haluaisi olevan jatkuvasti keskiössä.
On päiviä, jolloin hyväksyn itseni lempeästi. On päiviä, jolloin peilikuva ei herätä mitään tunteita. Molemmat ovat helpotuksia.
En jaksaisi enää luoda itselleni agendaa rohkeudesta jokikinen aamu. Haluan luoda vain hiljaisen tasaista tietä kohti tilaa, jossa kehoni saa olla niin kuin se on. Ei jalustoja, ei selityksiä. Suurin muutos lienee siinä, että uskallan hyvästellä muutoksen tarpeen, ja hypätä itse muutoksen aaltoihin. Sellaisena, kuin ne myllertävät minun henkilökohtaisessa valtameressäni.
Olen huomannut, että sana rohkea määrittelee pukeutumistani silloin, kun pukeudun niukemmin. Vaikka siihen slip on -mekkoon, jossa käsivarteni eivät juuri anteeksipyytele. Tai käytän bleiseriä mekkona, hakien kuitenkin lisärohkeutta pitsihaalarista ja näkymättömiin jäävästä hameesta. Tai istun rannalla ja annan ruhoni levätä juuri niin levollisesti kuin mahdollista. Ohhoh, oletpas rohkea...
Mitä tuolla lauseella edes tarkoitetaan? Että minun ei pitäisi? Että kroppani on jotain, jota kuuluisi piilotella, ellei minulla ole erityistä syytä astua esiin?
Joskus tuntuu, että ylipainoinen keho ei saa vain olla olemassa, vaan sen täytyy joko pyytää anteeksi tai toimia inspiraationa. Saan olla näkyvä, jos teen sen esimerkillisesti. Jos rakastan itseäni oikealla tavalla. Saan näkyä, jos tuon itseäni esille nöyränä, mutta miellyttävänä.
Vaan kun en osaa. En halua olla rohkea joka ikinen kerta, kun pukeudun sään mukaan tai kehoani kuunnellen. Haluan olla ihan tavallinen, ettei minun olemassaoloani tarvitsisi puolustella. Kehopositiivisuus ei ole minulle mitään larppia tai tarkkaan hiottua koreografiaa. Se on arkea, jossa kehon ei haluaisi olevan jatkuvasti keskiössä.
On päiviä, jolloin hyväksyn itseni lempeästi. On päiviä, jolloin peilikuva ei herätä mitään tunteita. Molemmat ovat helpotuksia.
En jaksaisi enää luoda itselleni agendaa rohkeudesta jokikinen aamu. Haluan luoda vain hiljaisen tasaista tietä kohti tilaa, jossa kehoni saa olla niin kuin se on. Ei jalustoja, ei selityksiä. Suurin muutos lienee siinä, että uskallan hyvästellä muutoksen tarpeen, ja hypätä itse muutoksen aaltoihin. Sellaisena, kuin ne myllertävät minun henkilökohtaisessa valtameressäni.
Ei kommentteja
Toivottavasti jätät edes jonkinlaisen puumerkin käynnistäsi :) Pyrimme vastaamaan kaikkiin kommentteihin!
Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, tai kommenttisi on herjaava, loukkaava tms. älä tule tänne tai mene muuallekaan vinkumaan kun epäasiallinen kommenttisi on poistettu.