Kroppani ei ole muille pelkkä kroppa: se on symboli kurittomuudesta, laiskuudesta ja hyvinvoinnin hylkäämisestä. Tai vaihtoehtoisesti rohkeudesta ja itsensä hyväksymisestä. Kunhan vain kehystän sen esteettisesti, enkä kaikkein rajuimpiin krumeluureihin. Kunhan näytän, että olen sinut itseni kanssa. Että teen töitä sen eteen. Nämä tulkinnat tulevat ulkopuolelta, mutta usein sisäistämme ne. Vartalot eivät ole varmaan koskaan täysin yksityisiä. Niitä tarkkaillaan, luokitellaan ja muokataan. Se herättää kysymyksiä, joita en ole esittänyt. Myös silloin, kun luulemme olevamme rauhassa.
Painoni heittelee; kun elämä tuntuu painavalta, painokin usein seuraa perässä. Yhteiskunta ei oikein tunnu tykkäävän tällaisesta vaihtelusta, se haluaa selkeyttä. Olenko jämähtynyt vai matkalla jonnekin? Olenko hyvässä kunnossa vai luisumassa pois siitä? Hoikkuus ei ole vain kauneusihanne, se on luottamusta herättävä merkki. Tuntuu, että hoikkuus viestii hallinnasta, tehokkuudesta, ehkä moraalistakin? Se mahdollistaa sosiaalisen liikkumatilan tehden ihmisestä vähemmän selitettävän. En jaksa selittää.
Minulle väsymys ei ole pelkkää uupumusta, vaan suora reaktio jatkuvaan oletukseen, että kehoa pitäisi aktiivisesti hallita. Keho ei riitä ilman selityksiä. Pitäisi olla valmis kehityssuunta tai edes jonkinlainen tarina. Keho ei saa koskaan vain olla, sen olemassaolo tarvitsee narratiivin: joko edistymistä, hyväksymistä tai edes sitä terveyttä. Se on joko työn alla, tai tulos.
Väsymys on radikaalia, jos sen varjolla kieltäytyy tästä dynamiikasta. Olen yrittänyt lakata mittaamasta, vertaamasta ja keskustelemasta siitä, miltä pitäisi näyttää. Mitä liikuntaa olisi suotavaa harrastaa? Minkä kokoinen keho voi olla "terve"? Kun en vaan enää selitä. Kun en enää tarjoa kehoni kautta vastarintaa tai inspiraatiota, vain olemista. Kuka saa levätä ilman, että sitä täytyy erikseen ansaita? Kenen kroppa nähdään neutraalina, kenen ongelmana, kenen saavutuksena? Ylipainoinen keho, joka ei pyri muuttumaan tai puolustamaan itseään on yhä poikkeus. Ja myös se hiljainen olemassaolo on radikaalia.
En ole väsynyt siksi, että olisin erityisen heikko. Olen väsynyt, koska tämä jatkuva kontrolli on uuvuttavaa. Joten päätän aina välillä olla osallistumatta. En jaksa synnyttää tarinaa painosta tai muodonmuutoksesta, kun en edes tiedä mikä luku tulee seuraavaksi. Elän aaltoliikkeessä, käyn kääntymässä ja palaan takaisin. Kausiluontoinen, kuten minä muutenkin.
Väsymys on suojakehä, jonka piirrän ympärilleni. En ole luovuttanut, mutta haluan kuulua itselleni. Kutsun tätä eräänlaiseksi vallankäytöksi.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
