Jälleen uusi olympiadi

Olen katsellut viime aikoina varsin paljon olympialaisia. Senhän ei pitäisi toki olla mitenkään yllätyksellistä tällaiselta penkkiurheilun ystävältä, mutta onhan se jollakin tavoin laiskaa ja jopa junttia. Kunnon ihminen on päivät töissä, eikä tuijota lumoutuneena lättänää valoneliötä. Kunnon ihminen ei toisaalta myöskään välttelisi gradun kirjoittamista näin suurella onnistumisprosentilla, joten en edes lähde yrittämään kenenkään huijaamista.

En katso olympialaisia enimmäkseen patrioottisissa tunnelmissa tai mitalinkiilto silmissä - arvelin ennen kisoja, ettei täältäkään saada mitalin mitalia. Mutta ilahduttavaa olla väärässä tässä asiassa. Se siitä mitalinkiillosta.

Suurin mielenkiinnon kohteeni on yksinkertaisesti paineenalaisten suorittamissa koreografioissa. Stadionithan edustavat modernia tulkintaa amfiteatterista; kollektiivisen huomion ympyrä keskittyy yksittäiseen suorittajaan, joka yrittää jotakin haastavaa ja tarkkuutta vaativaa. Tavallaan kauas on toki tultu antiikin Olympialaisista, kun oheisshow'lla on suuri rooli ja monen katsojan huomio herpaantuu älylaitteiseen tahi virvokkeisiin, mutta jatkumo on olemassa silti. Kokoonnumme katsomaan rajatun erinomaisuuden ilmentymää.

Myös helsinkiläisen nukkumalähiön sohvalta käsin kokemus on kovin intiimi.

Televisio tuo kameran tarpeeksi lähelle paljastaakseen atleettien hengitysmallit. Pikaluistelijan pohkeiden lievän vapinan starttiviivalla. Tapa, jolla hiihtäjät säätävät varusteitaan lähes rituaalisella toistolla, varmuuden vuoksi. Nämä eleet ovat pieniä, yksityisiä neuvotteluja mielen ja lihasten välillä, jotka nyt vain paljastuvat miljoonille.

Yle Areenaan vuodenvaihteessa ilmestynyt mainio Olipa kerran televisio avaa useammassakin jaksossa television roolia urheilun ammatillimistumisessa. Eritoten toisessa jaksossa puhuttiin kokonaisista televisiota katsovista sukupolvista, ja kuinka merkkitapahtumat vetivät kokonaisia perheitä ruudun ääreen. Noh minä en ollut televisiolla kasvatettu. Viikonloppuaamujen "pakollisille" lastenohjelmille joutui erikseen ansaitsemaan katseluluvan. Meillä lapset leikkivät ulkona, satoi tai paistoi. (Minä piilottelin kirjoja pyöräkellariin ja kävin tunkemassa naaman lumeen juuri ennen kotiintuloaikaa - anteeksi nyt vaan, äiti!) Mutta urheilua meillä on aina katsottu.

Ilman kameroita, hidastettua kuvaa, selostusta, grafiikoita ja uusintoja suuri osa siitä, mitä nyt pidämme olympialaisissa jännittävänä, nousisi liian nopeasti muistiin. Mäkihyppääjän alastulo olisi kaikilla samankaltainen töksähdys. Maaliviivan ylitys olisi usein mahdoton tulkita. Televisio ei ainoastaan näytä urheilua, vaan se muokkaa siitä merkityksellistä.

Miettikää nyt vaikka miten tehokas hidastettu kuva on! Se eristää sekunnin murto-osat ja muuttaa ne kertomukseksi. Ilmassa leijuvasta atleetista tulee veistoksellinen. Suorituksen aikaisista ilmeistä tulee suorastaan eeppisiä, myöhemmin meemejä. Meidät kutsutaan tutkimaan lihasten supistumista, hengitystä, yksityiskohtia, joita liveyleisö ei voi nähdä. Tässä mielessä televisio tekee ammattilaiseksi paitsi urheilijat, myös katseemme. Kutsun itseäni usein ammattipenkkiurheilijaksi.

Selostus opettaa meille, mitä ihailla. Grafiikka mittaa ponnisteluja: väliaikoja, vaikeusasteita, historiallisia vertailuja. Opimme marginaalikielen. Lähetys myös estetisoi tapahtuman. Valaistus on harkittua. Kamerakulmat on valittu korostamaan symmetriaa tai nopeutta. Jopa yleisön reaktiot on kuratoitu. Alamme ymmärtää, että kymmenesosa pisteestä on joskus valtava, joskus taas ei. Televisiotuotanto kouluttaa meitä havaitsemaan urheilussa merkityksen siellä, missä kouluttamaton silmämme saattaisi nähdä vain lattean samanlaisuuden.

Samaan aikaan olympialaiset paljastavat suorituksen haurauden. Kaatuminen, vääränlainen hengitys, sekunnin murto-osa, bäng - ja kerronta muuttuukin täysin. Voitto ja pettymys paistavat rinnakkain, näkymättömillä reunoilla erotettuna, mutta yhä silti paljaalla silmällä havainnoitavana.

Ehkä juuri se pitää minut katsomassa jotain vuorihiihtoa tai parisuurpujottelua. Ei voitto, vaan julkisesti yrittämisen haavoittuvuus.

Olympialaisissa ja muissa antiikin urheilukilpailussa kunnioitettiin ennen kaikkea voimaa ja nopeutta, mutta ne kunnioittivat myös näkyvyyttä. Kilpaileminen tarkoitti riskin ottamista tulla nähdyksi, eikä se ole muuttunut. Mittakaava toki on. Siinä missä ennen tungeksittiin vieri vieressä tomun ja paahtavan auringon alla, nyt moninkertainen väkimäärä seuraa tapahtumaa omissa oloissaan, erillään. Mutta silti saman kuvan yhdistämänä.