Kuinka kehopositiivisuus meni pilalle

Provosoiva otsikko jälleen kerran, myönnetään. Mutta minusta tuntuu vain niin ristiriitaiselta se, kuinka raskaalta (pun not intended) nykymuotoinen kehopositiivisuus tuntuu. Olen aiemminkin kirjoittanut paljon kokemuksistani vartalon ja painon suhteen. Taustani tekeekin kehopositiivisuusliikkeestä sellaisen aiheen johon suhtaudun tunteella, valitettavasti en enää nykyään pelkästään positiivisesti.

Muistan vielä ne vuodet, kun kehopositiivisuus tuntui aidosti vapauttavalta. Keskusteltiin siitä, kuinka kaikenlaiset kehot saavat näkyä, pukeutua kivasti ja olla edustamassa. Ylipainoisen, hörökorvaisen tai vaikka yksisilmäisen ei ollut enää oletusarvoista olla jossakin nurkassa piilossa. Marginaaliin menevät alkoivat vihdoin saamaan ääntään kuuluville, kun aiemmin heitä ei "tarvinnut" ottaa tosissaan. Mitä se läski vinkuu, en jaksa kuunnella. Henkilökohtaisen avustajan ei oletettukaan automaattisesti olevan avustettavansa äänitorvi. Tämä oli minulle voimaannuttavaa ja tervetullutta vastarintaa kulttuurille, jossa minä mukaanlukien moni mietti, uskaltaako mennä vaikka uimahalliin jos ei näytä siltä "kuin pitäisi". Kehopositiivisuusliike toi mukanaan hyväksyntää ja toivoa. Ajatuksena se, ettei keho ole häpeän aihe tai este olemassaololle oli aikanaan tarpeellinen. Omalta kohdaltani myös parantava ajatus. Olisi varmasti vieläkin.

Jotenkin vain tuntuu, että tuuli on kääntynyt. Suunta on muuttunut, kun kehopositiivisuudesta on tullut niin ehdotonta ja äärimmilleen venytettyä. Sekoitus ehdottomuutta, ylitulkintaa ja uhriutumista. Siihen ei enää sovi moniäänisyys, varsinkaan jos nämä äänet laulavat terveydestä tai valinnoista. Tuntuu, että kaikki kommentit elämäntapakritiikistä leimataan läskifobiaksi. Ei siinä, kyseessä on ihan todellinen ilmiö, jota olen itsekin kokenut. Sille valitettavasti on aikansa ja paikkansa, mutta se ei ole aina ja kaikkialla.

En koe, että olisin erityisen ansainnut tätä sipsipussia, mutta saatan syödä sen ihan omasta tahdostani. Teen huonoja valintoja. Koen ristiriitaisena, kuinka nykymuotoinen kehopositiivisuus toistaa kuinka kaikki pitäisi sallia. Jos ei salli, olisi jotenkin sortava tai muuten vaan liikettä vastaan. Tuntuu, kuin liikkeen alkuperäinen idea olisi unohdettu.

Minulle nimittäin kehopositiivisuuden keskiössä oli alun alkaen ajatus siitä, ettei omaa kehoani tarvitse hävetä. Ei missään koossa, ei missään tilanteessa. Että saan olla olemassa tällaisena kuin olen. En kuitenkaan usko sen tarkoittavan täyttä ignoranssia oman hyvinvoinnin suhteen. Ettei minun tarvitsisi tehdä tietoisia valintoja sen eteen.

Tuntuu ristiriitaiselta, että samaan aikaan kun kehopositiivisuus toitottaa arvostusta ja näkyvyyttä, se sulkee ulos niitä jotka haluavat puhua muutoksesta. Huomaan yhä useammin ärsyyntyväni nimenomaan sen takia miltä kehopositiivisuuden ympärillä käytävä keskustelu on alkanut kuulostaa. On vaikea hyväksyä sitä, että omaan kehoon kohdistuva itsekritiikki tai halu tehdä joitakin muutoksia leimataan vihaksi. Onko väärin haluta jotain muuta kuin pysyvyyttä? Mielestäni jokainen keho saa olla näkyvä, mutta oman kehonsa suhteen saa olla myös kyseenalaistava. Minun on lupa katsoa peiliin ja miettiä, voisinko tehdä jotakin toisin. Tuntuu, että kehopositiivisuusliikkeen vapaus on muuttunutkin painostukseksi joko hyväksyä ihan kaikki, tai vaieta kokonaan.

Älkää käsittäkö tätä väärin, en todellakaan kaipaa takaisin niihin aikoihin, jollon kehoani piti hävetä. Jolloin näännytin itseäni ulkopuolisesta painostuksesta ja kannustuksesta puhtaasti esteettisistä syistä. Kaipaisin kuitenkin keskustelua, jossa saa olla rehellinen. Sinut itsensä kanssa, ja tarvittaessa haluta muutosta. Saa puhua painosta kumpaan suuntaan tahansa ilman syyllistämistä. Saa kyseenalaistaa ilman hyökkääväksi leimaamista.

Kehopositiivisuus itsessään ei ole mikään huono ajatus, päin vastoin. Kyse on mielestäni vain siitä, että liikkeen suunta on hukassa. Koen, että jos kehopositiivisuus ei salli enää itsetutkiskelua tai rehellistä puhetta, mitä siitä lopulta edes on enää jäljellä? Vierastan niin ajatusta siitä, että kaikki kritiikki on aina vihapuhetta ja itsensä haastaminen on itseinhoa. En ole lähtenyt mukaan tällaiseen versioon kehopositiivisuudesta. En koe, että minun tarvitsisi.