Mitä raahaan mukanani, vaikka olen pakannut kevyesti?

Voi pojat, tytöt, kaikki, olen matkalla Ateenaan!

Pakattuna on vain se välttämätön. Pari mekkoa, pari huivia, parit pyöräilyshortsit, pari kirjaa: ostettu ja lainattu. Valkoisten pitsihousujen improvisaatiovirkkausprojekti. Mestaruuslippis. Kaivausvaatteet. Paljon aurinkorasvaa ja liian vähän järkeä. Suurin paino on näkymätön, eikä tämä sujahda rinkan taskuihin tai crossbodypussukkaan. Se, että mietin hellan statusta. Se, että tarkistan oven moneen kertaan. Se, että lasken askelia mielessäni. Se, että kaipaan jo hiljaisuutta, vaikka pakenin sitä.

Mietin miltä näytän istuessani oudolla penkillä oudossa valossa. Mietin sitä, vaikka olen vuosia opetellut olemaan miettimättä. Mukanani tulee kotoa opittu katse: sellainen, joka skannaa koko tilan ennen kuin uskaltaa istua. Se tuttu sisäinen ääni kysyy säännöllisen epäsäännöllisesti "miltä näytät nyt?" Se ei ole ilkeä ääni - ei enää - mutta kysellä se kyllä jaksaa. Kuin lapsi. "Milloin ollaan perillä?" En ole pakannut mukaan ensimmäistäkään tunnetta, mutta silti ne seuraavat varjon lailla. Omistamatta matkalippuja, mahtumatta tavarahyllylle.

Ja ehkä juuri se olisi tärkeintä. Että lähtee matkaan juuri sellaisena kuin on. Ei siksi, että kaikki olisi hallinnassa. Vaan siksi, että kaiken ei tarvitse olla. En matkusta nyt siksi, että olisin etsimässä jotakin uutta, vaan voidakseni kuljettaa vanhaa kevyemmin.

Pakkaaminen on oikeastaan ihan helppoa, mutta irti päästäminen ei. Tänä kesänä yritän kantaa itseni kuten kirjani: lempeästi, turhia selittelemättä. Ja hyväksymällä senkin, että ne jäävät välillä avaamatta.

Jos ei tarvitse uudistua keväällä

Olen miettinyt, kuinka kevät saapuu eri tavalla eri ihmisille. Joillekin se on lähtölaukaus starttiviivalla, suunnitelmien toteuttamista, energian purkautumista. Minulle se on huokauksenomainen seisaus. Punainen valo, jossa laskuri paljastaa, milloin ollaan taas vihreällä. Milloin on lupa taas mennä. Ja pakko.

Algoritmi tuputtaa minulle muutosta sosiaalisen median välityksellä. Katso nämä julkkisten plastiikkakirurgiset muutokset. Näin opit varjostamaan nenäsi korealaisittain. Kirkasta kirpputorihopeat. Päivitä vaatekaappi, iho ja identiteetti. Vaan kun en halua kokea tarpeelliseksi tahi jaksa. Keväällä luontokin uudistuu, mutta se ei tee sitä tietoisesti. Eihän valkovuokkokaan kysele miltä tänä keväänä pitäisi näyttää. Se vaan ilmestyy, vuosi vuodelta törkeämmin, laajemmalle ja varhaisemmin.

Joskus suurin uudistus on pysyä paikoillaan, vaikka maailma sinkoilisi ympärillä kuin varhain kukkiva koivu. Aiheuttaen allergisen reaktion. Ehkä kevät ei tällä kertaa vaatisi minulta mitään. Tänä keväänä en aio kukkia varhain, enkä aikataulussa. Minä olen jo, vähän kohmeessa, vähän väsynyt, mutta ihan käyttökelpoinen.

En ole varsinaisesti saavuttanut mitään, enkä myöskään unohtanut mitään merkittävää. Mitä nyt puhelimeni tiskikoneeseen. Selvisin ilman kosteusvauriota, koska puolisoni hoksasi jääpalamuotin kaipaavan tiskausta. En kaipaa uudistusta, vaan korjausta. Kevätkin vain puskee uutta elämää halkeamiin, joihin en äkkiseltään uskoisi mahtuvan mitään. Ehkä juuri siksi, että kevät korjaa, se kantaa. Silloinkin, kun emme itse jaksa astua. Hitaasti, hiljaa, mutta varmasti.

Bodyshamingia bussissa

Mokasin tällä viikolla bussissa matkalla Suomeen. Istuin hiljaa ja yritin lukea, kun edessäoleva nainen kallisti penkkinsä äärimmilleen taakse, maaten käytännössä päälläni. Lukuhetki keskeytyi, en mahtunut enää pitämään kirjaa kädessä. Pyysin aluksi, luullakseni kohteliaasti, voisiko hän siirtää penkkiään sen verran eteenpäin, että pystyisin lukemaan. Aluksi hän esitti englantia ymmärtämätöntä, mutta etsittyäni tovin jotakin toista yhteistä kieltä, vastauskin löytyi englanniksi: "Pää kiinni ja laihduta jos on ahdasta. Sinulla ei ole oikeutta viedä kaikkea tilaa eikä tätä matkaa tehdä sinun toiveidesi mukaan."

Olen työstänyt monta vuotta omaa provosoitumista, mutta nyt pääsi lipsahtamaan. "Noin solakan luulisi mahtuvan olemaan ilman makuuasentoakin", totesin. Virhe. Nainen raivostui välittömästi, syytteli bodyshamingista ja kateudesta, kiusaamisesta ja tunsin uppoavani syvään häpeän kuoppaan. Koko bussi ei noussut taputtamaan. Sen sijaan minua tuijotettiin - en tiedä miten nainen selosti tilanteen muille matkustajille. Pyysin pari kertaa anteeksi, tuloksetta. Kiusallinen kyräily jatkui kauan. Olin se musta lammas, paha kanssamatkustaja. Vaikka halusin vain lukea rauhassa.

Tajusin toki, että olin ylittänyt rajan. Hänen kommenttinsa omasta koostani sattui, mutta eihän se oikeuta huomauttelemaan hänen koostaan. Kaikki painon kommentoiminen on ikävää. Koska hoikkuus on yhteiskunnassamme tavoiteltava asia, tunnnun pitävän siitä kommentoimista kuitenkin lievempänä ja harmittomampana. Kyse on kulttuurisesta kontekstista. Ymmärrän toki, että hoikkuuden kommentointi voi tuntua ikävältä ja kiusalliselta. Mutta se on asia, jonka moni ihminen ottaisi kehuna. Vähän sama asia kuin taivasteltaisiin että onpas sulla paksut hiukset. Ohuisiin hiuksiin kohdistuva taivastelu tuntuu pahemmalta, se tuntuu moitteelta siitä, ettei edusta hiuksiltaan ihannetyyppiä. Kun taas paksujen hiusten päivittelystä olisi helppo nostaa kuuluisa kateuskortti pystyyn.

Ylläoleva on kuitenkin lähinnä tekosyy. Kukaan ei ansaitse tulla näpäytetyksi vartalonsa vuoksi, riippumatta sen muodosta tai koosta. Annoin turhautumiseni voittaa, mikä on huono asia. Huomaan, että minulla on taipumus vastata samalla mitalla takaisin; kun painoani kommentoidaan, koen painokommentoinnin olevan ookoo minulta aloittajallekin. Välinpitämättömästi tai jopa ystävällisesti reagointi olisi kuitenkin aina parempi kun antaa sokean raivon johdattaa sanomaan jotain, jota joutuu katumaan. Kierre on katkaistava.

Tältäkin olisi vältytty, jos olisin varannut mukaani usb-johdon, jottei minun tarvitsisi säästellä akkua pitkillä bussimatkoilla. Näytöltä voi lukea hieman epämukavammissakin asennoissa. Ja vastamelukuulokkeet, etten kuulisi muiden potentiaalista ilkeilyä. Ja nenäliinapaketin kyynelten kuivaamiseen.