Keho, joka ei kaipaa määritelmää

Mikä olo tämä on? En osaa nimetä mitä kehoni kertoo. Se ei ole erityisen vahva, terve, kevyt tai väsynyt. Se vain on. Se hengittää, liikkuu, lepää. Ilman tarvetta kertoa itsestään mitään.

Ei mikään suuri oivallus, vaan tunteena hiljainen poissaolo. Ei analyysia, ei suunnitelmaa, ei edistystä. Vain olemista, jota ei tarvitsisi kirjata ylös. Kirjaan näitä silti, minulla on kokeiluna tämä viikon tajunnanvirran blogipäiväkirja.

Tänään en ajattele kehoani ja siksi se tuntuu omalta. Mitäänsanomaton. Mitään ajattelematon.

Sitten kaikki meni vähän vinoon

Heräsin tänään liian myöhään. Hiukset liimaantuneena niskaan, sänky nihkeänä. Kuin olisin nukkunut saunassa. Kreikan ilmastoon ja heinäkuun helteisiin tottunut kehoni ilmeisesti protestoi tätä vallitsevaa pohjoista viileyttä vastaan. Tai sitten nämä ovat varhaisvaihdevuodet, mene ja tiedä. Keitin kahvia ja kaadoin sen pöydälle. Sieltä se valui suoraan varpaille tehden poppaa. Siinä kohtaa mietin, että voisiko tämän päivän keskeyttää ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Juon taas liikaa kahvia. Jo toista päivää putkeen, usein menee viikkojakin ilman. Keitän vain harvoin kahvia kotona, koska pressopannun puhdistaminen on mukamas työlästä, ja kahvinkeittimellä yhdelle ihmiselle keittely on suorastaan suodatinpussien hukkaanheittoa. Eilen join iltakahvinkin suojautuakseni jäähallin kylmyyttä vastaan. Mikä hulttio olenkaan!

Yritin vaihtaa lakanat, mutta myönnän että puolisoni on lahjakkaampi siinä puuhassa. Svante halusi auttaa, ja nyt lakanassa on varmaan reikä. Kierroksilla käyvä kissa tahtoo yleensä vain ulos, joten lähdettiin tutkailemaan tiluksia. Lähdin ulos liian kevyissä vaatteissa, koska halusin uskoa, että täällä on vielä kesä. Ei ollut. Tuuli vain piiskasi naamaa ja värjöttelin aidan vieressä.

Tomaattivauvat näyttävät onnellisilta. Ne eivät tiedä, että unohdan niiden olemassaolon välillä kokonaan. Ne eivät tiedä, että talvi on jo tuloillaan.

Tässä päivässä ei ole ollut mitään ihmeellistä, mutta siinä on kuitenkin kaikki, mitä ehdin elää. Ehkä se riittää, ainakin iltaan asti.

Mennään silti eteenpäin

Aamu ei käynnistynyt ja kahvista tuli kitkerää. Paidansauma ärsyttää mimosanhipiääni. Keho vaatisi erilaista rytmiä, kuin mihin kalenteri antaa luvan. Vielä eilen olisin yrittänyt pakottaa sen toimimaan.

En tänään. Päivä kulkekoon ilman sanoja; ilman kieltä, joka kipuilee. Luovun tarpeesta olla edes tehokas, saati tasapainoinen. Aamupäivän keveys löytynee vasta iltapäivällä. Se löytynee kirjan sivuilta, joista unohdan merkata lainauksen talteen. Lauseista, joita ei tarvitse ymmärtää ensimmäisellä sanomisella.

Se, että olen vielä täällä on jo alku.