Syyllistämisen hoitotiede

Yksi asia on hämmästyttänyt jo kauan, kun luen palautetta, viestejä somessa ja julkaisemattomia kommentteja...

Silloin, kun kehoni muuttui kiihtyvällä vauhdilla toiseen suuntaan, minulle jankutettiin anonyymiyleisön toimesta, kuinka se ei voi johtua käytössä olevasta lääkityksestä. Lääkkeessä on nolla kaloria. Mikään lääke ei synnytä energiaa tyhjästä, et liho kun vain syöt oikein.

Jos kroppani on isompi, sen täytyy olla täysin omaa syytäni. Surkeaa tahdonvoimaa, epäonnistuminen, epäterveellisempiä elämäntapoja, laiskuus, syy olla huolissaan ja hävetä.

Nyt, kun olen muutoksen tiellä sinne toiseen suuntaan, tuntuu että nyt tästä halutaankin syyttää lääkettä. Tai tarkemmin, muutos suostutaan oikeuttamaan vain spekulaatiolla lääkityksestä. Muutos ei voi mitenkään olla omaa orgaanista ansiotani.

Anonyymikansaa ei kiinnosta mitä muutoksia olen tehnyt elämässäni, minkä nauttimisen olen lopettanut, eikä mitkä olosuhteet ovat muuttuneet. En voi mitenkään olla nyt hyvässä hoitotasapainossa, parantunut, terveempi, saati onnistunut elämäntapamuutoksessa. Nythän sen on pakko olla lääkitys! ADHD-lääkkeet, Ozempic, metformiini, muut diabeteslääkkeet... Olisiko sittenkin Mysimba? Vai masennuslääke, ei ne masennuslääkkeet, vaan ne hyvät? Vai peräti katupiri? Farmakologinen ymmärrykseni on kasvanut radikaalisti, kun olen selvitellyt mihin mikäkin spekulaation alainen aine vaikuttaa. Muutoksen takana on oltava jotain vilppiä, jotain ulkoista, semmoista, joka selittää kokoni antamatta minulle itselleni siitä tunnustusta. Olematta arvokasta muutosta.

Tämä on jotenkin äärimmäisen kiehtovaa. Miksi sama logiikka ei päde nyt?

Miksi anonyymi ei sano: Ehkä toi läski vain syö nyt eri tavalla.
Miksi anonyymi ei oleta: Ehkä toi läski on muuttanut tapojaan.

Miksi kroppaani ei nyt tulkita todisteeksi ponnisteluista tai hyveestä samalla tavalla kuin lihavuutta tulkitaan todisteeksi epäonnistumisesta?

Voisiko syynä olla se, kuinka lihavuuden ei koskaan anneta olla vahinko? Kun olin isompi, kehoni piti olla valintojeni, huonojen sellaisten, lopputulos. Nyt kun olen pienempi, kehoni täytyy olla huijaamisen lopputulos. On kuin kehoni olisi jokin todistuskappale oikeudenkäynnissä, jossa edustan vasten tahtoani. Eikä ironia tähän lopu: ehkä juuri ne samat trollit, anonyymit, oman elämänsä farmaseutit ja fitnessvalmentajat väittivät, että lääkkeet eivät koskaan voisi vaikuttaa painoon. Nyt he ovatkin asiantuntijoita spottaamaan lääkkeiden vaikutuksen vartalossa tapahtuvissa muutoksissa. Yhtäkkiä kehot ovat lääkityksenalaisia arvoituksia ihmiskokemusten sijaan.

Se, mikä on muuttunut, ei ole tiedettä, vaan minun kokoni. Ja koko määrää, mihin tarinaan ihmiset ovat valmiita uskomaan. En enää edes yksityisviestieni puolella jaksa väitellä mekanismeista. En selitä aineenvaihduntaa, perinnöllisiä sairauksia, geenivirheitä, hormoneja, sivuvaikutuksia, stressiä tai selviytymistä. Koska totuus on, että väittely ei koskaan koskenut faktoja. Lihavuuden syynä on oltava surkeus ihmisenä, ja tällaisen surkimuksen pienentymisen suhteen on oltava epäluuloinen.

En oikeastaan viitsi lähteä korjaamaan jokaista oletusta ja faktatietoa. En halua yrittää selitellä muutosta kropassani tavalla, joka suojelee heidän maailmankatsomustaan. En halua olla mikään opetusvartti kehoni kautta. Ja jos muuttuva kokoni paljastaa, kuinka nopeasti anonyymit kirjoittavat todellisuutta uudelleen syyttääkseen tai mustamaalatakseen minua, se ei juurikaan kerro mitä syön, juon, nautin tai en käytä. Enemmän se kertoo heistä.

Antiikkinen ajatus hyvästä elämästä

Yksi oivallus antiikin kulttuurien opiskelussa on ollut sisäistää, kuinka eksistentialistisessa ahdistuksessa on kovin vähän 2000-lukulaisia piirteitä. Se on ikiaikaista.

Iso osa antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista teksteistä pyörii sen ympärillä, kuinka elämää tulisi elää. Lähestyttiin asiaa sitten fantasiatodellisuuden kautta näytelmäkirjallisuuden keinoin, proosana, tai autofiktio-Sokrateen jaarittelemana. Ei tuottavuuden tai menestyksen, vaan tasapainon kannalta. Kuinka paljon nautintoa oli tarpeeksi, kuinka paljon kunnianhimoa oli vaarallista, kuinka helposti ihminen saattoi kadottaa itsensä haluamalla liikaa. Aikanaan suhtauduttiin syvästi epäillen liiallisuuksiin. Ei siksi, että nautinto olisi pahasta, vaan koska se oli haurasta.

Epikurosta on joskus virheellisestikin tulkittu hedonistifilosofina. Itse asiassa hän kuitenkin varoitti, että hillitsemätön halu oli nopein tie kurjuuteen. Hän kirjoitti jotain tyyliin ”jos haluat tehdä ihmisestä rikkaan, vähennä hänen halujaan äläkä lisää varallisuutta.” Mietin tätä usein, kun huomaan selaavani nettiä vakuuttuneena siitä, että yhdenkin ostoskoriklikkauksen mahdollistama uusi versio itsestäni tuntuisi lopulta riittävältä.

Aristoteles uskoi, että hyvä elämä asui keskellä. Rohkeus sijaitsi holtittomuuden ja pelon välissä, anteliaisuus tuhlailun ja saituuden välissä. Myös onnellisuus on harkittua harmoniaa eikä jatkuva nautinnon tila. Liika ponnistelu pakotti sielun pois muodostaan, mutta liian vähäinen määrä tylsistytti sen kokonaan. Tasapaino ei ollut passiivista vaan jotain, johon palattiin päivittäin. Vähän kuten minun ryhtiharjoituksetkin.

Se, mikä nyt tuntuu modernilta - loppuunpalaminen, levottomuus, tyytymättömyys - oli antiikin aikalaisille heti tunnistettavissa. Senecan mukaan meille ei anneta lyhyttä elämää, mutta me teemme siitä lyhyen. Tässä huolenaiheena ei ollut ajanhallinta, enemmänkin tarkkaavaisuus. Kuinka helposti elämä lipeää käsistä, kun se hajaantuu liian monien velvollisuuksien ja liian monien odotusten keskelle?

Roomalaiset olivat jotenkin erityisherkkiä. Horatius neuvoi lukijoitaan vaalimaan huolellisesti tavallisia nautintoja: kävelyä, yhteistä ateriaa, vaikka näköalojen ihailua. Carpe diem ei ollut slogan holtittomuudelle, vaan muistutus tyytyväisyyden lykkäämisestä. Hän varoitti, ettei huominen ei ole varma. Mutta ei huomisesta voi edes nauttia, jos haluaa aina vain jotakin lisää ja enemmän.

Jopa lepoa pidettiin taitona. Kreikkalaiset erottivat toisistaan sanat askholia (levoton kiire) ja skholē: sana, joka antoi meille sanan ”koulu”, mutta alun perin tarkoitti kiireetöntä, merkityksellistä vapaa-aikaa. Tämä ei ollut sohvalla jumittamista; se oli aikaa, joka oli riittävän tilava ajattelulle, keskustelulle ja estetiikalle. Sapfon fragmentaarinen ja intiimi runous viipyy hetkissä, jotka tuntuvat lähes kotoisilta: orvokkiseppeleissä, pehmeissä äänissä, siinä, miten rakkaus saa kehon sekä särkemään että hehkumaan samanaikaisesti. Sapfo muistuttaa meitä siitä, että itse huomio voi olla omistautunutta.

Kreikkalaiset ratkaisut olivat vaatimattomia: rutiini, ystävyys, kauneus, kohtuullisuus, huomio nykyhetkeen. Epikuros uskoi, että ystävyys oli suurin ihmisille saatavilla oleva nautinto, tunnetuksi tulemisen tasainen lämpö. Ei mikään romanttinen intensiteetti. Jopa stoalaiset, joita usein väärinymmärretään emotionaalisesti ankariksi, kannustivat nauttimaan luonnosta, taiteesta ja hiljaisista nautinnoista. Mutta takertua ei saa menetyksen pelon ohjaamana.

Joskus ajattelen, että pakkomielteemme optimointiin on yksinkertaisesti ikivanha ongelma, joka liittyy nykyaikaiseen ulkonäöllä koreiluun. Ovidius vitsaili kunnianhimon vaaroista sekä rakkaudessa että asemassa; Juvenalis pilkkasi sosiaalisen kiipeämisen tyhjyyttä. He ymmärsivät, että ulkokuoren kuratointiin käytetty elämä lopulta tyhjentää sisäpuolen.

Menneisyys ei tarjoa tarkkoja vastauksia, mutta se tarjoaa perspektiiviä. Se muistuttaa meitä siitä, että tyytymättömyys ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen, vaan inhimillinen tila. Sellainen, jonka jo lukuisat sukupolvet ennen meitä huomasivat, nimesivät ja yrittivät pehmentää huolella. Toisinaan menneisyys tarjoaa synninpäästön: tunnetta siitä, ettet ole rikki, koska tunnet olosi ylikuormitetuksi. Elät vain pitkässä sukupolviketjussa ihmisiä, jotka oppivat yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka paljon on tarpeeksi.

Joskus pelkkä tuo tieto on eräänlainen lepo.

Väsymys on radikaalia

Kroppani ei ole muille pelkkä kroppa: se on symboli kurittomuudesta, laiskuudesta ja hyvinvoinnin hylkäämisestä. Tai vaihtoehtoisesti rohkeudesta ja itsensä hyväksymisestä. Kunhan vain kehystän sen esteettisesti, enkä kaikkein rajuimpiin krumeluureihin. Kunhan näytän, että olen sinut itseni kanssa. Että teen töitä sen eteen. Nämä tulkinnat tulevat ulkopuolelta, mutta usein sisäistämme ne. Vartalot eivät ole varmaan koskaan täysin yksityisiä. Niitä tarkkaillaan, luokitellaan ja muokataan. Se herättää kysymyksiä, joita en ole esittänyt. Myös silloin, kun luulemme olevamme rauhassa.

Painoni heittelee; kun elämä tuntuu painavalta, painokin usein seuraa perässä. Yhteiskunta ei oikein tunnu tykkäävän tällaisesta vaihtelusta, se haluaa selkeyttä. Olenko jämähtynyt vai matkalla jonnekin? Olenko hyvässä kunnossa vai luisumassa pois siitä? Hoikkuus ei ole vain kauneusihanne, se on luottamusta herättävä merkki. Tuntuu, että hoikkuus viestii hallinnasta, tehokkuudesta, ehkä moraalistakin? Se mahdollistaa sosiaalisen liikkumatilan tehden ihmisestä vähemmän selitettävän. En jaksa selittää.

Minulle väsymys ei ole pelkkää uupumusta, vaan suora reaktio jatkuvaan oletukseen, että kehoa pitäisi aktiivisesti hallita. Keho ei riitä ilman selityksiä. Pitäisi olla valmis kehityssuunta tai edes jonkinlainen tarina. Keho ei saa koskaan vain olla, sen olemassaolo tarvitsee narratiivin: joko edistymistä, hyväksymistä tai edes sitä terveyttä. Se on joko työn alla, tai tulos.

Väsymys on radikaalia, jos sen varjolla kieltäytyy tästä dynamiikasta. Olen yrittänyt lakata mittaamasta, vertaamasta ja keskustelemasta siitä, miltä pitäisi näyttää. Mitä liikuntaa olisi suotavaa harrastaa? Minkä kokoinen keho voi olla "terve"? Kun en vaan enää selitä. Kun en enää tarjoa kehoni kautta vastarintaa tai inspiraatiota, vain olemista. Kuka saa levätä ilman, että sitä täytyy erikseen ansaita? Kenen kroppa nähdään neutraalina, kenen ongelmana, kenen saavutuksena? Ylipainoinen keho, joka ei pyri muuttumaan tai puolustamaan itseään on yhä poikkeus. Ja myös se hiljainen olemassaolo on radikaalia.

En ole väsynyt siksi, että olisin erityisen heikko. Olen väsynyt, koska tämä jatkuva kontrolli on uuvuttavaa. Joten päätän aina välillä olla osallistumatta. En jaksa synnyttää tarinaa painosta tai muodonmuutoksesta, kun en edes tiedä mikä luku tulee seuraavaksi. Elän aaltoliikkeessä, käyn kääntymässä ja palaan takaisin. Kausiluontoinen, kuten minä muutenkin.

Väsymys on suojakehä, jonka piirrän ympärilleni. En ole luovuttanut, mutta haluan kuulua itselleni. Kutsun tätä eräänlaiseksi vallankäytöksi.