Mikä kelpaisi?

Viime aikoina olen saanut todella paljon palautetta blogini nollatasosta. Kuvat on huonoja, bloggaaja on ruma eikä tee mitään oikein. Surullista tässä on se, että samaa mieltä on nyt myös liian moni pidempään mukana pyörineistä vakkarilukijoista.

Tuntuu, että elämässä ei tapahdu mitään. Opinnot on katkolla, töissä käyn aina kun mut sinne pyydetään. Sairaalasta soitetaan usein, mutta mitään ei ole tehtävissä. Ainakaan vielä. Kivojakin asioita tapahtuu, esimerkiksi toissapäivänä käytiin Väinön kanssa katsomassa uusin Bond. Mä ahmin Bond-kirjoja yläasteella, ja elokuvaversiotkin ovat olleet hyvää viihdettä. Ja lauantaina mulla oli tosi kivaa istuessani kaverin kyydissä, vailla päämäärää ajellen pitkin Helsinkiä. Popitettiin vanhoja huonoja ja hyviä biisejä, kuten Gangnam Stylea ja Satumaa-tangoa. Ja tarkenin etukenonojata noin viisi minuuttia Hernesaaren rannan kärjessä naama mustalle merelle päin jäätävässä tuulessa, aaltojen puskiessa kasvoille. Tuosta minä elän-hetkestä seurasi sitten flunssanpoikanen.

Olen paha ihminen, kun en postaa usein, koska en vain halua postata lyhyesti noista hyvistä tai huonoista yksittäisistä hetkistä. Olen paha ihminen, kun en postaa joka päivä, edes joka viikkokaan. Olen paha ihminen, jos postaan turhuuksia (mikä on hyvin subjektiivinen näkemys.) Ja olen paha ihminen kun en tee asioita just sillai miten te haluatte.

Mä toivoisin, että te auttaisitte mua kehittymään bloggaajana, sen sijaan että vaaditte mua lopettamaan. Jokaisella on oikeus harrastaa, ja bloggaaminen on minun harrastukseni. En lopeta blogia jonkun vaatimuksesta, blogin lukemisen saa kaikin puolin lopettaa ja unohtaa sen olemassaolon.

Pyydänkin teiltä vilpittömiä parannusehdotuksia. Postausideoita, omat ideat kun on vähissä ja sitäkin huonompia. Mä haluan postata just sillai miten te haluatte.

Epäonnensoturi shoppailee

Arvatkaa ketä ei onnista sitten koskaan... Mä olen tänä aamuna herännyt vapaapäivää viettävän kukon laulamisen aikaan ja kipitellyt toiseen niistä Helsingin Henkkamaukoista. Tavoitteena oli nämä poimintani.

Meinasin jo palata kotiin itkemään kun joku pitkä hoikka ja nätti brunette kuiskasi vielä nätimmälle kaverilleen äänekkäästi "ziiz mitä toi zigagouiida täält hageeh, mide sil on varaah", mutta päätin jatkaa etsimistäni. Mua ei yleensä tunnisteta Helsingissä julkisilla paikoilla, tai jos tunnistetaankin, mä en sitä itse huomaa. Olin suoraansanoen järkyttynyt joidenkin vaatteiden onnettomasta laadusta. Helmiä satoi lattialle, kaikki materiaalit eivät miellyttäneet ja langanpätkätkin roikkuivat.

Karsin listani yhteen mekkoon, hameeseen ja kahteen asusteeseen ja marssin kassalle. Kassaneitokainen kohteli mua luvattoman törkeästi kun lompakkoni pankkikortit olivat unohtuneet kotiin. En edes tajua miksi ne ovat jossain muualla kuin lompakossa. Vain mulle voi sattua näin. Palasin kotiin itkemään, ja Väinö ei edes ollut tajunnut mun käyneen missään. Varttia vaille yksitoista yritin päästä Henkkamaukan nettiin. Ja sisäänpääsyä odottelen yhä edelleen.

Näin siinä käy kun on kokematon designer-mallistojen kanssa. Pitänee ostaa Balmainit ihan Balmainilta. Mä en ole koskaan mitään muuta Balmainia rakastanut niin paljon kun näitä Anja Rubikin päällä nähtyjä harlekiinihousuja. Saisikohan niitä vielä jostain?


// Ja tarina jatkuu: nettisivuille pääsin melkein kolmen tunnin päivittämisen jälkeen, klikkasin ostoskoriin vielä jäljellä olevat hameen, korkkarit, korvakorut, vihreän mekon, kaulakorun ja laukun. Maksettu ja vahvistussähköpostikin tuli, kunnes huomasin ihan perusvalikoimassa pari kivaa juttua, joiden ajattelin mahtuvan samaan tilaukseen. Huomasin avoimista tilauksista, että mulla onkin vain yksi juttu tulossa, ja soitin asiakaspalveluun.

Iloinen virolainen asiakaspalvelija ilmoitti että noi muut on myyty loppuun, maksu palautetaan kyllä kuukauden sisällä, ei hätää. Loppuun totesi vielä kyseltyäni miten tää on mahdollista, että "ne korvakorut sieltä kyllä tulee", kiva kiitti hei. Korvakorut. Mä kun maalailin jo kuvia itsestäni kiva mekko päällä sukulaisen synttäreillä kuukauden päästä niin saankin pukeutua pelkkiin korviksiin. Onnistumisprosentti 11.

Kuva: we♥it

Ei yksinäinen unta saa

Otsikkoon viitaten, mulla ei ole ajatustakaan kenen kappaleesta tuo on revitty. Tiedän että kyseessä on kappale, mutta genre ja tekijä jääköön mysteeriksi näin Googlen valtakaudella. Todennäköisesti jotain iskelmähömppää ja lässynläätä, josta en kuitenkaan tykkäisi.

Tämä yö oli uneton. Mä uhosin yötöihin lähtevälle Väinölle meneväni nukkumaan jo kahdeksalta koska mulla on tänä aamuna töitä. Väinö puolestaan sanoi lyövänsä vaikka vetoa, että mä pistän joskus yökahdelta vielä viestiä.  No kappas, hereillähän sitä keikuttiin käkikellon kukkuessa kahdesti. Ja vielä sen jälkeenkin. Joskus kolmen aikoihin Väinö yritti verbaalisesti pakottaa mua nukkumaan, ja ennusti mun olevan mörkötuulella koko päivän. Mä koin yöunet jo menetetyksi, lyhyet torkut vasta aiheuttavatkin sen mörkötuulen.

Mä olen vain ihminen, joka saa eniten irti itsestään öisin. Ja tänä yönä olen saanut paljon aikaiseksi. Olen juonut litran kahvia ja kaksi litraa vettä. Olen kuorinut vartalon kahvilla, hinkannut kylppärin lattiasta kattoon mäntysuovalla ja tuntenut itseni erittäin askeettiseksi ja autenttiseksi persoonaksi. Olen maalannut törkeän ruman taulun, kuunnellut ehkä neljänneksen Elviksen tuotannosta ja nähnyt Chicagon mukaansatempaavan ja vauhdikkaan voittopelin. Mun pitänee alkaa katsomaan taas änäriä suorana useammin, Teuvo kun ei tee maaleja jos mä en katso. Ja niitä maaleja tosissaan tarvittaisiin.

Olen tehnyt maailman parhaan sämpylätaikinan ja siitä toivottavasti myös maailman parhaat sämpylät. Olen kattanut turhaa tavaraa pursuavan ruokapöydän valmiiksi ja odotan nyt hetken-parin sisällä kotiin saapuvaa Väinöä aamupalalle. Hyvä alku päivälle tilattu!

Kuvat tai mitkä lie räpsyt ilmestyvät postaukseen sitten ehkä päivän aikana - mikäli ovat tullakseen. Nyt halusin vain kirjoittaa.


// Hämärä aamu langetti sitten kunnon raekuuron kuville. Mutta nollalaatu kuvissa ei liene kenellekään blogiani selanneelle mikään uusi juttu. Sori näistä.