Vaurioita

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan.

Siihen suhteutettuna kuinka paljon mulla epäonnea ylipäätään on, on suorastaan ihme, että ehdin varttua tähän ikään asti ilman revähdyksiä tai murtumia. Aina viime viikkoon asti. Eräs antiikinaikainen riitti meni omalta osaltani karmealla tavalla pieleen, ja nyt pitää totutella uuteen elämään polvituen ja kyynärsauvojen kanssa. Kirjattu tulosyyni Töölön sairaalaan oli paljon kuvaava: rituaalitanssin pyörteissä.

Kävin eilen magneettikuvissa, ja tulos oli musertava: eturistiside revennyt kokonaan, sivuristisiteet osittain. Sitkeänä ja sitäkin jääräpäisempänä päätin mennä magneettikuviin bussilla. Sisu ei antanut periksi turvautua taksiin. Mulla kesti 35 minuuttia 550 metrin kävelymatkassa bussipysäkille. Noin kaksikymmentä kertaa kyynärsauvat meinasivat saada mun kädestä samanlaista kyytiä kuin keihäs Tero Pitkämäen kultaisina päivinä. Okei, ilman sitä vauhdinottoa.

Ensi viikolla oli suunnitelmissa lähteä Tanskaan. Ohjelmassa niin junailua kuin kävelyäkin. Airbnb-suunnitelmat Nørrebrossa vaihtuivat liikuntarajotteisille sopivaan hotelliin Rådhuspladsenin laidalta. Alle kilometrin sisällä niin rautatieasema, Glyptoteket kuin Tivolikin. Pelkään, että kaupunkikävelyt jäävät suunniteltua vähäisemmäksi keppien ja tukien kanssa.

Pupukohu

On hämmästyttävää, miten pienistä asioista kohu voikaan syntyä. Siihen ei tarvita kuin huonot ruokakuvaustaidot ja yksi väärä gifvalinta.

Eilen oltiin ystävänpäivän kunniaksi kruununhakalaisessa Zinnkellerissä syömässä. Olin varautunut syömään blinejä, koska viime vuonna Zinnkellerissä oli älyttömän hyvä bliniannos. Vaan tänä vuonna ei vietettykään bliniviikkoja. Nyt päädyin hetken mielijohteesta ottamaan jänistä, jota kutsuin kuvatekstissä pupuksi.

Vaikeuksia omaan sisällöntuottamiseen tekee se, etten voi koskaan tietää valmiiksi tuleeko mun stoorit katsomaan kolme tuhatta vai kymmenen ihmistä. Mä julkaisen paljonkin omaan huumoriini osuvia juttuja, joista sitten tuleekin viraali-ilmiö ja kerään selän takana paheksuntaa. Kutsun normaalistikin arjessa kavereiden kesken pitsaa pitsuksi, tomaattia tompskuksi, kipua pipiksi, koiraa hauvaksi ja limonadia limpukaksi. Mulle on siis ihan loogista kutsua jänistä pupuksi, oli se sitten kirmaamassa tienpientareella tai lautasella.

Olisi helpottavaa jos olisi vakiintunut seuraajakunta. Voisi hillitä itseään ja omaa viestintäänsä, eikä tulisi julkaisseeksi materiaalia, joka saattaa loukata. Harmittelin poikaystävälle aterian äärellä kuinka unohdin ottaa ruokaräpsyn, johon hän sanoi ettei eipä se ole vielä myöhäistä. Eihän se ole, olenhan mä ennenkin julkaissut jo aloitettua annosta, jopa tyhjää lautasta. Koska tämänviikkoisista stooreista mikään ei tainnut kerätä edes viittäkymmentä katselukertaa ajattelin, että tämänkin näkee tasan ne kaverit, jotka tietävät mun tyylin.

Riemu repesi, kun julkaisin niin ruuan arvoa epäkunnioittavan kuvan. Ja valitsin liian söpön giffin, tuo harmaavalkoinen hyppivä pixelart joka tulee instagramin giffihausta kuudentena kun hakee rabbit. Kirjoittamaton sääntö ruokakuviin kuulemma on, että niiden pitää olla harkittuja, edustavia ja asiallisia, tekstinä korkeintaan annoksen komponentit listattuna. Ei missään nimessä saa kuvata puoliksisyötyä, lisätä mitään emojeita tai giffejä, eikä varsinkaan kutsua asioita lempinimillä.

Vaan minkäs teen, en arvannut mikä soppa omalle tyylilleni uskollisesta julkaisusta syntyisikään. Mun iPhone 7:n kamera vetelee muutenkin viimeisiään, enkä pysty samaan laatuun kuin food52. En edes silmältäni, saati sitten hämärässä ravintolasalissa tärisevine käsineni. Sanavalinnan perustelin itselleni perusverbaliikallani. Giffejä mä käytän useinkin kuvissa, myös ruokakuvissa. Sushikuvassa esimerkiksi on ollut kalagif, etanoissa etanagif (olisiko ollut jopa Paavo Pesusienen Kari?), kuvassa vihreää soppaa avokadogif. Parin viikon takaisessa blinikuvassa käytin maatuskagiffiä. Ei sentään tullut kohua mun mummojen syönnistä.

Yksi pitkäikäinen seuraaja laittoi viestin, jossa haukkui minut lyttyyn. Mua ei kuulemma voi enää sympatisoida ja piti mua pitkään hyvänä tyyppinä, mutta olenkin yhtä mätä kuin minua netissä haukkuvat. Sanoi myös ettei voi toivoa mulle mitään hyvää. Itkin tuolle viestille.

Disinformaatio se vasta huolestuttavaa onkin. Helsingin Jodelin blogijuoruissa väitettiin mun julkaisseen myös jotain typeriä vegaaneille haistattelevia meemejä heti ruokakuvan perään. En ole. Rajuin väite oli, että olisin jollekin puputermistä huomauttaneelle kaninomistajalle vastannut "ei kiinnosta, voisin tappaa sun kanisi." Joo ei mennyt ihan niin. Ainoa vähän sinnepäin viittaava viesti oli tämä erään kanin omalta instatililtä tullut viesti.

En oikein tiedä miten olisin voinut vastata vähemmän tylysti siinä mielentilassa joka on eilen ja tänään vellonut. Jodelissa näytti muutenkin menevän värikyniä pari penaalillista, mua kuvailtiin esimerkiksi tällaisin sanankääntein "just tollanen tyypillinen persujen äänestäjä jonka mielestä ilmastonmuutos on vitsi ja tehty suomalaisten autoilijoiden kiusaksi ja puolestaan vegaanit kiusaavat hänen kaltaisiaan tavallisia lihansyöjiä." Tästä viestistä mä oikeasti jo närkästyin.

Eniten musta tuntuu pahalta se, että olen oikeasti taas kerran omilla teoillani onnistunut loukkaamaan ventovieraita ihmisiä. Mä henkilökohtaisesti kavahdan anteeksipyyntöjä muodossa anteeksi jos loukkasin, jossa vastuu siirretään kuulijalle. Miksi pyytää anteeksi, jos ei koe tehneensä mitään väärin? Saamieni viestien perusteella asiassa ei ole mitään epäselvää, olen loukannut monia, ja haluankin pyytää anteeksi. Tekemäni loukkaus ei kuitenkaan oikeuta levittämään perättömiä juoruja. Tästä minun lienee turha odottaa saavani vastaavaa anteeksipyyntöä.

Hyvästi, Instagram

Liityin Instagramiin joskus anno domini 2011. Loin tilini aluksi kuvavarastoksi, mulla oli silloin jokin todella alkeellinen vähä-älypuhelin, jonka kuvamuisti oli kultakalan luokkaa. Kuvasin todella tarpeellisia arkipäivän tilannekuvia pestonvalmistuksesta ja kynsien lakkauksesta. Nämä käsiteltiin tietenkin Instagramin valmisfilttereillä. Mun suosikkini oli muistaakseni Valencia.

Mun silmissä Instagram on menettänyt viehätyksensä. Jotkut ammattisomettajat saattavat tuhlata yhtä instagramkuvaansa varten suuria määriä aikaa ja rahaa. Kuvat muokataan viimeisen päälle täydelliseksi, niihin lisätään lintuparvia, tähtitaivasta tai jopa somettaja itse tarrana valmiiseen taustaan.




Instagram-kulmakarvat, -kahvilat, ruoka-annokset ja hotellit. Näitä esittelee "klassiset" instagramtytöt, joita tulee pilvin pimein vastaan explore-feedissä. Kun katselee näiden julkaisuja yksityisiltä luksusparatiisisaarilta ja täydellisen ruskettuneesta bikinivartalosta, alkaa pakostakin miettiä onko omassa elämässä jotain vikaa - mulle sviitit kuuden tähden hotelleissa tai solariumissa tiriseminen ole tosiaankaan arkipäivää, toisin kuin kaikkien muiden arki Instagramissa.




Viime viikolla mun Instagram-tilini kuoli. Joku arvasi salasanani, poisti kaikki julkaisut ja muutti nimimerkinkin kaupan päälle. Okei, melkein voisi sanoa että ihan oma syy, salasanan olisi kannattanut olla jotakin vähän monimutkaisempaa kuin Mymmeli, yksi kirjain numerolla korvattuna. Sain sähköpostin kautta nollattua tilin, mutta julkaisuja en ole saanut palautettua, enkä edes vanhaa nimimerkkiäni. Itkettää, tilillä kun on niin paljon hyviä muistoja seitsemän vuoden ajalta. Kuten noi Floridan kuvat jotka näkyvät tämän postauksen kuvituksena. Olen ottanut yhteyttä Instagramin tukeen ja vaatinut tilin kuvien palauttamista, mutten ole vielä saanut minkäännäköistä vastausta.




Itselläni ei ollut aikoihin juuri minkäänlaista vuorovaikutusta Instagramissa. Olen huomannut seuraajieni katoavan aina kun postaan selfien. Kommentteja tulee ainoastaan venäläisiltä bottitileiltä. Nykyään Instagramissa menestyäkseen pitäisi olla millimetrin tarkkuudella sommitellut epäaidot kuvat, siloitellussa ja värimaailmaltaan ehkä jopa epärealistisessa, silti yhtenäisessä minuuttiaikataulutetussa feedissä. Haluanko mä todellakin takaisin tuohon maailmaan?

En ole ikinä suostunut sopeutumaan muotteihin, enkä mä pystyisi julkaisemaan hailakkafiltteröityä kiiltokuvatodellisuutta. Mun blogiin, kuten muihinkaan somekanaviin ei kaupallisuus kuulu. En raahaisi vedenkeitintä sänkyyni luodakseni täydellisen kuvan. Jos mä ikinä saan Instagram-tilini takaisin, mä haluan pitää meiningin yhtä autenttisena, kuin mitä se on ollutkin. Mä en jaksa miettiä lukuja. En julkaista niitä kuvia minkä uskoisin miellyttävän seuraajia, vaan postaan sitä mitä haluan, silloin kuin haluan. Tykkäys- ja seuraajamääristä välittämättä.

Painajainen korkokengissä

Tiedättekö, kuinka dominoteoria pätee epäonnisiin kommelluksiin? Kun yksi asia menee pieleen, sitä seuraa toinen, ja sitä seuraava. Onnettomuuksien ketjureaktio. Tätä päivää väritti kaksi surkeiden sattumusten sarjaa: aamuinen pienempi, iltainen megalomaaninen. Molempien myrskyjen silmässä leijuivat korkokengät.

Mä olen ehdoton korkkarityttö, mutta viime aikoina korot ovat jääneet yllättävänkin vähälle käytölle. Eteinen tursuaa ballerinoja ja tennareita, korkokenkähylly puolestaan täysin käyttämättömiä kesäkorkkareita. Harmittelin tätä aamulla, ja päätin parantaa tilannetta heittämällä avokkaat jalkaan. Virhe!




Tämä aamu oli kiireinen, mutten malttanut jäädä etsimään rakkolaastaripakettia, tuota korkkaritytön kenties parasta ystävää, sillä olin jo myöhässä. Tiesin, että joudun juoksemaan, ja juokseminen korkokengissähän on tosi metkaa puuhaa! Rynniessäni kohti junaa toinen kenkä juuttui korostaan kiinni aseman rappuralliin, minä menen jo liukuportaissa alaspäin. Ei muuta kuin ylös vastavirtaan, takaisin kenkää hakemaan. Juna meni, kello kävi. Ihanaa selitellä myöhästyvänsä töistä epäonnen ja naisellisen turhamaisuutensa takia.

Sitten päästäänkin jälkimmäiseen tapahtumasarjaan, joka nostaa mut ennakkorankingien kärkeen kun puhutaan himotusta Maailman tyhmin ihminen 2016-palkinnosta. Mä satutin illasta nilkkani. Normaali ihminen olisi tässä vaiheessa tilannut itselleen kotiinkuljetuksen, mutta mulla ei käynyt mielessäkään. Ei, kun junalla ja sporalla pääsee niin näppärästi! Säästetään luontoa, suositaan julkista liikennettä. Mä lähdin siis kulkemaan junalle reippaasti ontuen. Ontuva kävely synnytti terveen jalan sisäsyrjään rakkulan, joka puhkesi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Yritin pitää pokerinaaman istuessani junassa, kun oikea nilkka oli kuin tulessa sisältäpäin, ja vasemman jalan kirvely pyrki nostamaan kyyneleet silmiin.

Varmaan jokainen kaltaiseni läski tietää mitä käy, kun sisäreidet hankautuvat kävellessä yhteen. Mä kävelin sunnuntaina kilometrikaupalla mekossa, jonka seurauksena reidet hiertyivät puhki. Männäpäivien kipu oli jo lähes unohdettu, kunnes hiertymät alkoivat vuotaa verta. Mulla kun oli tänään jalassa paitsi korkokengät, myös farkkushortsit pituudessa ehkä vähän liian niukat muttei kuitenkaan vielä mitkään farkkustringit. Laahustaessani sporalle lahkeet hilautuivat ylemmäs, ja reidet ottivat jälleen osumaa. Vanhat haavat revittiin auki, padot murtuivat.

Parinsadan metrin matka sporapysäkille kesti kymmenen minuuttia. Veikkaan, että jopa yksijalkaisen laiskiaisen liikehdintä olisi normaalimman näköistä kuin mun kävely tuolla matkalla. Peräti kaksi valveutunutta ympäristön tarkkailijaa katsoi asiakseen huomauttaa, että älä lähde korkokengissä julkisille paikoille ennen kuin olet oppinut kävelemään niillä. Minä, kymmenen vuotta koroissa kävellyt, epäonnen maininkien hukuttama punainen kääpiö reidet veressä. Itkuhan siinä pääsi. Häpeästä, kiukusta ja turhautumisesta.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Aikaa on aamuun asti, lisärohtona aion vielä kokeilla tiikeriteetä, lakujäätelöä ja sinkkivoidetta. Huomenna menen töihin kiireettä ja puputennareissa.

Hiuskatastrofi

Moni kanssajärkyttyi eilen Snapchatin puolella todistaessaan blondien klassista hiusmokaa. Hiusmokaa, johon mä sorrun kerta toisensa jälkeen yrittäessäni olla tehokas arjessa. Menen suihkuun, levitän hopeashampoon päähän, peitän sen suihkumyssyllä ja poistun viideksi minuutiksi kylppäristä tekemään jotakin tärkeää. Nyt eilen viidestä minuutista tuli vahingossa lähemmäs kaksikymmentä. Tiskaaminen kun on niin mukaansatempaavaa puuhaa!

Suorittamiseni hopeashampoon kanssa on muutenkin vahvasti vaihtelevaa. Se kun aina unohtuu välillä pitkäksikin aikaa kymmenen muun shampookaverin taakse pyörimään. Kevään aikana ravasin ahkeraan kampaajalla tehohoidoissa ja värihuuhteluissa. Mulla on ollut omaan silmään oikein kivanväriset hiukset, eikä hopeashampoolla läträäminen käynyt mielessäkään.

Tää ei ole edes mikään vuoden 2013 edgy tumblrharmaa, vaan epätasainen, silminnähtävä vahinkoharmaa. Mun hiukset ovat huonokuntoiset, joten tilannetta ei korjata syväpuhdistavilla shampoilla, saati värjäämällä päälle. Ja kokemuksesta tiedän, että kertakäsittely hopeashampoolla kestää mun hiuksissani kauan. On siis varauduttava viettämään loppukesä harmaahapsisena.

Tyhmä aamu

En vaan jaksa enää ymmärtää tätä mun epäonnea arjessa, ihan pikkuasioissa. Tänään Väinö ei jaksanut nousta keittämään aamukahvia, duuniaamujen traditio kun on ollut aamukahvi sängyssä. Lähdin sitten ehkä turhan kiireessä töihin, tukka takussa, naama meikittä, sentään pestyillä hampailla, fantasioin kahvin ostamisesta asemalta. Ratikka vaan hidasteli, ja oli todettava, että aamukahvin aika on vasta töissä. Asemalla iski hirveä ymmärrys: mullahan ei ole avaimia mukana.

Ei muuta kuin puhelu Väinölle, joka kiukkuisena toi ne avaimet. Mä kuljen K-junalla töihin, ja avaimet saatuani mulla olisi ollut vajaa kaksi minuuttia aikaa juosta seuraavaan junaan. Ajattelin että ei maksa aikaa saati vaivaa, en mä kuitenkaan ehdi. Nyt kerkesin ostaa sen aamukahvinkin, ja seuraavalla junalla mun pitäisi olla kolme minuuttia ennen töiden alkamisaikaa perillä.

Niin, pitäisi. Joskus Käpylän kohdalla tuli kuulutus, että edellä kulkeva kaikilla asemilla pysähtyvä lentokenttäjuna on aikataulusta myöhässä emmekä pääse ohi, eli körötellään perässä hidastellen kaikilla asemilla. Jee jippii! Tekstari töihin, nyt kävi näin.

Aloin epätoivoisesti sotkemaan väriä naamaan, stressi oli räjäyttänyt kymmenkunta näppyä nenän ja leuan seutuville. Poskipunaa, huulipunaa, ripsiväriä, kulmaväriä... Hetkinen, kulmaväri oli jäänyt kotiin. Näytän siis tänään kalalta. Kiva. Hiukset pitäisi harjata... Hetkinen, hiusharja oli myös jäänyt kotiin. Kiva. Tästä tuli siis rumatyhmäpäivä. Olisipa jo ilta.

Epäonnensoturi shoppailee

Arvatkaa ketä ei onnista sitten koskaan... Mä olen tänä aamuna herännyt vapaapäivää viettävän kukon laulamisen aikaan ja kipitellyt toiseen niistä Helsingin Henkkamaukoista. Tavoitteena oli nämä poimintani.

Meinasin jo palata kotiin itkemään kun joku pitkä hoikka ja nätti brunette kuiskasi vielä nätimmälle kaverilleen äänekkäästi "ziiz mitä toi zigagouiida täält hageeh, mide sil on varaah", mutta päätin jatkaa etsimistäni. Mua ei yleensä tunnisteta Helsingissä julkisilla paikoilla, tai jos tunnistetaankin, mä en sitä itse huomaa. Olin suoraansanoen järkyttynyt joidenkin vaatteiden onnettomasta laadusta. Helmiä satoi lattialle, kaikki materiaalit eivät miellyttäneet ja langanpätkätkin roikkuivat.

Karsin listani yhteen mekkoon, hameeseen ja kahteen asusteeseen ja marssin kassalle. Kassaneitokainen kohteli mua luvattoman törkeästi kun lompakkoni pankkikortit olivat unohtuneet kotiin. En edes tajua miksi ne ovat jossain muualla kuin lompakossa. Vain mulle voi sattua näin. Palasin kotiin itkemään, ja Väinö ei edes ollut tajunnut mun käyneen missään. Varttia vaille yksitoista yritin päästä Henkkamaukan nettiin. Ja sisäänpääsyä odottelen yhä edelleen.

Näin siinä käy kun on kokematon designer-mallistojen kanssa. Pitänee ostaa Balmainit ihan Balmainilta. Mä en ole koskaan mitään muuta Balmainia rakastanut niin paljon kun näitä Anja Rubikin päällä nähtyjä harlekiinihousuja. Saisikohan niitä vielä jostain?


// Ja tarina jatkuu: nettisivuille pääsin melkein kolmen tunnin päivittämisen jälkeen, klikkasin ostoskoriin vielä jäljellä olevat hameen, korkkarit, korvakorut, vihreän mekon, kaulakorun ja laukun. Maksettu ja vahvistussähköpostikin tuli, kunnes huomasin ihan perusvalikoimassa pari kivaa juttua, joiden ajattelin mahtuvan samaan tilaukseen. Huomasin avoimista tilauksista, että mulla onkin vain yksi juttu tulossa, ja soitin asiakaspalveluun.

Iloinen virolainen asiakaspalvelija ilmoitti että noi muut on myyty loppuun, maksu palautetaan kyllä kuukauden sisällä, ei hätää. Loppuun totesi vielä kyseltyäni miten tää on mahdollista, että "ne korvakorut sieltä kyllä tulee", kiva kiitti hei. Korvakorut. Mä kun maalailin jo kuvia itsestäni kiva mekko päällä sukulaisen synttäreillä kuukauden päästä niin saankin pukeutua pelkkiin korviksiin. Onnistumisprosentti 11.

Kuva: we♥it

Onneton fanityttö

Olen yleinen epäonnensoturi, vastoinkäymisten vanki, tuuriton tollo, pahanilmanlintu ja kurjuuksien kurjuus, jota vastaan kääntyvät helposti kaikki. Parhaasta ystävästä luonnonvoimiin.

Kuten esimerkiksi nyt, tänään. Päivän alkuperäinen suunnitelma oli marssia Stanley Cupia katsomaan. Tapahtuma, jota voisi verrata vaikkapa mummon satavuotissyntymäpäiviin: ei voisi jättää väliin mistään hinnasta. Maanantaivapaa vahvistettu heti kun Stanley Cupin Suomeensaapumispäivä vahvistuisi.

Mulla on edelleen tosi epätodellinen olo. Se lempipelaaja, jonka ensimmäiset luistimenpotkut liigajäillä johtivat alle viidessä vuodessa siihen pyhimpään. NHL:n kaunein paita päällä. Heti ensimmäisellä yrityksellä. Lempipelaaja, joka on aina edustanut mun lempijoukkueita, kuinka moni muu saa nauttia vastaavasta onnesta? Vaan sitten tuli se myrsky.

Joku kirottu syöpäinen puhurinperkele päätti syntyä vihoviimeisestä perähelvetistä pilaamaan mun kesän. Toisin kuin mummon juhlapäivää, Stanley Cupin esittelypäivän voi muuttaa, lyhyelläkin varoitusajalla. Yksi myrsky voi kusta aikatauluihin kaiken kusipäisyytensä voimalla. Yksi myrsky voi pilata kuukauden odotuksen ja neljän vuoden hartaimman toiveen.

Ja kappas kehveliä, mä olen luvannut mennä tiistaina töihin. Toiselle paikkakunnalle. Eikä sitä enää ole korrektia perua. Henkinen romahdus oli vähintään yhtä paha kuin viikko sitten herätessäni aamulla uutiseen Patrick Sharpin poismenosta. Itkua ja epätoivoisuutta. Näin elämältä putosi pohja, ihan kuin se satavuotias mummo olisi kuolla kupsahtanut synttäriaattonaan. Siellä ne kesälomalaiset sun muut onnekkaat pällistelevät herra Stanleyta kun mä teen työtä joka on arvoitus. Ei, itkusta tuskin tulee loppua tämän päivän aikana. Huomennakin vähintään vedet nousee silmiin kun joutuu instagramista seuraamaan muiden pikkutyttöjen hehkutusta.

Teuvo kiltti, tuo se Stanley Cup ensi kesänäkin Suomeen. Mun on pakko vielä saada nähdä se.

Sydämen kevennystä

Maanis-depressiivinen. Siinä kai sana, jolla kuvata tätä päivää. Joka oli ajoittain onneksi vain hypomaaninen.

Painajaisten täyttämä, lähes uneton yö ei voi olla hyvä alku yhdellekään päivälle. Tänään mulla oli kunnia olla tekemisissä uskomattoman ilkeiden ja negatiivisten ihmisten kanssa. Tämä yhdistettynä epäonnistuneeseen reissuun sairaalassa, yleiseen stressiin ja ronskeihin univelkoihin, aiheutti kerrassaan käsittämättömän itkukohtauksen mun saavuttua uupuneena kotiin.

Useimmiten itku puhdistaa ilmaa ja mieltä, niin tälläkin kertaa. Itkeskely estää mua muuttumasta tunteettomaksi, röyhkeäksi, epäempaattiseksi ja katkeraksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jollaisia kohtasin tänäänkin, jotka ponnekkaasti yrittivät pilata päiväni. Kerätessäni itseäni eteisen lattialta silmät turvonneena, aloin vähitellen tuntea oloni suorastaan rentoutuneeksi. Kuvitteellista valoa kuvitteellisen tunnelin päästä.

Aloin purkamaan päivää poikaystävälle. Keskustelu kääntyi epäoleelliseen höpöhöpöön, lopulta nauroin hysteerisesti käytännössä kaikelle. Energia hiipi jostain kehoon, ja päätin purkaa sen ruuanlaittoon. Valmistin suuruudenhullusti jokirapusitruunapastaa ja rommivadelmapannacottaa, viineineen päivineen. Koska kaikkea pitää kokeilla, (myös kevytranskankermaa pastakastikkeessa) vaikkei välttämättä yhden aterian aikana.

Mitä opin tästä päivästä? Mun ei tulisi ottaa itseeni muiden negatiivisuudesta. Varsinkaan tuntemattomien, he eivät elä mun jokaista hetkeäni. He eivät ole osa mun elämääni. Jos he jotain ansaitsisivat, niin olankohautuksen. Kun jokapäiväisessa ajattelussa korostaa hyviä hetkiä, kauniita ajatuksia, naurunpyrskähdyksiä, koko elämä tuntuu täysinäisemmältä. Jos aamulla herätessä pakottaa edes hetkeksi hymyn huulilleen, aivot saattaa saada juksattua onnelliseksi. Parempaa huomista toivoen!

Selityksiä

Blogi on kärsinyt koko syksyn aikana huomattavasta hiljaisuudesta, joka on korostunut näin marraskuun aikana. Ellei jopa räjähtänyt käsiin totaalisesti. On siis selittelyn paikka.

Viimeisen puolen vuoden aikana osa mun sisäelimistä (ei, yllättäen maksa ei ole yksi niistä) on yrittänyt jättää irtisanomisilmoituksia, toistaiseksi tuloksetta. Viime viikot onkin eletty aika tiiviissä liitossa sairaalan kanssa. Mä en kirjoita kuitenkaan sairausblogia, joten en omasta oireilustani aio sen enempää avautua.

Myös mun elämäntilanne on muuttunut radikaalisti. Olen joutunut poistumaan mukavuusalueiltani, mikä on tuonut elämään niin hyvää kuin huonoakin. Vapauden määritelmän on saanut päivittää. Käsite koti on muuttunut, elämä on enää vain hyvin niukasti Lahteen sidottuna. Kovaa hintaa tästä joutuu maksamaan ja monta päivää vaihtaisin pois. Mutta eteenpäin mennään vielä.

Lisäksi, mä olin aina pitänyt itseäni hyvänä kirjoittajana. Viime aikoina olen saanut paljon rakentavaa palautetta, joka on saanut mut pohtimaan omia kirjoitustaitojani ja ylipäätään mielekkyyttä bloggaajana. Mä kun voin ilmaista itseäni muutenkin kuin kirjoittamalla, esimerkiksi puhumalla suoraan läheisilleni. Kerran vielä olin idealisti, nyt tuntuu, että en saa raavittua kasaan edes täytepostausta. Hittoon tekosyyt valokuvaamisen mahdottomuudesta hämärän aikaan, mä olen vain huono.

Kirjoittaminen kun joskus oli mun henkireikä, nyt se tuntuu toisarvoiselta. Mä en ole koskaan halunnut miellyttää massaa, joten julkinen bloggaaminen tuntuu jopa ironiselta. Mä en miellytä edes pientä prosenttia lukijoistani. Miksi kerjään tahallani turpaan provosoimalla ilkeitä anonyymeja, päivittäin? Tulevaisuus määrittää kohtalon.

Täydellisyydestä

Koska mä en voi olla täydellinen, voinko mä olla riittävä? Voinko mä olla mitään? Mikä riittää?

Noiden kysymysten syvissä pyörteissä mä olen viettänyt viime päivät. Koko kuluva syksy on ollut muutosten aikaa. Irtiottoja ja -päästöjä, joustamista, mukavuusalueelta poistumisia, rajojen rikkomisia ja heittäytymistä. Välillä voimien loppuminenkin on liipannut läheltä.

Vaikka sitä ei äkkivilkaisulla uskoisi, mä osaan olla vaativa perfektionisti. Tuhlaan energiaa kuunnellessani päänsisäistä ääntäni, joka kertoo, etten mä koskaan tule olemaan riittävä, vaikka tekisin mitä tai yrittäisin kuinka kovasti. Muille mä annan virheet helposti anteeksi, mutten itselleni. Näin syyskuun aikana sisäinen perfektionistini on nostanut päänsä mun fyysistä päätäni korkeammalle.

Omien vikojen, virheiden ja heikkouksien herrattareksi pääseminen on mulle vaikeaa. Vaikka katsoisi peiliin ja tiedostaisi täysin, että suurin vika löytyy itsestä, asian hyväksyminen ei meinaa onnistua. Ja itselleen on vaikeaa olla armollinen. Jos joskus onnistun jossakin, mä harvoin uhraan ajatustakaan hyvinmenneelle suoritukselle. En taputa itseäni olalle, en iloitse kuinka olen hyvä, upea ja mahtava. Totean korkeintaan, että noin se pitääkin suorittaa, virheettömästi, nyt eteenpäin.

Pahoja asioita sattuu, ja jokainen määrittää oman pahuutensa rajat. Pahan ei tarvitse olla median demonisoima sodan uhka, tai julma ja käsittämätön perhesurma. Pieni henkilökohtainen teko tai toteamuskin voi tuntua pahalta. Negatiivisuudet pitäisi vain käsitellä ja puhua läpi, niistä pitäisi yrittää päästä yli. Laskea se graniittilohkare pois sydämeltä, antaa oman olon olla helpompi.

Viime aikoina mun on ollut todella vaikea antaa itselleni lupaa valittaa, antaa lupaa epäonnistua, antaa armoa. Vielä vaikeampi on ollut antaa uusia mahdollisuuksia ja pyytää apua. Sitä ei saa pyytämättä. Ja apua ei osaa pyytää, jos ei ymmärrä sitä tarvitsevansa. Pitäisi uskaltaa näyttää omat heikkoutensa ja virheensä. Pitäisi uskaltaa hyväksyä oma epätäydellisyytensä. Onneksi tiedän, että mulla on lupa olla epätäydellinen itseni.

Hiusviha

Syksy on negatiivisuuden ja masentelun aikaa. Koska mä olen luonteeltani muutenkin pessimistisrealistinen, pikkuasioista angstaaminen sopii mun syksyyn kuin isi äitiin. Ja erityisesti tänään mua raivostuttaa suunnattomasti mun omat hiukseni. Tekisi ihan mieli leikata ne pois ja kutoa niistä rukkaset.

Hiukseni ovat luonnostaan vaaleat, ohuet, lasimaiset ja erittäin helposti takkuuntuvat. Harjata saisi vähintään tunnin välein. Vajaa kaksi kuukautta sitten mun hiuksia kerrostettiin voimakkaasti, ja nyt malli on ylikasvanut sekä vaikea. Mun hiuksissa on tasan kolme kampausvaihtoehtoa, joilla voi lähteä julkisille paikoille: ylikasvanut debbieharry, ylikasvanut debbieharry otsatukka jonnekin päin, sekä geelillä/lakalla/vahalla/muulla saatavilla olevalla hiustuotteella sliipattu wetlook-poninhäntä. Jokainen "kampaus" kuitenkin latistuu muutamassa tunnissa, vaikka uittaisin pääni saavillisessa lakkaa. Kotona hiihdän aina tukka päätä myöten valuen.

Mä en osaa tehdä hiuksilleni melkeinpä mitään. Multa löytyy suoristusrautaa, minisuoristusrautaa, kreppirautaa, lainerautaa, piippausrautaa, ilmakiharrinta ja kiharruspuikkoa, mutta en jostain syystä saa millään näistä symmetristä ja tasapainoista lopputulosta. On pinniä, pantaa ja ponnaria. En osaa väkerrellä mitään hienoja kiertolettejä ja punoksia, mun kädet ei vaan taivu. Ei, vaikka vielä pari vuotta sitten pystyin laittamaan jalat niskan taakse ja punnertamaan siitä käsilläseisontaan. Epästandardipituisista hiuksistani ei saa tehtyä edes nutturaa, vaikka olisi apuna mitkä tahansa valkit, välkyt ja donitsit.

Kaksi vuotta sitten mä tein aikuisikäni suurimman hiusvirheen värjätessäni hiukseni tummaksi. Vaikka käytännössä kaikki kehuivat, kuinka tumma pukee mua niin hyvin ja tekee musta kypsemmän ja fiksumman näköisen, tumma tukka ei ole mua varten. Reilussa vuodessa olen saanut lähes koko tukan takaisin luonnolliseen väriinsä. Mä en halua enää ikinä värjätä, mä en ole syntynyt tummaksi. Miksi mun pitäisi näyttää älykkäämmältä kuin mitä oikeasti olen?

Mun ideat on ihan nollissa. Rakkaat vakiokampaajani eivät tykkää vapaat kädet muttei väriä-ehdotuksistani, pitäisi aina olla jotain osviittaa. Mä en tiedä enää, millä voisin pelastaa pääasiani. Tietääkö joku muu?

8

Eilen oli Teemu Selänteen viimeinen runkosarjapeli. Mä olin viikonlopun jälkeen rättiväsynyt ja univeloissa, ikinä ei ole ollut yhtä vaikeaa herätä keskellä yötä katsomaan änäriä. Vaan ei tollasta spektaakkelia voi jättää välistä! Mä olen yrittänyt opetella syömään terveellisesti (suomeksi: laihduttaa) joten tein pitsaa ilman juustoa kaapin ja pakastimen aarteista. Täytteenä kebablihaa, sipulia ja chiliä, tomaattikastikkeen jaksoin keittää itse. Enpä ole ikinä nähnyt yhtä surullista pitsaa.

Lievästi urheiluromantikkona ja hyvin itkuherkkänä tota peliä oli tunteikasta, jopa vaikeaa katsoa. Silmät sumeni melkein jokaisesta thank you-plakaatista ja selostajan maininnasta, ja pelinjälkeiskarkelot oli yhtä kyyneltä. Selänne on aina pelannut siellä kun mä olen änäriä seurannut, se on pelannut siellä jo ennen mun syntymää. Tuntuu absurdilta, että viime hetket NHL-jäillä olisivat nyt käsillä. Kiitos Teemu.

Terveellisestä syönnistä puheenollen... Mun ja äidin viikottaiset kahvihetket ovat olleet vähän kiven alla viime aikoina. Tosin äidin kymmenen minuuttiakin on nykyään kolme varttia, joten viikko voi ihan hyvin olla kymmenpäiväinen. Mä en ollut syönyt päiväsaikaan mitään, eli suuntana oli Picnic. Mä olen altis kaikille uutuushypetystarjouksille, joten valintana oli tollainen kana-jalapenotäytteinen parilaleipä, jolla oli joku latinoperäinen nimi. Äiti kehui ihan ääneen "ihana nähdä että sulla on nälkä!" Aivan kuin mulla ei koskaan olisi.

Onnistuin hommaamaan viime viikolla jalkapohjaani (mun kenkävalinnoilla ehkä se epätodennäköisin paikka!) hamsterinkokoisen rakon, joka ei ole ymmärtänyt poistua tahi puhjeta. Iskin tänään sen päälle rakkolaastarin, joka taisi suututtaa ton saatanan ihan huolella. Mun liikkuminen on nyt kaikkea muuta kuin Usain Boltin luokkaa ja näytän lonkkavikaiselta gorillalta kävellessäni. Kilometrin kipittelyssä mieltäylentävässä tihkusateessa kesti melkein neljäkymmentä minuuttia, ja tähänhän ei ole syynä se, että mulla olisi huono kunto. Asioita joita en yleensä edes ajattele: olisipa auto.

Flu, you really got me!

Mä ehdin jo iloita, että tänä vuonna perinteinen kevätflunssa taisi eksyä matkalla! Pari kertaa se kevään aikana yritti nostaa päätään, mutta järeillä konsteilla sain sen taltutettua. Vuosi sitten flunssa vei sairaalaan asti, ja syksylläkin olin niin moneen otteeseen lenssussa, että olisi luullut yhden vuoden tarpeiden siinä täyttyneen. Vaan ei, sunnuntaina kuume ilmoitti olemassaolostaan ja eilen ääni särkymisestään.

Viime päivät onkin vietetty tiiviisti peiton alla, pukeutuen pyjamaan, ponchoon ja pörröisiin joulusukkiin. Yritin myös lohduttaa itseäni lohimakaronilaatikolla. Pasta on mulle äärimmäisen harvinaista herkkua, ja silloin, kun sitä saisi, luulisi sen maistuvan. Ei maistunut, tiedän tosissani olevani kipeä kun ruokakin on pahaa. Tänään luvassa tomaattikeittoa ja focacciaa, josko sillä onnistaisi...

Inhokkijuomaani aroniamehua on juotu useampi litra. Ja teetä. Ja hunajavettä. C-vitamiinillakin on yritetty vetää yliannostus. Tuloksia odotellessa!

Saturday the 11th

Moby - Natural Blues

Tänään on ollut kunnon rumatyhmäpäivä. Mä keikuin hereillä vielä kolmelta yöllä, koska perjantaipäivän aikana tuli juotua kolmatta litraa kahvia. Kofeiini on oikeasti yksi maailman parhaimmista  julmimmista kidutusmuodoista, se estää jopa loistavat unenlahjat omaavaa ihmistä tehokkaasti nukkumasta. Ja kun mä heräsin puoli kahdeksalta kofeiinikrapulassa.. Väsytti ja olo oli huono, vaan kroppa ei jaksanut yksinkertaisesti nukkua.

Mun päivän ohjelmaan kuului ensi viikon asujen miettiminen ja sovittaminen. En kuitenkaan saanut vastapestyjä hiuksiani käännettyä minkäänlaiselle kampaukselle, eikä yksikään asukokonaisuus näyttänyt hyvältä mun päällä, ei edes boyfriend-farkut ja valkoinen t-paita, maailmanhistorian yksinkertaisin asukokonaisuus. Peilikuva vain irvisti, ja kertoi, että oletpas ruma tänään. Kiitos. Kävin viisi kertaa olohuoneessa katsomassa kelloa, ennen kuin aivoni rekisteröivät kellonajan muistiin pidemmäksi aikaa kuin sekunniksi. Varttia yli kaksitoista, ruoka-aika.

Koska olin jo ehtinyt ymmärtää, että tänään ei onnistu mikään, päätin tehdä jotain mahdollisimman yksinkertaista ja epäterveellistä ruokaa, joka ei epäonnistu koskaan. Tein katkarapupastaa. Ylisuorittamiseksihan se meni, normaalin 8 minuutin sijasta kastikkeen tekeminen kesti lähes kolminkertaisen ajan. Hyvä ruoka, parempi mieli-ajatusmaailma mielessäni yritin kuullottaa, maustaa, sekoittaa ja keittää kokoon niin viimeisen päälle ja millintarkasti. Lisäksi, kun ruoka pitää aina asetella kauniisti, lisätä koristuksia, napsia sata kuvaa... Olin entistä kiukkuisempi alettuani ahmimaan jäähtynyttä annostani - ja vielä sen jälkeenkin. Yleensä ruoka parantaa pahan päivän, mutta tänään se vain pahensi asiaa.

Seuraavaksi ajattelin lähettää kaverille makuuhuoneen sisustuselementistä kuvan. Vahingossa se meni äidille, jonka vastaus oli luokkaa "kylläpä oli somia kuvia!" Henkisesti äiti pitää mua varmaan kymmenen vuotta todellisuutta nuorempana, onneksi en häpeä itseäni ikinä.
Rumatyhmäpäivä kulminoitui mun muistaessa sopineeni kahvitreffit kaverin kanssa - ja aikaa tapaamiseen olisi vartti. Mahdoton yhtälö, alasti ei voi (saati kehtaa) mennä, mutta kun mikään vaate ei näytä hyvältä päällä. Mä osaan tehdä huolellisen pikameikin kahdessa minuutissa, mutta tällaisena päivänä olisin saanut ripsivärit leviämään luomille ja jämähtämään permanenttitussin lailla. Lisäksi juotu kahvi olisi pahassa tapauksessa tiennyt kahvikrapulapäivää myös sunnuntaille... Itkua sopertaen soitin neuvoa-antavan puhelun kaverille, joka sentään ymmärtäväisenä ehdotti tapaamista huomiselle. Sain huokaista helpotuksesta - ehkä sunnuntaina onnistuisi.

Onneksi huonot päivät eivät ole jokaviikkoisia, edes -kuukausittaisia tuttavia. Mä pukeudun takaisin pyjamaan, kääriydyn vilttiin ja alan katselemaan jotain pääntyhjentävää ohjelmaa. Kuten vaikka Pulttiboisia.

Volver!

Adam Barnes - Procession

Long time no ABC! Mulla on mahtunut tähän 17 päivän blogitaukoon niin elämäni kamalin viikko, typerän suuri summa menetettyä rahaa kuin pitkästä aikaa erittäin hyvät 24 tuntia. Aikaiseksi olen saanut kaikkea muuta kuin tähdellisiä asioita, joskin niitä olen hankkinut...

...Sain nimittäin vihdoinkin ostettua itselleni luomiväriviisikon Diorin vuoden 2013 syyskokoelmasta. Kun näin joskus kesällä ekat kuvat mallistosta, mietin, voiko enempää mun näköistä meikkikokoelmaa tehdäkään? Tähtiä - minä tykkään, metallivärejä - minä tykkään. Silti pihtasin puoli vuotta ennen kuin ostin kokoelmasta mitään. Harkitsin pitkään luomiväripalettejen väliltä, mutta päädyin lopulta sinivihreäsävyiseen Bonne Étoileen - violetin Constellationin lähes vastaavat sävyt multa löytyy jo muista viisikoista. Olisin halunnut myös viininpunaisen huulipunan (sävy 986 Bonne Aventure), mutta se näytti mun naamassani ihan kamalalta, joten jätin ostamatta.

Tiistaina katselimme Johannan kanssa vuosikymmenen mahtavinta komedianäytöstä, eli KalPa-Jokerit-ottelua. Lähtökohdat olivat suorastaan huikeat Aleksi Rantala-nimistä pellepallea, sentterinelikkoa, pakkipari Niemi-Lindelliä ja kolmoskentän laituriksi muodostunutta puolustaja-Dehneriä myöten. Syötiin pitsaa ja juotiin kaljaa, muuten tota neljän maalin urpoilua ei olisi pystynyt katsomaan. Ei se mitään, jääkiekko on vain jääkiekkoa.

Perjantaina mä tein jotain, mitä mun olisi pitänyt tehdä jo monta kuukautta sitten, eli käydä kampaajalla. Kaverit, (erityisesti Johanna), ovat avoimesti mutta oikeutetusti inhonneet mun hiuksia pitkän aikaa, joten mulla on tavallaan velvollisuus yrittää olla ystävieni silmissä viehättävän näköinen. Mua värjättiin kolmella värillä, leikattiin uusi malli, ja sain testata pelottavia kampaamolaitteita, kuten tuota kuvan muinaisfuturistishenkistä töhötintä. Lisäksi kahvia ja sympatiaa. Mä tykkäsin todella paljon lopputuloksesta (josta on mahdoton ottaa omakätisesti toimivaa kuvaa), mutta kaverini sanoin, hukkakäynti tuli - hän ei ainakaan huomaa mitään eroa. Kiitti!

Lennu tarjosi mulle viikonloppumajoituksen Vantaalla, ja oli tuonut mulle tuliaisia käydessään kääntymässä Mallorcalla. Mä addiktoiduin tohon purkkaan aikoinani Itävallassa, ja pyydän aina ihmisiä ostamaan mulle paljon tota, jos matka natsaa sopivaan maahan. Joku kolmen euron markettiviini taas puolestaan on aina pakollinen tuonti espanjalaisesta paikasta, tällä kertaa tilannetajuisesti punakeltaisena. Perjantai-illan ifk-tappion jälkeen ei ois ihan hirveästi huvittanut nousta vähän liian aikaisin lauantaiaamuna Poriin menevään bussiin. Olo oli hutera, ei huvittanut syödä tai juoda, uskoa omiin joutui kaivamaan lähes Kiinasta enkä edes jaksanut näyttää ihmiseltä ennen Humppilaa. Onneksi kuitenkin lähdin.

Maailman huonointa läpänheittoa, kymmeniä uusia lempinimiä, serkku, jota näkee ehkä kerran vuodessa, hallissa pääsi melkein kosketuksiin oman joukkueensa kanssa (en taaskaan osannut ottaa yhtään kuvaa hallista tai itse pelistä, sori), ääni tuli huudettua lähes kokonaan pois, ja pääasiana se voitto. En käsitä, miten porilaisia pidetään liigan mulkuimpina ihmisinä (se titteli kuuluu edelleen yksinoikeudella Raumalle!), mulle kerrottiin pelkästään kehuja meidän yhden bussin faniryhmästä, uteliaita kysymyksiä KHL-fiiliksistä, mihin päivän peli tulee ratkeamaan, mielipiteitä kummankin joukkueen nuorista lupauksista ja niin edelleen. Paikallisten kanssa puhuminen on mun mielestä vierasmatkailun suola, ja pyrin harrastamaan sitä paljon. Porissa oltiinkin ihailtavan sosiaalisia. Mä en ole tainnut ikinä kotiutua vierasmatkoilta voitto sylissä, ja ottelun viimeisen 40 sekunnin tunteiden vuoristorata ja ottelun jälkeiset joukkueen kiittämiset taisivatkin olla mulle se viikonlopun tähtihetki. Positiivista myös se, että osattiin vihdoinkin hakea Petteri Lindbohm pois lainalta takaisin kotiin.

Oli lievästi sanottuna kuumottavaa katsella The Day after Tomorrowia kun ulkona riehui myrsky, jonka nimi on varmaankin Oskari. Mä en pelkää ukkosta tai myrskyävää merta tipan tippaa (päin vastoin!), mutta kova tuuli kuivalla maalla on mulle kauhun paikka. Tärisen tuulen ravistellessa laseja ja vinkuessa parvekkeennurkissa, ja pysyn mahdollisimman kaukana ikkunoista (jos vaikka ikkuna menisi rikki, jo lasinsirutkin tekevät pipiä.) Eilen vietin siis rentouttavaa elokuvatuokiota lattialla (pöydän alla) makoillen.

One of those days...

Oranssi lihava kissa nimeltään Karvinen on sanonut monta kertaa vihaavansa maanantaita, mitä erinäisimmistä syistä. Tänään mä allekirjoitan kaikki maailman Karviset täysin, ja loppupelissä ilman pätevää syytä.

Tässä kulunutta vuotta kertaillessa tuntuu, että kuun ensimmäinen maanantai on mun personal perjantai kolmastoista. Lokakuussa oli oksettavan kylmä, mä olin kuumeinen ja jaloistani tunnoton, elokuun eka maanantai puolestani odotin useamman tunnin bussia Orimattilasta Lahteen, joka on liian pitkä aika odotettavaksi kuumana kesäpäivänä, kun mukana ei ole asianmukaista nesteytystä, ja lähimpään kaupantapaiseenkin on ainakin neljän kilometrin matka. Maaliskuussa multa hajosi imuri, ja se on kova paikka vaalealla sisustetussa mustan kissan kodissa. Hassua kuinka moni pieni päivänpilaaja pystyykin syöpymään mieleen ihan kellontarkasti.

Tänään kaikki mahdollinen ja mahdoton onkin mennyt pieleen. Olen itkemällä itkenyt viiden minuutin ajan silkkaa kateuttani. Kävin ruokakaupassa, ja jostain käsittämättömästä syystä unohdin tunnusluvun. Olo oli typerä kuin saunovalla kirahvilla, tollaisten nelinumeroisten arkipäivän numerosarjojen kun kuuluis olla tulinumeroin hakattu hermoratoihin ja selkäytimeen, että ne näppäytyvät automaattisesti vaikka sitten neljän promillen humalassa. Mutta ei, eipä ole vieläkään juolahtanut mieleen, onneksi sain ostokset maksettua. Jonkun Trioteinin kannustava ja henkilökohtainen herjaus kommentti teki kotimatkan entistä kirkkaammaksi. Terkkuja vaan, tiedän, että olet vähintään satunnaislukija.

Kärsivällisyys ei ole mun ominaispiirre. Näyttää pahasti siltä, että äiti saa joululahjaneulomuksensa vasta vuonna 2015. Epäsymmetristen silmukoiden luominen onnistuu kyllä, ja jakaminen neljälle puikolle, mutta sitten alkaa hampaiden kiristys kun työ pitäisi saada suljetuksi jotta pääsisi lisäämään kerroksia. Lisäksi pelkään, että olen peruuttamattomasti manannut ton tietyn lankakerän kyynelilläni (jos jollekin on jäänyt epäselväksi, mä itken paljon) ja kaikilla niillä enemmän ja vähemmän mielikuvituksekkailla kirouksilla, joita olen neulomisharjoitusten lomassa jupissut. En halua, että äitini puettuaan neulelahjansa ylleen esimerkiksi haluaa muuttaa kaivoon the Ringin tyyliin.

Ostin jokin aika sitten värityskirjan, ajatellen sen olevan rentouttavaa puuhaa. Mikäs siinä harkitessa tarkkaan dinosaurusten ja kukkapenkkien väriyhdistelmiä. Sitten dädi kävi kylässä ja meinasi kuolla nauruun. Mun on siirryttävä syvälle kaappivärittäjäksi.

Ainoa ruoka, mitä päätin tänään suostua syömään, on maa-artisokkakeitto. En vihaa mitään kotityötä niin paljon, kuin maa-artisokkien kuorimista. Jokainen, joka on tehnyt tuttavuutta maa-artisokan kanssa tietää, että ne ovat epämuodostuneita ja paksuhkokuorisia, kuin perunan ja inkiväärin lehtolapsia. Kuoriminen on juurikin sellainen puuha, mikä ei sovi kärsimättömälle ihmiselle. Mulla meni puolen kilon kuorimiseen puoli tuntia!

En osaa mitään-päivän kruununa on mahdotonta lukea edes lastenkirjaa ruotsiksi löytämättä joka toiselta sivulta jotain käsittämätöntä sanaa, mikä täytyy käydä tarkastamassa sanakirjasta. Olo tuntuu niin ruotsivammaiselta, huomaa, että sillä kielellä ei juuri ole käyttöä. Parasta siis luovuttaa päivän suhteen, ja siirtyä sohvannurkkaan tällä hetkellä maailman ainoan kivan ruotsalaisen asian kanssa. Maraboun.

Ruudun takaa

En ymmärrä, miten mulle selvisi vasta nyt, että Rauli Badding Somerjoen tunnetuksi tekemässä Ikkunaprinsessa-kappaleessa lauletaankin Oo, Glendora eikä Open door, ah!. Mitenkö tämä selvisi? Olisin halunnut laulaa kyseistä biisiä, joten päätin katsoa netistä sanat.

Mä olen ilmeisesti allerginen Helsingille, jokaisen siellä vietetyn kerran jälkeen olen tukkoinen vähintään päivän. Nyt iski pitkästä aikaa sellainen kovemman luokan helsinkivirus. Olen niin kipeä, ettei jalatkaan jaksa kantaa, ja saan olla kaksioni vanki. Siellä ikkunan toisella puolella odottaisi toinen elämä, syksyinen ja aurinkoinen, jota pystyn seuraamaan vain lasin läpi. Mä en uskalla lähteä sinne, ainakaan pariin päivään.

arki

Elliott Smith - Don't Go Down

En ole aikoihin kirjoittanut niinkutsuttua kuulumispostausta. Jotenkin tuntuu, ettei mulle koskaan kuulu mitään uutta. Sitten kun asioita alkaa erittelemään, huomaa tapahtumia kertyneen ihan postauskirjoituksen verran. Koska tämä on sitä, mistä haluan blogiani kirjoittaa. Tavallisesta arjesta, asioista, joita en muuten ehkä muistaisi vuoden päästä. Jotka on kuitenkin ikuistettu talteen, joihin pystyn aina palaamaan, jos mieleni niin tekee.

Torstaina käytiin äidin kanssa pikavisiitillä Ikeassa, koska mä halusin mun huikean 22-tuumaisen television alle jonkun halvan pöydän. En ole koskaan ajanut motaria kymmentä minuuttia kauempaa, mutta hyvin selvittiin perille asti. Ajoin jopa Kehällä, eli olen melkein sukua stadilaiselle! Ikeassa nokka ei kauan tuhissut, kun polveen kolahti kiva väliaikaisratkaisu, ei edes kahtakymppiä (19,95) maksava valkoinen sohvapöytä, joka passaa hyvin mun olkkarin tyhjälle seinälle. Koko mun koti on yhtä väliaikaisratkaisua.


Yllättäen äiti kävi ehdottamaan paljon kivempaa, korkeampaa, pidempää ja kauniimpaa massiivipuista, vain 130 euroa kalliimpaa sivupöytää, johon saisin valtavan telkkarini lisäksi aseteltua myös kukkia ja muuta kaunista. Päätös oli selvä, kunnes Ikean varasto osasi kertoa, että kyseistä pöytää olisi saatavilla kuukauden päästä tai Kuopiosta. Hyvää kannattaa odottaa, enkä edes käynyt katsomassa kahdenkympin lastulevypöydän varastotilannetta. Ostettiin sen sijaan kynttilöitä ja puolukkamehua!

Mun tässä kuussa tekemäni ei enää ikinä raumalaisia- ja Areenaton loppuvuosi-lupaukset kokivat aika kovan kolauksen nähdessäni Jokereiden kolmoisketjun, jota jo ennen kauden alkua hekumoin hiljaa mielessäni jos edes kerran elämässäni-ketjuna. Tyrväinen-Tyrväinen-Lamberg.

Äitini suhtautuu useimmiten sangen nuivasti jääkiekkoon, joten mulle oli yllätys mamman tottakai sinä menet-asenne. Yritin vedota pitkään yksinajomatkaan, painaviin kantamuksiin (en oikeasti ymmärrä, miten pari pakettia kynttilöitä voi painaa niin paljon... paketilliseksi kynttilöitä) ja äiti-tytärpäivän yksinäiseen loppuun, mutta mikään näistä ei kuulemma haitannut. Niin mä pääsin tutustumaan Vantaan paikallisliikenteeseen ja R-junaan.

Tässä välissä on hyvä tarkentaa, että pidän erittäin paljon fyysisestä kiekosta, jossa miehet laittavat kroppansa likoon, laidat rämisevät ja vastustaja lentää. Harmi, että lukkolaiset eivät pelanneet mun toiveiden mukaan nyhräämällä 60 minuuttia laidassa, joten kyseisestä kahden veljeksen ja pohjoisen pommikoneen taideketjusta ei saanut kaikkea iloa irti. Illan käänsi kuitenkin plussan puolelle murretun lukon lisäksi ensimmäistä kertaa livenä näkemäni, (näkemättä koettu surullisen monta kertaa) lempipelaajani tekemä maali. Filip Riskan vuoden hienointa rangaistuslaukausta unohtamatta!

Kutakuinkin kaikki isän puolen sukulaiset, myös avioliiton avustuksella sukuun siepatut, ovat päättäneet syntyä syyskuun viimeisellä viikolla. Lauantaina saatiin juhlia serkkutytön ja hänen isänsä synttäreitä, vanhemmalla osapuolella oli jopa pyöreät kyseessä. Tälläinen kylmä sää, köyhä vaatekaappi ja orastava/kuihtuva flunssa asettavat juhlapukeutumiselle suuret rajoitteet. Parempaan en pystynyt, mutta tuskin se haittasi ketään.

Joku muu saattaisi ehkä kiukutella, kun viimeisistä jauhoista leivotut skonssit palavat, kissa kulkee perässä tauotta maukuen ja säntää piiloon, jos siihen yrittää koskea, tietokone ei ole kahteen tuntiin suostunut käynnistymään, hiuksissa on Siperian kokoinen takku ja kun joku anonyymi tulee muistuttamaan, että tietää, miten nolasin itseni Amarillossa vuosisadan humalassa yläosattomissa (oikeasti olin siellä kuusikymppisillä.) Musta on jotenkin mystisesti tullut zen-buddhalainen, ja olen tyynempi kuin kesäpäivä. Melkein mikään ei huoleta.

Suurin murheenkryyni on puolitoistaneliöinen keittokomero, jossa ei meinaa mahtua edes keittämään kahvia. Mä olen ihan vahingossa ostanut muutaman kahvikupin, nätin oliiviöljypullon, värikkäitä hedelmiä, keittokirjan ja mausteita, jotka kaikki ovat muuttaneet lojumaan sille vähäiselle laskutilalle. Nyt päivän agendana on keksiä jokaiselle oma paikka, jotta mulle jäisi edes puolikkaan keittiötason verran työskentelytilaa.

Joko omistan liikaa tosi hassun muotoisia astioita, tai mulla ei ole minkäänlaista organisaatiokykyä, kaappitilaa ei jostain syystä tunnu olevan tarpeeksi. Joka tapauksessa päätin siirtää vähemmässä käytössä olevia astioita yläkaappeihin, joista tällaisen lyhyen ihmisen on niitä erittäin vaikea kaivaa. Minun kotiinihan ei tule minkään valtakunnan porrasjakkaraa, sillä ne ovat poikkeuksetta rumia, ja mä olen iso tyttö.

Ison tytön arvo putosi hetki sitten pirstaleiksi keittiön lattialle. Itkuhan siinä pääsi.