Mustapapuenchiladat

Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, rakastan meksikolaista ruokaa! Yksi suosikeistani on enchiladas, eräänlainen tortillalasagne. Tortillat täytetään jollakin sörsselillä, rullataan ja kuorrutetaan uunissa. Tortillat voi askarrella itse, tai käyttää valmiita. On olemassa myös valmiita (säilöntäainekyllästettyjä) mausteseoksia, joilla luoda enemmän tai vähemmän autenttista meksikaanoruokaa. Variaatioita on lukuisia. Koska multa on toivottu enemmän kasvisreseptejä, täytin tällä kertaa enchiladani mustapavuilla ja chipotlella. Rakastan noita La Costenan chipotleja yli kaiken!

1 tlk mustapapuja

1 tlk chipotleja

1 tlk maissia

1 tlk tomaattimurskaa

1 punainen paprika

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

1 rkl viinietikkaa

1 tl cayennepippuria

1 tl juustokuminaa

1 tl ruokosokeria

ripaus suolaa ja pippuria

tuoretta korianteria

200 g juustoraastetta, esim. cheddar

tortilloja

lime

Valuta maissit ja mustapavut. Pilko sipuli, paprika ja tomaatit pieniksi. Kuullota sipuleita ja paprikaa öljytilkassa, lisää joukkoon chipotlet, tomaattimurska ja mausteet. Mä rakastan noita La Costenan chipotleja niin paljon, että huuhtelen vielä purkinjämätkin paistokseen mukaan. Lisää sokeri ja etikka. Anna hautua hiljalleen noin vartin verran.

Lämmitä uuni 180 asteeseen. Voitele uunivuoka, ja heitä pohjalle pari ruokalusikallista äsken valmistamaasi sörsseliä. Lisää pavut ja maissit pannulle, ja anna hautua vielä kymmenisen minuuttia. Pilko kastikkeen sekaan noin puolet korianteripuskasta.

Laita tortillalle pari ruokalusikallista täytettä, juustoraastetta ja rullaa löysähkösti vuokaan saumapuoli alaspäin. Tässä tulee aina sotkua, mutta se ei haittaa mitään. Levitä täytteenjämät tortillojen päälle, ja kuorruta juustoraasteella. Paista 180-asteisessa uunissa reilu 15 minuuttia.

Ripottele valmiiden enchiladojen päälle vielä korianteria, ja purista limestä mehua. Mä kaipasin orastavan kesäflunssani kanssa vielä vähän ekstratulisuutta, joten pilkoin päälle ronskeja chiliviipaleita. 

Tällä kertaa tarjoilin meksikolaislasagneni avokadon, ranskankerman ja Corona-oluen kanssa. Sitruunalla, totta kai!

Elämän pieniä iloja

Kun Spotifyn Viikon suositukset- listalta tulee vain hyviä biisejä peräkkäin.

Kun kissa nukkuu vieressä.

Kun sporakuski odottaa että ehdin kipittää mukaan kyytiin.

Kun innostut lukemaan pitkästä aikaa, ja mieli tekee lukea koko kirja yhdellä istumalla kannesta kanteen. Liian usein lukemiselle mahdollinen aika menee valitettavasti puhelimen räpläämiseen lasittunein silmin.

Kun saat kuulla ystäväsi ostaneen sinulle lipun erääseen loppuunmyytyyn tapahtumaan.

Kun ehtii käyttää yrttiruukun kokonaan useampaan ruokaan ennen sen nuupahtamista.

Kun makaronilaatikko onnistuu täydellisesti. Multa puuttuu jokin simppelin arkiruuan tekemisen taito, jotkin kampasimpukat onnistuvat aina mun keittiössä, makaronilaatikko tai jauhelihakeitto on taas aivan eri juttu.

Kun saa aikaiseksi pitää pyykkipäivän, ja pyykinpesuaineen raikas tuoksu leviää koko asuntoon.

Kun pääsee suoraan saunasta nukkumaan alasti puhtaissa pehmeissä lakanoissa.

Kun ei tarvitse katsoa yksin Game of Thronesia ja pelätä Jääkeijoja

Kun on pieni pakkanen, ei tuule ja ulkona sataa todella kevyesti lunta. Kuin valkoista glitteriä leijailisi.

Kun menetetyksi tapaukseksi tuomitsemasi huonekasvi tekee uutta lehteä.

Kun pieleen mennyt suoravärikokeilu jaksaa vain naurattaa - hiukset ovat uusiutuvaa luonnonvaraa.

Ajatuksia blogimaailmasta

Mulla on pitkä historia bloggaajana. Enemmän ja vähemmän anonyymisti. Tämän postauksen kuvat koostuvatkin vanhojen blogieni ajalta. Kaikki ennen Chicago 187:aa.

Nykyinen blogimaailma ärsyttää minua. Koen oikeudekseni sanoa sen, vaikka oma tuotannollinen osuuteni on suppea ja mitäänsanomaton. Tekisit itse paremmin ajattelee Anonyymi Ammattibloggaaja tai joku muu puolestaloukkaantuja. En tee, naistenlehtimäinen överivisuaalinen nykyblogimaailma on minusta vastenmielinen.




Kiitän harva se päivä onneani, etten ole bloggaajana mitään. En halua menettää yöuniani sisällöntuottamisen takia. Olen kiitollinen, ettei mun tarvitse tuntea paineita pakollisista yhteistöistä, mun ei tarvitse tuputtaa riesaksi asti Daniel Wellingtonin kelloja tai Desenion julisteita. Mun ei tarvitse kantaa halkopinoa sänkyyn tai levitellä eukalyptyksenoksia koulukirjojen väliin saadakseni aikaan visuaalisesti tarpeeksi näyttävän kuvan. Olen kiitollinen, että blogi ei ole työni. Mä haluan vain kirjoittaa, ja sitä mä teen.

En saa mitään ilmaiseksi. Vaatteet, jotka näkyvät päälläni ovat itse ostettuja. En käy syömässä minkään PR-toimiston piikkiin. En suorita sata lasissa parin päivän pressimatkoja maailman toiselle puolen. Enkä liene kenenkään inspiraationlähde. Mun instagramissa ei todellakaan lue tittelinä social infuencer, vaikka se tuntuukin olevan jokin tarttuva tauti tänä päivänä. Mä tahdon kertoa oikeasta elämästä, mihin mun tapauksessani mahtuu paljon enemmän surua kuin iloa. En tiedä voinko sanoa kirjoittavani elämänmakuista blogia, koska makuasioista ei saisi kiistellä.




Ikävöin sitä blogimaailmaa, mitä elettiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Meininki oli kotikutoisempaa, enkä sano tätä nyt pahalla. Vuonna 2017 blogit ovat armotta jääneet vlogien jalkoihin. Tämä on sellainen maailma johon en ole itse ikinä päässyt mukaan. Sen sijaan että katsoisin jonkun yli kymmenminuuttista jaarittelua, lukisin vastaavan tekstinä murto-osassa tuosta ajasta. Vlogitkaan eivät ole ikuisia, uusien tekijöiden taitaa olla turha toivoa läpimurtoa. En uskalla lähteä arvailemaan mikä on seuraava trendi, mutten aio olla siinäkään mukana.

Olen aina blogannut siitä mikä huvittaa. Blogilla ei koskaan ole ollut selkeää teemaa. Olen kirjoittanut kissoista, matkoista, kasveista kuin korkokengistäkin. Olen valittanut Venäjän politiikasta ja läikkyneistä keitoista. Olen haaveillut Birkinistä, kantakaupunkikaksiosta Helsingissä ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Nykyinen täydellisyydentavoittelu blogimaailmassa rajoittaa jonkin verran mun oman tien kulkemista, ikävä kyllä.

Mun ei ole luojan kiitos ikinä tarvinnut kilpailla lukijoista tai yhteistöistä. Koen silti paineita muuttua nykyisen massan mukaiseksi, koska en enää haluaisi olla se silmätikku ja täytenä luuserina pidetty. Pitäisikö mun panostaa visuaalisempaan sisältöön? Tavoitella Instagramissa yhtenäistä väriskaalaa? Vaihtaa sisällötön sisältöni naistenlehtimaisempaan sisältöön?





Sitten on ne ilkeät kielet, jotka jaksavat tahallaan ymmärtää väärin ja tulkita omiaan. Mä en enää uskalla kirjoittaa niin henkilökohtaisia blogiini kuin ennen. En halua, että kukaan läheinen joutuu kärsimään mun blogini takia. Minua inhottaa, kun ystävistäni kuiskitaan tai heitä katsotaan kieroon heidän liikkuessa seurassani.

En silti halua sulkea blogiani. Pelkään, että juorut muuttuvat entistä pahemmaksi, kun minulla ei ole kanavaa, jossa saisin oman ääneni kuuluviin. Jo nyt musta on esimerkiksi Jodelissa maalattu valheellinen mielikuva persoonallisuushäiriöisenä seksuaalirikollisena, joka käy säännöllisesti lataamossa. Musta on surullista, että ihmiset pitävät tuollaisia täysin sokeasti faktana. Blogia silloin tällöin kirjoittamalla pystyn ehkä jotenkin hillitsemään huhuja. Toivottavasti.