Ulkonäköpaineista ja huulien täytöstä

Ylähuuleni on ohut, viivamainen ja muodoton. Jos hymyilen yhtään leveämmin, se katoaa. Olen saanut siitä usein kritiikkiä, olen luvannut sen jo vuosia sitten korjata. Kävin konsultaatiossa, en vain saanut aikaiseksi mennä itse operaatioon. Tai uskaltanut. Jokin koputti takaraivossa, jos et nyt kuitenkaan... Enää en halua täyttää ylähuultani.

Huulten täyttö olisi avannut kohdallani Pandoran lippaan. Seuraavaksi oltaisiin oltu veitsen alla, kun olisin halunnut korjata nenääni. Sitten hankkia leukaimplantin, pari rasvaimua ja alimpien kylkiluiden poiston. Mulla ei ole ymmärrystä kohtuudelle, ja tulisin melko nopeasti sokeaksi keinotekoisesti muokatulle ulkonäölleni. En edes tiedä mitä kaikkea parannusehdotuksia olisin himoinnut ovelan bisneslääkärin niitä minulle tarjotessa.




Luovuin aikoinaan ripsipidennyksistä, kun halusin aina vain pidempää ja näyttävämpää. Lopulta mulla oli megapitkät mauttomat pikimustat ripsiviuhkat jotka kirvelivät suihkussa ja saivat mut näyttämään keravalaiselta. Huulten täytössäkään tuskin yksi pistos olisi riittänyt. Pian mulla olisi ollut kaksi räjähdyspisteessä pullistelevaa nakkimakkaraa huulten paikalla.

Mun mielestä on huolestuttavaa, että erinäisistä kauneusoperaatioista on tehty viime aikoina lasten someidolien toimesta ihan arkipäiväistä. Nuoret, valmiiksi kauniit ja komeat ihmiset parantelevat itseään, ja lapsi altistetaan ymmärtämään tämän olevan normaalia. Se ei ole normaalia, vaan erittäin kyseenalaista. Ikään kuin itsestään kuuluisi etsiä vikoja joita voi sitten helposti parannella parilla piikillä ja mesolangalla. Tästä vielä alennuskoodi kaupan päälle! Epävarmat, kriittisessä iässä olevat lapset joutuvat seuraamaan idoliensa kauneuskirurgiaseikkailuja... Ei ihme, että ulkonäköpaineet iskevät yhä nuorempiin.




Itse en ole tippaakaan tyytyväinen ulkonäkööni. Olen ruma, mulkosilmäinen lihava sammakko. Olen liian lihava, liian lyhyt, liian roikkuvatissinen, liian ohuthiuksinen. Mulla on liian paksu kaula, liian kärsämäinen nenä ja liian paksut posket. Mä en ole koskaan ollut kaunis kuin yksittäistapausten mielestä. Muistan, kun minut äänestettiin ala-asteella luokan rumimmaksi tytöksi. Ihan hyvänä näyttelijänä pääsin kasiluokalla kevätjuhlanäytelmässä päärooliin - esitin Rumasta Ankanpoikasesta vain sen ruman ankan version, koska yksi kaunis tyttö havitteli myös pääroolia. Sopiva kompromissi, Iida on se ruma ja kaunis tyttö kaunis päärooli. Jopa oma äitini on joskus harmitellut kun en ole kaunis, toisin kuin hän ikäisenäni.

Mutta mä en välitä. Kauneus on kuitenkin lopulta katoavaista. Otan paljon mielummin vastaan kehuja sellaisista asioista, mihin voin itse vaikuttaa. Kuulen mielelläni olevani hyvä kielissä, mukava asiakaspalvelija tai ihanan empaattinen. Toki, ulkonäköönikin voisin itse vaikuttaa, kitudieettien ja kirurginveitsen avulla. Mutta mun mielestäni sellainen on tarpeetonta.

Ajatuksia matkustamisesta

Joskus mulla oli pakottava tarve suunnitella reissuja. Yhdeltä reissulta palattua seuraavan piti jo olla tiedossa. Tieto seuraavasta reissusta auttoi jaksamaan arjessa, mä en kokenut pystyväni hengittämään kuin ulkomailla. Reissaaminen oli mulle niin tärkeää, että halusin tallentaa jokaisen hetken ylös blogiini. Halusin suositella minua viehättäneitä paikkoja muillekin, halusin tuntea itseni vaikuttajaksi.

Vaan jokin on muuttunut. Vietin vastikään muutaman päivän Berliinissä. Kävin Pergamon-museossa, kylpyammeessa ja kattoterasseilla. Näistä kokemuksista en halua blogissa kirjoittaa. Ensinnäkin siksi, että ne ovat vain minun ja matkakumppanini välisiä. Toisekseen, en koe oman Berliinin reissuni  kokemuksien tarjoavan kenellekään mitään mullistavaa uutta tietoa.

Nykytravellerien must see -listalta Intia ei ole ikinä vaikuttanut viehättävältä. Ainakaan tälläiselle yksinmatkustavalle vaalealle naiselle. Joo, olisihan se Taj Mahal näin arkkitehtuurin ystävänä ihan kiva nähdä livenä, mutta kun en oikein ole muuten erityisemmin kiinnostunut Intiasta, Googlen kuvahaku saa riittää.





Toinen luotaantyöntävä kohde on Arabiemiraatit. Muistan kun perhetuttu kävi viitisentoista vuotta sitten vuosittain aurinkomatkalla Dubaissa - silloin sitä kuulemma kansoittivat lähinnä brittituristit. Nykyään se taitaa olla vähän sellainen joka pojan ja tytön Kanariansaaret plus -kohde. Mutta ei mua niinkään ällötä ne turistimassat, vaan se veri, jolla koko eriarvoinen liittovaltio on rakennettu.




En ole ollut seitsemään vuoteen rantakunnossa. Mä en tiedä uskaltaisinko rantalomalle. Tulisin todennäköisesti hulluksi jo parissa päivässä kohteessa, missä mulla ei ole muuta aktiviteettia kuin aurinko, meri, kirja ja älypuhelin. Mun lomalla pitää olla tekemistä! Ei välttämättä mitään huvipuistoja ja huippumuseoita, mulle riittää hyvin arboretum ja jotkin kulttuuriperintörauniot. Pääasia, että rannan ulkopuolella on muutakin elämää kuin surulliset baarikadut.

En tiedä haluaisinko ylipäätäänkään matkustaa enempää. Nykyinen somemaailma antaa todella epärealistisen kuvan reissaamisesta. Matka kuukaudessa on bloggaajanormi. Ensin ollaan Meksikossa, viikko siitä kone vie Hong Kongiin. Tällainen elämäntyyli ei ole mahdollista tavallista päivätyötä tekevälle. Some vääristää käsitystä siitä, mikä on normaalia matkailua. Mä mietin olenko nolo kun olen tehnyt tänä vuonna vain neljä matkaa, enkä ole ikinä käynyt Malediiveilla. Samalla unohdan että Suomessa on todella paljon niitä, jotka eivät ole koskaan käyneet Tallinnaa etelämmässä, jos sielläkään.

Mua ällöttää esimerkiksi Nelly.comin Ibiza Pool Partyn tapaiset tapahtumat, missä influencerit lennätetään yksityiskoneella vuorokaudeksi ryyppäämään ja maapallo itkee verta. Hiilidioksidipäästöt yli tuhat kiloa henkeä kohden. Ja kateuskortin heiluttajat, en lähtisi vaikka ilmaiseksi pääsisin. Tuollaiset tapahtuvat tekevät Nellystä silmissäni vastenmielisen brändin. Mä en haluaisi olla mukana junttimaisissa, luonnonvaroja suuresti tuhlaavaa kertakäyttömuotia esittelevissä kerskakulutusbileissä. Mun mielestä tuollaisiin bileisiin osallistuminen kertoo bloggaajan omista arvoista, eikä todellakaan positiivisessa valossa. Kuten yritys, myös bileisiin osallistuva vaikuttaja näyttää ettei päästöt ja ilmasto kiinnosta pätkääkään.





Olen aina kokenut matkustamisen todella antoisana. Mun reissaaminen on kulttuuriin tutustumista ja uuden oppimista, ei kiiltokuvamaisia instaposeerauksia pyhäköissä hashtag liveloveexplore. Kun määrä korvaa laadun, tuntuu että kaikki hohto ja glamour matkailun ympäriltä katoaa. Reaktioni kaverin kertoessa tulevasta reissusta on ai taas, eikä yhteistä intoilua aiheesta. Ja sama toisin päin. Kun kerroin keväällä lähteväni lomalle Portugaliin, ihmisten kommentit olivat luokkaa "so? kaikki menee just nyt Portugaliin."

Postauksen kuvat ovat juurikin sieltä salaiselta Berliinin reissulta. Ai niin, sain Instagramini takaisin. Mutten saa ottaa vanhaa nimimerkkiäni käyttöön, jostain minulle tuntemattomasta syystä. Ja julkaisutkin onnistuttiin ainakin toistaiseksi palauttamaan vain tämän vuoden alkuun. No, uutta yritystä sitten vaan. Minut löytää jatkossa Instagramista nimimerkillä kissaprinsessa.

Hyvästi, Instagram

Liityin Instagramiin joskus anno domini 2011. Loin tilini aluksi kuvavarastoksi, mulla oli silloin jokin todella alkeellinen vähä-älypuhelin, jonka kuvamuisti oli kultakalan luokkaa. Kuvasin todella tarpeellisia arkipäivän tilannekuvia pestonvalmistuksesta ja kynsien lakkauksesta. Nämä käsiteltiin tietenkin Instagramin valmisfilttereillä. Mun suosikkini oli muistaakseni Valencia.

Mun silmissä Instagram on menettänyt viehätyksensä. Jotkut ammattisomettajat saattavat tuhlata yhtä instagramkuvaansa varten suuria määriä aikaa ja rahaa. Kuvat muokataan viimeisen päälle täydelliseksi, niihin lisätään lintuparvia, tähtitaivasta tai jopa somettaja itse tarrana valmiiseen taustaan.




Instagram-kulmakarvat, -kahvilat, ruoka-annokset ja hotellit. Näitä esittelee "klassiset" instagramtytöt, joita tulee pilvin pimein vastaan explore-feedissä. Kun katselee näiden julkaisuja yksityisiltä luksusparatiisisaarilta ja täydellisen ruskettuneesta bikinivartalosta, alkaa pakostakin miettiä onko omassa elämässä jotain vikaa - mulle sviitit kuuden tähden hotelleissa tai solariumissa tiriseminen ole tosiaankaan arkipäivää, toisin kuin kaikkien muiden arki Instagramissa.




Viime viikolla mun Instagram-tilini kuoli. Joku arvasi salasanani, poisti kaikki julkaisut ja muutti nimimerkinkin kaupan päälle. Okei, melkein voisi sanoa että ihan oma syy, salasanan olisi kannattanut olla jotakin vähän monimutkaisempaa kuin Mymmeli, yksi kirjain numerolla korvattuna. Sain sähköpostin kautta nollattua tilin, mutta julkaisuja en ole saanut palautettua, enkä edes vanhaa nimimerkkiäni. Itkettää, tilillä kun on niin paljon hyviä muistoja seitsemän vuoden ajalta. Kuten noi Floridan kuvat jotka näkyvät tämän postauksen kuvituksena. Olen ottanut yhteyttä Instagramin tukeen ja vaatinut tilin kuvien palauttamista, mutten ole vielä saanut minkäännäköistä vastausta.




Itselläni ei ollut aikoihin juuri minkäänlaista vuorovaikutusta Instagramissa. Olen huomannut seuraajieni katoavan aina kun postaan selfien. Kommentteja tulee ainoastaan venäläisiltä bottitileiltä. Nykyään Instagramissa menestyäkseen pitäisi olla millimetrin tarkkuudella sommitellut epäaidot kuvat, siloitellussa ja värimaailmaltaan ehkä jopa epärealistisessa, silti yhtenäisessä minuuttiaikataulutetussa feedissä. Haluanko mä todellakin takaisin tuohon maailmaan?

En ole ikinä suostunut sopeutumaan muotteihin, enkä mä pystyisi julkaisemaan hailakkafiltteröityä kiiltokuvatodellisuutta. Mun blogiin, kuten muihinkaan somekanaviin ei kaupallisuus kuulu. En raahaisi vedenkeitintä sänkyyni luodakseni täydellisen kuvan. Jos mä ikinä saan Instagram-tilini takaisin, mä haluan pitää meiningin yhtä autenttisena, kuin mitä se on ollutkin. Mä en jaksa miettiä lukuja. En julkaista niitä kuvia minkä uskoisin miellyttävän seuraajia, vaan postaan sitä mitä haluan, silloin kuin haluan. Tykkäys- ja seuraajamääristä välittämättä.