Joskus sanoin, että jatkan bloggaamista niin kauan kuin se on kivaa. Moni blogia lukevani varmaan huomasikin linjauksen tiukentumisen ehkä puolisentoista vuotta sitten. Vuoden 2017 uudenvuodenlupaus oli haukkukommenttien julkaisemattajättäminen. Ja tämän seurauksena varmaan kaikki vuosien 2017-2018 postaukset ovat ilman kommentteja. Aloin miettiä, että ketä blogini palvelee? Ei yhtään kannustavaa viestiä, ei kysymystä, ei edes lukukuittauksia. Vain nälvimistä nenän ja huulien koosta ja arvomaailmavammoista. Aloin kirjoittaa yhä harvemmin ja harvemmin, enimmäkseen raskaista aiheista, kunnes tämän vuoden helmikuussa suljin blogini lopullisesti myös rekisteröityneiden lukijoiden osalta. Enää bloggaaminen ei tuntunut kivalta. Pistin pillit pussiin vähin äänin. Koin silti, että olen velvollinen kirjoittamaan viimeiset sanat.
Blogin kuoliaaksihiivuttaminen ei lopettanut valheellisten juorujen keksimistä ja levittelyä. Aloitettuani yliopiston, molemmat tuutorini saivat sähköpostiviestiä, kuinka valehtelen blogissani opiskelevani kyseistä alaa. Toisen oppiaineen tuutori puolestaan oli ilmeisesti tehnyt facebookpäivityksenkin tästä mun valeopiskelusta. En ole ikinä maininnut blogissa mitä opiskelen, snäpissäkin esiintyi aikoinaan vain sivuaineopintomateriaalia. Ikään kuin mun opiskeluni yliopistossa olisi joku absoluuttinen mahdottomuus.
Ihminen on utelias luonne. En pysty ignooraamaan kaikkea paskaa mitä minusta levitellään. Vaikka tiedän, ettei musta puhuta mitään hyvää esimerkiksi Jodelissa tai mammapalstalla, en osaa olla käymättä katsomassa. Siitä tuleekin taas paha mieli. Jodelin yleistyminen oli iso naula tämän blogin arkkuun. Siinä missä mammapalsta on aina ollut typerää läyhäämistä öööhhöhö kattokaa miten ruma, millä rahalla toi käy missään ulkomailla kun narkkaa kaupungin vuokrayksiössä koivukylässä, miten kukaan voi olla noin tyhmä että värjää kauniit tummat hiuksensa kananpojankeltaiseksi, tuskin edes äiti itkee kun chicago kuolee,
Jodelin keskustelu on toisenlaista, siellä puhuu ihmiset, jotka tietävät minut. Esimerkiksi eräs tuutoroitavani lukiossa kertoi, kuinka mä olin todella friikki kun pyysin koko tuutorluokkani Facebook-kaveriksi - eikö joskus vuonna 2009 ollut ihan yleinen tapa pyytää ystävien lisäksi tuttuja Facebook-kaveriksi? Tuutorkurssilla kanssani ollut henkilö puolestaan kommentoi, ettei edes muistanut minun olevan samalla kurssilla ja ihmetteli mun kykyjäni toimia tuutorina, olinhan niin epätasapainoinen. Joku samaista lukiota käynyt puolestaan kommentoi mun olevan tyrkky, kammottava rasisti, homofoobikko ja koulukiusaaja. Ai niin ja mulla oli oudot jutut ja vaatteet. Mä toivoisin, että nämä kyseiset ihmiset ottaisivat muhun henkilökohtaisesti yhteyttä. Pyydän mielelläni anteeksi jos vain saisin tietää ketä olen kohdellut väärin.
Viime viikkoina juttu on niinsanotusti mennyt villiksi. Tapahtuipa
eräs syrjintään liittyvä somekohu. Jonkun tahon mielestä oli vitsikästä perustaa instagramiin nollaprofiili nimellä
chicagoiida ja linkata profiiliin minun henkilökohtaisessa käytössäni oleva
kissaprinsessa-tilini. Tällä chicagoiida-tilillä sitten haukuttiin niitä, jotka puolustelivat uhria syrjineen yrityksen instagramtilillä. Ja kuinka ollakkaan, moni haukuttu osasi laskea 1+1, ja säntäsi kostohaukkumaan minun kissaprinsessa-profiiliini.
En tiedä tarkkaan kuinka montaa henkilöä mun nimissäni on haukuttu. Olen pyytänyt kaikilta anteeksi, jotka ovat olleet tavalla tai toisella yhteydessä henkilökohtaiseen profiiliini. Osalta jopa sain, enemmistö ei vastannut mitään. Yksi ilmoitti perustaneensa jonkun Chicagoiidan kiusaamat-tukiryhmän Facebookiin, on ihmisiä jotka eivät halua uskoa mun syyttömyyteen. Se heille sallittakoon, vaikka tekisi mieli pikkaisen ravistella ja kehoittaa sytyttämään valot.
Pelottavinta tässä tapauksessa on keskellä pyörremyrskyä saamani yksityisviesti, jossa luki jotakin tyyliin
"huomaatko, kuinka naurettavan helppoa on tuhota sun elämä?" Viestin lähettänyt tili oli muotoa mun etunimisukunimi. Mun sukunimen ei todellakaan pitäisi olla missään yleisessä tiedossa. Tämä tekijätaho sen tietää.
Mä en voi olla ihmettelemättä ihmisten mediakritiikin puutetta. Mä en tunne tapauksen osapuolista ketään, en uhria, enkä syrjintään syyllistynyttä jehovantodistajaa. En ole itse jehovantodistaja, en nykyinen enkä entinen. Ja ihan kuin mä perustaisin omalla nettihaukkumanimelläni yhtään mitään lisäprofiilia instagramiin, ja laittaisin siihen suoran linkin omaan profiiliini... Juoruttiin, että olisin käynyt hajottamassa yhdessä muiden huligaanijehovien kanssa tämän syrjityn naisen kodin. Lisäksi tällä chicagoiida-tilillä oli ilmeisesti haukuttu joitakin suomalaisia julkkiksia ja yritetty entisestään saada vihaa mun niskaan. Väitetään, että olen tehnyt instastooreja missä herjaan somesta tuttuja ihmisiä. En ole eläessäni julkaissut yhtään instastooria, en mistään aiheesta.
Asian tiimoilta on tehty nyt rikosilmoitus. Ensimmäinen, joka on suostuttu ottamaan vastaan. Aiemmin on neuvottu piilottamaan blogi, olemaan provosoimatta, kasvattamaan paksumpi nahka ja uikutettu todisteiden riittämättömyydestä. Mä olen ollut liian nössö, kun olen antanut tämän jatkua liian kauan ja uskonut asiantuntijoita ettei tollaselle voi tehdä mitään. Älä välitä onhan toi kurjaa, resurssit öyh öyh. Välitän, välitän todella paljon. Nyt mulle riitti.
Todisteita, niitä on liian vähän. Olen uskomattoman vihainen kaikille, jotka anonyymisti sosiaalisessa mediassa ovat kiillotelleet omaa sädekehäänsä väittämällä lähettäneensä screenshotteja mulle. Netissä on kuulemma kiertänyt valheellisia photoshopattuja rikosilmoituksia mun tekemästäni raiskauksesta ja saamastani lähestymiskiellosta. Tämä ei todellakaan ole mitään pikkukiusaa vaan kiistaton kunnianloukkaus! Joku pääsee sitten jeesustelemaan keskustelupalstoilla kuinka Iidalle lähetetty kuvat, toivottavasti tekee rikosilmoituksen. Totta helvetissä olisin tehnyt, jos ikinä olisin mitään screenshotteja noin selkeistä rikoksista saanut. Olen tainnut saada yksityishenkilöltä näiden vuosien varrella tasan
yhden screenshotin, joka ei riittänyt yksinään tutkintaan. Tätä rikosilmoitukseen johtanutta tapaustakin varten uhottiin eri keskustelupalstoilla kymmenistä screenshoteista, jotka luvattiin toimittaa mulle - miksi ette toimittaneet?
Mä olen tällä hetkellä täysin rikki. Olen ollut jo pitkään. Olen pärjännyt kaikki nämä vuodet ilman ammattiapua, mutta ehkä hiljalleen alkaisi olla sen aika. Kulissit eivät enää pysy kasassa. En uskalla liikkua yksin juuri minnekään. Olen lihonut järkyttävästi reilussa vuodessa. En nuku, mutten pääse ylös sängystäkään. Koulu ei suju - ei siksi, että se olisi liian haastavaa, vaan siksi, etten uskalla mennä. Pelkään tuntemattomien reaktiota, pelkään tutustua uusiin ihmisiin. Pelkään että jokainen vastaantulija vihaa mua valmiiksi. Pelkään tuttujen reaktioita, ehkä he ovat muuttaneet mielipiteensä musta negatiiviseen suuntaan. Arvon kiusaajat, olette ehkä voittaneet tämän erän. Muttette lopullisesti.
Kuten kerroin, bloggaaminen ei ole enää minusta hauskaa. Blogimaailma on itsessäänkin muuttunut liiaksi, eikä vastaa arvojani. Mutta kuten jo puolitoista vuotta sitten
blogimaailmaa kritisoivassa postauksessani totesin, nettijuorut käyvät liian lennokkaiksi, jos en ole itse hillitsemässä niitä. Siksi haluaisin jotenkin pitää tämän totuuden tapahtumien kulusta esillä. Ehkä piilotan jonkin ajan kuluttua kaiken, ehkä muut postaukset tätä lukuunottamatta. Nähtäväksi jää. Joka tapauksessa, tämä on suurella todennäköisyydellä viimeiseni.
Acta est fabula, plaudite!
Josko viimeinkin opettelisin arvostamaan itseäni? Mun ei tarvitse taistella olemassaoloni oikeudesta, etsiä paikkaani hyödykkeiden joukossa tai todistella tärkeyttäni. Tiedän niin monen erilaisen ja siksi niin upean ihmisen arvostavan mua. Miksen siis minäkin?
