Tallinn, Tallinn, Tallinn

Loppiaisen tienoo vierähti Tallinnassa ainejärjestön perinteisen kulttuurimatkan parissa. Reissulle mahtui kulttuuria, juomakulttuuria, kielen opiskelua (pööriöö on kevätpäiväntasauksen yö) kuin shishahassutteluakin. Sain ensi kertaa kuulla olevani jonkun spirit animal. Seikkailtiin ryhmissä ja pienryhmissä sujuvasti vanhankaupungin mukulakivikaduilla ja Telliskiven tehdasrakennusviidakossa joulunjälkeistunnelmissa. Aamiainenkin saattoi olla se päivän viimeinen ateria.






Hoidettiin kulttuuripuoli alta pois heti saapumispäivänä. Aamiaistettiin porukalla lempikahvilassani Must Puudelissa, josta suunnattiin Tallinnan design- ja arkkitehtuurigallerian perinteiseen Piparkoogimaania-näyttelyyn. Tänä vuonna teemana oli mytologia, ja näyttelyssä oli useita tulkintoja maailmanhistorian myyteistä - kaikki askarreltu piparkakkutaikinasta.





Mä sitten tykkään baareista, joilla on joku teema. Tallinnassa teemat onkin vedetty ihan viimeisen päälle. Parasta antia tästä tarjosi Labor. Fluorivaloin ja interaktiivisin kuplaputkin koristellussa baarissa juomilla oli kemikaalien varoitusmerkit ja ne tarjottiin koeputkista, vesi mittapulloista. Vessassakin pääsi kirjoittamaan latinaa liitutaululle. Toinen, jo kulttuurihistoriallisestikin merkittävä tallinnalainen teemabaari on Depeche Mode-baari. Master and Servant kaikuu edelleen korvissa.

Toisena iltana skipattiin Even ja Sofian kanssa yhteisillallinen, ja varattiin pöytä kolmelle jo aiemmin hyväksi toteamastani Leib-ravintolasta. Maksan paljon mieluummin kutakuinkin saman hinnan fine diningista kuin ketjuravintolan peruspastasta ja -viinistä, saati että vierailen eettisesti arveluttavassa Nepal-Intia-akselin ravintolassa. Ensimmäisen illan tökerön palvelun Basiilik-ravintolasta jäi katkera maku suuhun.





Se reissun toinen kulttuurikohde oli muuten Nigulisten kirkko. Nykyisin museona toimiva 1200-luvun kirkko on erityisen kuuluisa keskiaikaisesta kuolemantanssimaalauksestaan. Alkujaan kymmeniä metrejä pitkästä maalauksesta on säilynyt vain osa.

Jätti aika kylmäksi maksaa verrattain kova sisäänpääsymaksu (8 euroa opiskelijalta) päädäkseen katsomaan yhtä öljyväripätkää, jota ei valaistuksen takia voi edes kunnolla nähdä. En tiedä kuka ammattilainen valaistuksen tuohon näyttelytilaan onkaan suunnitellut (vai onko kukaan), mutta kattokruunujen ja ikkunoiden heijastukset sekä omituiset, päältä ja alta suunnatut pistevalot jättivät esimerkiksi hahmojen kasvonpiirteet valotäplien alle. No, oli kirkossa muutakin nähtävää, kuten kirkolle kuuluneita hopeaesineitä ja groteski, kimmeltävin papukaijoin koristeltu joulukuusi.

Mä en tiedä olenko muuttunut jotenkin tylsäksi vai mitä nyt on sattunutkaan, kun mun ainoa ostos oli pullo kasikymppistä viinaa. Ei, ei siksi että olisin alkoholisoitunut pahasti, vaan siksi, että mulla on haaveissa tehdä jatkossa itse omat hajuveteni.

Tänä vuonna

Josko viimeinkin opettelisin arvostamaan itseäni? Mun ei tarvitse taistella olemassaoloni oikeudesta, etsiä paikkaani hyödykkeiden joukossa tai todistella tärkeyttäni. Tiedän niin monen erilaisen ja siksi niin upean ihmisen arvostavan mua. Miksen siis minäkin?

Josko viimeinkin lopettaisin asioiden katumisen? Niiden mitä olen tehnyt tai sanonut, joita olen jälkikäteen surrut. Mitä olen viikkotolkulla vatvonut, entä jos... Koska ne asiat ja päätökset ovat syntyneet senhetkisen tiedon valossa, jolloin olen pyrkinyt tekemään senhetkiselle itselleni parhain päin.

Lupaan yrittää lopettaa pääni vaivaamisen turhilla asioilla, sellaisilla joihin en voi itse vaikuttaa. Loppujen lopuksi sitä ollaan vain yksi partikkeli kaikkeudessa, molekyyli universumin valtameressä.

Olkoon tammikuu yksi ikuinen torstai. Toivoa täynnä.

Paluu

Tätä kirjoittaessani en ole ehkä täysin järjissäni. Mutta mulla on ikävä tämän tapaista kirjoittamista. Tätä päämäärätöntä jaarittelua, mitä blogini on aina ollut. Miksen siis kirjottaisi? En jaksa ymmärtää miksi minun kirjoittamiseni harmittaakaan niin monia. Vaan eipä sitä olla ennenkään jaksettu muiden mielipiteistä välittää.

Olen kyllästynyt somepersoonani ympärillä pyörivässä keskustelussa väitteeseen "se on yksityishenkilö." En ole, mä kutsuisin itseäni ainakin jossakin määrin julkiseksi henkilöksi, sillä mulla on julkisena niin Instagram-profiili kuin nyt myös blogikin. Mikä edes on yksityishenkilön määritelmä?

Kielitoimiston sanakirjan mukaan yksityishenkilö on vastakohta virkatoiminnassa olevalle henkilölle. Enkö mä bloggaajana ole eräänlaisessa virassa? Mä tosin kirjoitan pelkällä etunimeni osalla, periaatteessa nimimerkillä. Se sisältö, mitä julkaisen on kaunistelematonta, outoakin mutta ei koko totuus päivän kulusta. Nimimerkillinen sisältö ei ole mitään 24/7 livelähetystä elämästäni Big Brother-tyyliin. Jos mulla on instastoorissa kuva valtavasta pasta-annoksesta, se ei tarkoita, että kyseessä on yksi päivän viidestä vastaavasta ateriasta. Jos olen neljältä päivällä sängyssä, se ei tarkoita, että olisin vain maannut koko päivän.

Tähän mua nyppivään yksityishenkilökysymykseen liittyy myös jatkuvat vaatimukset itseni yksityistämisestä tyyliin "laita se instaprofiili yksityiseksi, sulla on 165 seuraajaa eikä siten sisältösi kiinnosta ketään", "todistat kaikille olevasi säälittävä ja sairaalloisen huomionkipeä kun et laita profiilia yksityiseksi" - jopa uhkailua. Mä olen kokeillut yksityistä ig-profiilia, se ei ollut mun juttu. Jossakin surullisella foorumilla aletaan levittelemään valheita mitä sairasta sisältöä tuolla tsikaakoiitan tilillä onkaan. Kun mulla on julkinen profiili, jokaisella on mahdollisuus käydä ihan itse katsomassa, pitääkö se nettikirjoittelu tälläkään kertaa paikkansa.

Juuri näistä syistä mä suorastaan toivoisin itselleni näkyvyyttä. Oikaistakseni oletukset. Tiedän itsekin, että musta on luotu sangen erikoinen mielikuva, olen huomannut sen monien ihmisten ennakkoasenteissa, ennen kuin ovat tutustuneet tarkemmin. Kun vain valheet jäävät elämään enkä edes yritä korjata niitä, maine huononee. Multa on jäänyt esimerkiksi työpaikka saamatta nettijuorujen takia. En halua enää ikinä kokea samaa, se tunne on nöyryyttävä.

Onko mulla tavoitteita blogin suhteen? Ei, kuten ei ole ollut tähänkään asti. Mä kirjoitan kirjoittamisen ilosta, haluamistani asioista, ehdottoman epäkaupallisesti ja niin säännöllisen epäsäännöllisesti kuin haluan. Mä tuskin enää tulen kirjoittamaan yksityiskohtaisia analyyseja Jokereiden otteluista tai glorifioimaan lentämistä. Ehkä se enin vastarannan kiiskeily ja pahan vastustaminen pahalla on taittunut. Mene ja tiedä, tulevat kuukaudet tulevat sen näyttämään.