Kyky kritisointiin ei ole sukupuolisidonnaista

Olen ehkä pikkumainen ja ilonpilaaja, mutten voinut hillitä kielenkannattimiani erään haasteen jälleen tavoittaessa minut Instagramissa peräti kahdesta lähteestä. Tarkoitan tätä nyt kiertävää haastetta, jonka tarkoituksena on ylistää tuntemiaan naisia. Haaste kiertää kutakuinkin tässä tekstimuodossa:

Too often, women find it easier to criticize each other or themselves instead of building each other up. With all the negativity going around, let's do something positive. Upload 1 picture of yourself... ONLY YOU. Then tag 10 more beautiful women to do the same. build yourself up instead of tearing yourself down. COPY AND PASTE. Let’s speed some positivity!

Mä en kyseistä haastetta koskaan julkaissut, koska mua häiritsee yksi sana tuolla. Women find it easier to criticize. Minkä takia pitää syyttää nimenomaan naisia toistensa kritisoimisesta? Tiedän ihan omakohtaisestakin kokemuksesta, että siihen pystyvät kaikki, sukupuolesta riippumatta. Ikävää ratsastaa stereotypioilla, että ne on vaan naisia jotka kritisoi ja jauhaa paskaa.

Tuossa haasteessa on taustalla todella tärkeä ajatus, eikä positiivisuutta voi olla kylliksi näinä vaikeina aikoina. Miksi samalla lähteä syyllistämään, että on niitäkin naisia jotka elävät toisten mollaamisesta? Ehkä tässä on siksi mainittu vain naiset, koska tagattavaksikin pyydetään vain naisia. Tyttöjen oma juttu. Jotenkin hassua sekin.

Toivoisin, että tämä haaste olisi sukupuolineutraali. On ihmisiä, joiden mielestä on helpompi kritisoida itseään tai muita kuin kehua toisia. Positiivisyyden nimissä haluaisin päästä tagaamaan tällaisiin henkilöitä.

Vartaloni haasteista

Kun kokeilin epäonnisesti päälläseisontaa koronahaasteen seurauksena, osasin jo valmiiksi arvata että saan tästä ilkeilyä osakseni. Itseironian nimissä halusin silti julkaista yritykseni, kyky nauraa itselleni on juuri niitä piirteitäni mistä pidän. Ja niin moni naureskeli että mitä toi idiootti oletti, ihan kuin tuommoinen sumopainija pystyisi mihinkään muuhun kuin jääkaapille kävelemiseen.

Saan spagaatin kolmeen suuntaan. Saan varmasti edelleen molemmat jalat niskan taakse, en tosin uskaltanut kokeilla kuin vasemmalla jalalla. Se, että olen ylipainoinen ei tarkoita että olisin joku norsu posliinikioskissa. Mulle tuli ehkä vähän yllätyksenä se, etten pystynytkään seisomaan päälläni. Olen notkea ja mulla on muutenkin hyvä kehonhallinta.

Polveani ei ole tuhonnut ylipaino, vaan tapaturma. Silti moni kauhisteli, kuinka olen syönyt itseltäni nivelet. Olen järkyttävä kun tuon omia kilojani someen. Minulla ei ole mitään oikeutta puhua vartaloni haasteista, koska olen ylipainoinen. Minun pitäisi pukeutua jätesäkkiin - jos sellaiseen edes mahdun - ja olla hiljaa. En saisi postata selfieitäkään, johan niihin tuleva tykkäysmäärä kertoo etten ole kivan näköinen.

Mulle alastomuus on luontainen tila. Olen kotona suurimman osan ajasta alasti. Yritän opetella pitämään vartalostani, ja siksi mulle alastonkuvien julkaiseminen on voimaannuttavaa, ehkä huomionhakuisuuttakin. En sentään julkaise mitään pyllynpyöritysvideoita tai pukeudu paljastavasti, mutta miksei joku saisi tehdä niin?

En toisaalta ymmärrä sitäkään miksi sellaiset ihmiset tuomitaan tylsinä ja vähemmän voimaantuneina jotka kokevat ajatuksen paljastelusta vastenmielisenä? Jotkut saattavat ahdistua paljaasta pinnasta omilla somekanavillaan, ja heidät tuomitaan estoisina ja kateellisina ämminä. Miksi pitää olla niin mustavalkoinen seksikäs-epäseksikäs-kahtiajaossa? Toiset ihmiset ovat huomionhakuisempia kuin toiset, eikä se ole mitenkään sukupuolisidonnaista.

En uskalla enää käydä Yrjönkadun uimahallissa siellä lisääntyneen kuvaamisen takia. Voisi kutsua salakuvaamiseksikin. On asioita, joita ei tarvitsisi tuoda sosiaaliseen mediaan, yksi niistä on julkaisut paikoissa, joissa on kuvauskielto. Vaikka julkaisun pointtina ei olisikaan muiden kuin itsensä tarkoituksellinen kuvaaminen. Vaikka ajatus alastomuudestani ei olekaan vastenmielinen, haluan itse vaikuttaa miten alastomuuteni esitetään. En halua lyllertää jonkun instastoorin taustalla tissit pomppien.

Nykyisin Yrjönkadun uimahallissa tulee ahdistunut olo. Kuinka läheltä toista ihmistä uskallankaan mennä, jos hänellä on jokin videoselitys käynnissä? Uskallanko mennä uimaan, jos joku vaikka kuvaa parvekkeelta? Inhottavaa joutua olemaan varpaillaan paikassa, jossa olisi tarkoitus rentoutua liikunnan parissa. Mulla on itsellänikin sieltä instagramkuva, arkkitehtuuria esittelevä, sulkemisajan jälkeen kuvattu. Olen miettinyt olenko tekopyhä kun en ole vielä piilottanut omaa julkaisuani? Vaikkei siinä näykään ristin sielua, ei alasti eikä vaatteissa.

Quarantine diaries

Eristäytymiseni on kestänyt nyt yksitoista päivää.
Tiedän, että tämä aihe jakaa mielipiteitä. Toiset ovat stressaantuneita, kärsivät taloudellisesta ahdingosta ja sosiaalisuuspalkki on punaisella. Jotkut ovat jo käyneet aallonpohjalla, ja pyrkivät palautumaan. Jokaisella meistä on oma resilienssinsä. Omalta osaltani voin kertoa, etten ole pitkään aikaan tuntenut oloani yhtä elinvoimaiseksi. Minusta tämä on ihanaa!

Avasin uniongelmiani jo tarkemmin tällä viikolla. Olen elänyt kuin pellossa. Olen katsonut tuntitolkulla Milanon naisten paratiisia, ja puhun lähes fluenttia italiaa pitkälti tämän ansiosta. On ollut jännittävää herätä ilta-auringon paistaessa silmiin tai keskiyön suden hetkeä ympäröivään hiljaisuuteen, nousta aamupalalle auringon laskiessa ja leipoa aamunkoittoon.

Mulla on vihdoinkin aikaa remontoida ja sisustaa Simsissä San Myshunon Arvokorttelin asunnot industrial-tyylisesti, ja lukea sängyssä tuntitolkulla Pompeijin viimeisistä hetkistä tai kreikkalaisesta seksuaalietiikasta. Surettaa, että Kaisa-kirjasto meni kiinni karanteenini aikana. Glyptoteketin hautakammiossa syttyi palava halu egyptologian opintojen suhteen. Olisin halunnut opiskella klassista egyptiä. Tutustua hieroglyfien saloihin.

Löysin muuton yhteydessä kymmenittäin sheet maskeja, joita hamstrasin vielä Töölössä asuessani korealaisen kosmetiikan buumin ollessa kuumimmillaan. Suurimmassa osassa päiväystäkin jäljellä vain hetki.Vaikken nykyään pidäkään kertakäyttöisiä yksittäispakattuja maskeja mitenkään kestävän kehityksen tuotteena, ei niitä poiskaan aleta heittämään. Nyt niitä voi käyttää vaikka päivittäin. Mikäs sen rennompaa kuin maata sheetmask naamalla viinilasi kädessä hyvän musiikin äärellä. Vain kylpyamme puuttuu.

Mutta, tekemättömät asiat painaa.

En ole neljän yliopistovuoteni aikana onnistunut saamaan aikaa opintopsykologille, ja tässä aletaan olla sellaisessa lopun aikoja ennustavassa kulminaatiopisteessä. Kyse ei ole siitä, etten osaisi tai ettei mua kiinnostaisi, päin vastoin. Olen niin perfektionisti, etten uskalla mennä tenttiin tai palauttaa esseitä jos koen etten pysty antamaan parastani. En halua olla opettajalle pettymys. Olen saanut somepersoonastani inhottavaa palautetta parilta yliopisto-opiskelijalta. En uskalla mennä massaluennoille tai tiedekuntatentteihin. Yliopistolla on ihmisiä, joiden näkeminen on laukaissut mussa paniikkikohtauksen.

Polvi on välillä niin kipeä, etten pysty nousemaan sängystä vaikka haluaisinkin. Siinä missä muiden karanteeni tuntuu olevan yhtä suorittamista, mä tunnen huonoa omatuntoa omasta kykenemättömyydestäni. En pysty konmarittamaan kaappeja apinan raivolla, enkä jaksa seistä omin jaloin niin kauan, kuin risoton hämmentäminen vaatisi.

En loihdi usean ruokalajin illallista tai kasvata ituja, vaan syön lähinnä juustoa, veriappelsiineja, tomaatteja ja pastaa. Pastaa sadalla eri tavalla. Saati että treenaisin... Pitäisikö poikkeusaikana olla jotenkin poikkeuksellinen? Poikkeuksellisen atleettinen, produktiivinen, terveellinen, energinen. Kaunisteleva, teennäinen sosiaalinen media välittää helposti sen kuvan, että tässä maailmantilassa pitäisi olla jokin yli-ihminen.

Soisi, että näinä outoina aikoina olisimme suopeampia toisten toimintamalleja kohtaan.