Miksi en treenaa?

En ole ikinä tuntenut paloa treenaamiseen. Ja sen kyllä huomaa, voi joku ilkeäsieluinen ajatellakin päätteen toisessa päässä. Mulla on tähän lukemattomia tekosyitä, taustasta terveyden kautta omakohtaisiin kokemuksiin. Tai voiko niitä sanoa tekosyiksi, jos ne ovat todellisuudessa rajoittava tekijä?

Puolisentoista vuotta sitten aloin käydä ihan säännöllisesti salilla. Useita kertoja viikossa. Lopetin joulun 2018 tienoilla, koska salilla vallitsi ilkeä ja itsekäs ilmapiiri. Mulle saatettiin sanoa etten voi käyttää tiettyjä laitteita, koska jollakin on sarja kesken ja menee pilalle jos siihen ei pääse sillä sekunnilla kun haluaa. Mulla on kuulemma myös niin isot tissit etten voi käyttää tiettyjä laitteita koska en pysty tekemään mitään oikein. Mietin monesti, miksi juuri minä joudun aina vastaavan länkytyksen uhriksi? Onko otsassani jokin infrapunatatuointi, joka kannustaa vittuilemaan? Treenasin ilman kuulokkeita ja ilman kaveria. Olinko helppo pala, koska en voinut sulkea musiikilla huutelua pois, eikä henkivartija ollut puolustamassa minua?

Ymmärrän, että liikkeet pitäisi tehdä oikein. Aloittelijaa saa neuvoa. Mutta äänensävyllä on väliä. Ei ilmapiiri ollut ainoa syy miksi hylkäsin salitreenauksen. En edes pitänyt siitä. Mulle vain oli myyty olo salilla käymisen tarpeellisuudesta. Ikään kuin se olisi yksi perustarpeista. Nuku, syö, hengitä, 12 toistoa.

Liikkumaan opitaan jo lapsena. No, mä en oppinut. Lapsena harrastin lukemista ja teatteritaidetta, koska jääkiekko ja mäkihyppy ei sovi tytöille. Varsinkin yläasteella tunsin olevani liikunnanopettajan silmätikku. Kritisoituani suosioon perustuvaa joukkuejakosysteemiä jouduin vasten tahtoani itse jakamaan joukkueita, ja sain ryhmäytyneiden teini-ikäisten vihat niskaan. Sain kuntotestistä surkean arvosanan, kun olin tasan yhdellä osa-alueella selkeästi muita huonompi, monessa jopa parhaimmistoa. Ilmoitin, että haluaisin myös osallistua koulujenvälisiin joukkuekisoihin. Mut ilmoitettiin hiihtokilpailuun, vaikken osannut luisteluhiihtää tai edes omistanut suksia. Ja kyllä, liikunnanopettaja tiesi hiihtovaikeuteni varsin hyvin. Ei mikään ihme, etten tiedä mitä on liikunnan ilo.

Näin poikkeusaikana pyrin minimoimaan stressin. Siinä missä jollekin toiselle lääke on liikunta, mulle se on juusto ja viini. Varmasti näkyykin karanteeniarki kropassa, mietin tätä kirjoittaessani, ja lisään vielä vähän pecorinoa pastaani. Ei, täällä ei tosiaan ole vietetty mitään pääsiäispaastoa.

Onko sillä väliä, jos mulla on enemmän kiloja? Ei, se ei muuta mua ihmisenä mitenkään. Olen sama sisältä se sama Iida, hyvässä ja pahassa, vaikka mun vartalo olisi minkä mallinen tahansa. Mulla on lupa pitää omasta kehostani. Massa ei ole mikään stabiili suure. Omassa kropassani jännittävää ja hienoakin on se, että se muuttuu jatkuvasti. Paino, turvotus, jenkkakahvat ja mahamakkarat täyttävät sulassa sovussa vuoristoradan vaunut. Eihän jokainen päivääkään ole samanlainen, vaikka ne identtisiltä saattaisivatkin tuntua sosiaalisen eristäytymisen keskellä.

Eikä kenenkään tarvitse olla huolissaan siitä, löydänkö ikinä puolisoa ollessani tällainen feministin irvikuva. Olen jo löytänyt, sellaisen, joka ei ole kanssani pinnallisten seikkojen vuoksi, vaan henkilökemioiden yhteensopivuuden. Mun masu saa pömpöttää ja reisien tiikerinjuovatkin ovat oikeastaan aika jännät. Jep, feministi hänkin.

The Green Screen Queen

Rakastan kuningatar Elisabetin hahmoa. Kivenkovan kuningattaren kuorensa alla hän on herttainen crazy corgi lady. Pidän suuresti esimerkiksi tästä kuvasta, jossa Ellun koirat laskeutuvat lentokoneesta ja tästä corgifiguurein varustetusta puhelinpöydästä.

Muutama vuosi sitten internetissä hassuteltiin kuningatar Elisabetin green screen outfitina tunnetun syntymäpäiväasun kustannuksella. Vaan nyt Ellu teki sen taas! Sunnuntain puheessaan kotikolossaan Windsorin linnassa kuningatar valoi uskoa kansalaisiin - jadenvihreässä puvussa. Taas mentiin.

x

x

x

x

x

x

Tämä on juuri sitä mitä itse kaipasin tähän pysähtyneeseen arkeen.

Mietteitä ulkonäöstäni

Odotan sitä päivää, kun kauneus ei ole enää itseisarvo. Lukemattomia ovat ne kerrat, jolloin olen tavannut itsestäni joltakin anonyymipalstalta jotakin tämän suuntaista:

Iida ei tule ikinä olemaan uskottava bloggaajana, koska ei ole kaunis.

Iidalla on kivoja X mutta hän ei inspiroi ulkonäöllään, mikä on se tärkein.

Jos Iida edes meikkaisi itsensä nätimmäksi...

En seuraa Iidaa koska en halua seurata rumia ihmisiä.

 Järkyttävää ajatella etten voisi olla ulkonäköni takia uskottava jossakin virassa. Minua inhottaa, kuinka monta kertaa olen kuunnellut vieraita ihmisiä, jotka ovat suorastaan käskyttäneet minua muuttamaan ulkonäköäni. Värjää tummat hiukset, täytä ylähuuli, ota leukaimplantti, laihduta kaikuu edelleen kuin mantrana päässäni. Miksi sitten olen ottanut vastaan ulkonäköäni kritisoivat kommentit paljon avoimemmin mielin, kuin esimerkiksi kritiikin bloggaamistani tai kommenttien julkaisumotiiveita kohtaan? Koska olen aina elänyt ulkonäön arvostelun alaisena. Olen aina saanut kuulla olevani ruma, harvoin sen kuuleminen enää shokeeraa. Koska puhun itse itselleni paljon rumemmin.

Sairaus ja sen hoito veti painon kolmosella alkavaan indeksiin. Ja hiukset päästä. Silti haukut jatkuvat samalla kaavalla. Olen edelleen läski siankärsäinen mulkosilmä tissihirviö, vaikka näytän nykyään eri ihmiseltä kuin vain kolme vuotta sitten. Ymmärsin, ettei mun ulkonäköni haukkuminen loppuisi ikinä. Olen niin eri näköinen kuin vallitsevat kauneusihanteet. Ihan sama. Mun viehätysvoima ja valttikortit ovat jossain muussa kuin ulkonäössäni. Näin se saakin olla.

Tänä vuonna en ole juurikaan meikannut. Tanskan reissulle pakkasin meikkipussiin ripsivärin, sävyttävän huulivoiteen, kosteusnaamion, silmätipat, hammastahnan ja huulipunan. Käytin hammastahnaa, huulivoidetta ja kosteusnaamiota. Kaukana ovat ne ajat kun lomalle pakattiin kaksi pussillista meikkejä, kahdeksan eri luomiväripalettia ja kuudet korkokengät. Olen jo tottunut meikittömään ulkonäkööni, koen laittautuneen peilikuvani oudon näköisenä.




Tällä hetkellä mulla on vihertävät hiukset. Joulukuun lopussa, kun olin pakannut jo kaikki kylppärituotteeni laatikkoon muuttoa varten, lainasin sinihiuksisen kaverini sinisyyttä ylläpitävää hoitoainetta, jonka hän oli unohtanut suihkuuni. Virhe, megalomaaninen virhe. Mun huonokuntoiset hiukset imaisivat sävyn kunnolla itseensä. Valosta riippuen, nämä näyttävät toisinaan ihan homeisilta. En tiedä leikatako kaljuksi vai värjätä päälle. Eniten tässä vituttaa naurattaa se, että mulla olisi ollut vielä sillä hetkellä omat hoitoaineet eteisessä pahvilaatikoissa. Ei sitä siinä pakko saada hoitoainetta heti-paniikissa hoksannut.

Helpointahan olisi mennä kampaajalle ja pyytää oma väri takaisin. En vain uskalla, saati tiedä minne mennä. Helsingin kampaajaviidakko on mulle melko tuntematon. Mä en ylipäätänsäkään ole vuosiin käynyt kampaajalla, jollei lasketa syksyä 2018 jolloin leikkautin 30 senttiä hiusten pituudesta pois syöpäsairaiden lasten peruukkitarpeisiin.

En ole löytänyt Helsingistä sellaista kampaajaa, jonka kanssa henkilökemiat menisivät yksiin. Mä olen äärimmäisen uskollinen palveluihmisten suhteen, mutta yhtälailla vaadin kampaajalta palvelua. En halua tuntea olevani kävelevä pankkiautomaatti, mikä on ikävä kyllä jäänyt päällimmäisenä mieleen useammalta käynniltäni.




Riippuen siitä mitä suosituksia tulkitaankaan, saatan olla koronaviruksen riskiryhmää. Siksi pysyn edelleen kotona. Sydäntä särkee, haluaisi omalta osaltaan tukea taloutta taantumaa estäen ja tukea erityisesti pienyrittäjiä. Samalla haluan pitää omista periaatteistani kiinni, ja ostaa vain tarpeeseen. Senkin aika koittanee vasta tilanteen rauhoittuessa.

Käyn kauneushoitolassa vain kärsimässä. Olen jo vuosia käynyt samalla kosmetologilla sokeroinnissa, ja nypityttämässä ja värjäämässä kulmakarvat. Saan todella herkästi sisäänpäinkasvaneita karvoja, jonka vuoksi sokerointi on korvannut sheivauksen. Koska mulla ei ole mitään symmetriatajua, on ollut helpompi antaa toisen hoitaa kulmien nyppiminen ja värjäys. Pelkät kulmakarvatkin tekevät paljon. Olen miettinyt kestotaivutusta ripsiin, joka tekisi vielä suuremman eron. Tuntuu, että pitkät ja kaarevat ripset osuvat geenilotossa ihmisille jotka niitä eivät jaksa arvostaa. Yleensä pojille.

Vaan koronan myötä tämäkin lysti on loppunut. Nilkkakarvani ovat niin pitkät ja pistävät, että ne tuntuvat collegehousujenkin läpi. Kulmakarvat ovat ylikasvaneet ja beigehtävät. Näytän olmilta. Mutta kotoillessa sillä ei juuri ole mitään väliä. En katso peiliin edes hampaita pestessäni.