Tässä kuvia polvenkuntoutusreissuilta pitkin kuluvaa kevättä, lähiseuduilta ja vähän kauempaakin. On jännittävää asua (hyvässä ruuhkatilanteessa) reilu kymmenen minuutin päässä keskustasta, mutta käytännössä heti ulko-ovelta avautuu luontoa. Tiedän olevani varsin herkkä, mutta aloin lähes itkemään joskus huhtikuun lopulla huomatessani ympäröivässä lehtimetsässä heräävän luonnon kymmenet vihreät sävyt. Pystyn todella kokemaan neljä vuodenaikaa! Eikä mun silti tarvitse luopua kantakaupunkilainen-tittelistä.
Olen koko omillaanasumisaikani nähnyt ikkunoistani toisia kerrostaloja. Vaan en enää, luonto tulee näköaloihinkin! Lintuineen, puuttuu vain pieni kissa ikkunalaudalta niitä väkättämästä. Makuuhuoneen ikkunataulun aiheena on juuri nyt kukkiva syreenipensas. Tuntuuko musta vain, vai tuliko koko kesä syreeneineen poikkeuksellisen aikaisin? Onko tämä vain koronaeristäytymisen ja kotonapysymisen luomaa illuusiota, vai miten kevät livahti kesäksi näin varkain?
Ennen iltakävelytkin olivat urbaanimpia. Oli helppoa päättää se lähiravintolaan tai kauniisti valaistulle terassille, jakaa viinipulloa ystävyyssuhteiden syventämisen lomassa. Nyt kuuntelen ravintolahissimusiikin sijaan iltakävelyilläni kottaraista, kaislojen havinaa ja veden solinaa. Alkoholinkulutukseni on laskenut radikaalisti. Kaupunkiympäristössä aistit tuntuvat muutenkin jotenkin turtuneemmilta. Pakokaasupitoista ilmaa ei tahdo haistella, sillä sen raikkaus on rajallista. Äänten kakofonian haluaa ignoorata, eikä nimeltä kutsuvaa tuttua välttämättä kuule. Tai edes näe, vaikka hän vilkuttaisi kadun vastakkaiselta puolelta. Olen kulkenut aina niin laput silmillä, teennäisessä kiireessä, resting bitch face kasvoilla.
Välillä on herännyt epäilys, oliko tämä mun elämäni suurin virhe? Keskustaympäristö kun oli niin paljon tutumpaa. Enää aamupalatarvikkeita ei haetakaan silmänräpäyksessä satunnaisen aamupalafiiliksen koittaessa. Kun aiemmin vielä kaikki oli tavoitettavissa omin jaloin. Ensin tuli tämä muutto, sitten jalkakin sanoi sopimuksensa irti... On tässä itkuja itketty, uskokaa pois.
Puulattiassa jalan alla on aivan omanlaisensa narina verrattuna esimerkiksi parkettiin tai laminaattiin. Kellanbeiget tapetit luovat mummolafiilistä, tähän kun vielä lisäisi perintöryijyt ja -tyynynpäälliset... Omat tavarat loistavat vielä kuitenkin enimmäkseen poissaolollaan, kaikkia muuttolaatikoitakaan en ole vielä saanut aikaiseksi purkaa. En edes näin lähemmäs puoli vuottakaan muutosta. On ihana tunne, kun ei ole paineita, saati kiire mihinkään. Vaikka tää ei olekaan mun oma koti, ja olen periaattessa vain pitkässä kylässä täällä, mun on hyvä olla.
