Kompromissireissu

Elämä on yhtä kompromissia. Korona teki kaikesta matkustamisesta järjetöntä. Vaikka rajat pitkin poikin aukeaisivatkin eikä tarpeetonta matkustamista tarvitsisi hallituksen mielestä vältellä, en näe millään tasolla järkeväksi matkustella tässä maailmantilanteessa pitkin maita ja mantuja. Mä halusin tänä kesänä reilaamaan, mutta se peruuntui. Toinen reissusuunnitelma oli ajaa poikaystävän kanssa asuntoautolla Tromssaan moikkaamaan mun vaihtarikaveria, mutta logistiset ongelmat ja ajan rajallisuus ampuivat tämän suunnitelman alas. Pohjois-Norjassa sitä paitsi tuntuu olevan tällä hetkellä tiet täynnä, koska joka toinen suomalainen on päättänyt lähteä sinne. Mun syksyisen Kreikassa opiskelun toteutuminenkin on edelleen vaakalaudalla. Vaikka itse kurssia ei peruttaisikaan, mä en tiedä haluanko osallistua. Haluan mennä maata pitkin, mutta se olisi turha riski. Kun vaihtoehtona on lento tai ei mitään, lento painaa pahuuden vaakakupissa yllättävän paljon. Tätä pitää pohtia enemmänkin tulevina päivinä.

 

Eipä siis lähdetty Norjaankaan. Sen sijaan käytiin Helvetissä, biitsillä ja mökkipihassa. Ajoa tuhannisen kilometriä. Ei, en ajanut metriäkään. Tässä parisuhteessa sukupuoliroolit näkyvät ennen kaikkea siinä kuka ajaa. Mä en aja, koska en tykkää siitä, kokemus puuttuu ja en sitä edes välttämättä hallitsisi niin hyvin. Jep, ajopelkoinen täällä. Tämän takia asun mielelläni Helsingissä, auto ei ole välttämättömyys eikä edes merkittävä hyödyke.

 

Ajettiin ensimmäiseksi yöksi Helvetinjärven kansallispuistoon. Paikka oli nimensä veroinen - ukkosti ja satoi kaatamalla. Tie oli järkyttävässä kunnossa, nopeudet olivat verrattavissa sähköpotkulautaan ja tärinä katuporaan. Epäilin moneen kertaan selvitäänkö ehjänä perille, mutta kääntyäkään ei pystynyt. Kun päästiin matkailuautoparkkiin, ei tullut enää mieleenkään virittää mitään katoksia tai lähteä etsimään nuotiopaikkaa. Helvetinmoinen floppi, etten sanoisi.



Aamu Helvetissä valkeni omalta kohdaltani joskus viiden aikaan sateen tauottua. Jätetään karitapioismit pois, mutta ilmanala houkutteli luontoon. Se luonto Helvetissä oli ikävän roskainen. Korona on ilmeisesti tuonut mukanaan kansallispuistoihin ne välinpitämättömämmätkin sielut. Vaelsin pari sataa metriä rannalle. Olisi tehnyt mieli uida, mutta suuri ihmispaljous esti mua riisumasta ja pulahtamasta. Ajatella, arkiaamuna, ennen kello kuutta! Tihkusateen saattelemana palasin matkailuautolle. Tein aamupalaa, täytin ristikoita ja kiipesin lopulta takaisin nukkumaan.

 

Meidän reissun todellinen päämäärä oli Google Mapsista vahingossa bongaamani Vattajanhietikko nykyisen Kokkolan alueella, olenhan ollut vuosia puhtaan rantaloman tarpeessa. Ehdittiin ajatella jo Kalajokea, joka tyrmättiin turistien pelossa, sekä Yyteriä, jonka muutamat kokemukseni ovat osoittaneet vähemmän hienoksi rantakokemukseksi. Vaan Vattajalla nämä tarpeet viimeinkin tyydyttyivät. Mieleeni nousi suorastaan liikuttavia lapsuusmuistoja, kun juoksin punaisessa fleecetakissa samanlaisilla luonnontilaisilla dyyneillä enon luona Helsingborgissa. Sääkin taisi olla samanlainen. Kolea. Pilvinen. Sateinen. 

 

Tätä rantalomaa en juuri näistä ilmatieteellisistä syistä aivan rinnastaisi mihinkään Kanarianlomaan. Hiekan määrässä ja rantaluonnon viehättävyydestä ei ollut mitään valittamista, mutta viitisentoista astetta ja epävakaa sää veivät ilon meressä uimisesta. Romantiikkapiknik auringonlaskussa koki kolauksen, kun tuuli ei antanut kynttilänliekin elää. Sateen uhka oli koko ajan ilmassa. Kun poikaystävä on tehty sokerista, päädyttiinkin syömään gourmetillallinen autossa. Knorrin pussipastaa, makuna juusto.



Karun kaunis, sellainen oli Perämeri. Kalastajatorppia ja karikkoa. Pohjanmaan ruotsinkielisyyskään ei päässyt järkyttämään. Ja robottiruohonleikkureita, sellaisia viiletti lähes jokaisen talon pihassa. Ei tietenkään mikään ihme niillä tonttikoilla.

 

Huomasin reissun aikana pitäväni vallan mahdottomasti tuosta yksinkertaisesta elämästä, mitä automatkailulla oli tarjota. Ei haitannut, vaikka puhelimesta loppuikin akku - autoa kun ei laitettu kertaakaan yöksi töpseliin. Musta oli ihanaa kokkailla pienellä kaasuliedellä, jolla vesi alkoi porisemaan hetkessä. Oli mieletöntä herätä joka aamu uuteen maisemaan: metsää, dyynejä ja peltoa. Se auton vessakin oli, no ihan siedettävä. Ensi kesänä ehdottomasti uudestaan! Vielä riittäisi Suomenkin puolella nähtävää. Mua kiehtoisi erityisesti käsivarren Lappi, en ole ikinä käynyt Pyhätunturia pohjoisempana. Käsivarren alueella itseäni kiinnostaa erityisesti erämaafiilis, huhujen mukaan suht helppokulkuinen maasto, mykistävät vaihtelevat maisemat, ja mahdollisuus puikahtaa Kilpisjärven tienoilta sinne Norjankin puolelle. Käsivarren ainutlaatuista luontoa uhkaa ikävä kyllä kaivostoiminta, alueelle on jo myönnetty malminetsintälupia. Kaivostoiminnan vastustamiseksi voi kirjoittaa adressin.

Sanoja tien päältä

Tämä emalinen muumimuki on ollut paras ystäväni viimeisen kuudenkymmenen tunnin ajan. Se on pitänyt sisässään niin ilon hetkiä, kuin turhautumistakin. Virvoitusjuomia, kuten viiniä, jogurttia ja keittoakin. Olisipa jo marja-aika.

Ikkunasta näkyy viljaa äärettömiin. Ehkä ruista, en jaksa laittaa silmälaseja päähän. Pellon takana kohoaa metsäinen kukkula korkeuksiin. Mustarastas laulaa viereisessä koivussa, jonka juurella jokin violetti kukka kasvaa villinä. Hiirenvirna se ei ole, mutta ehkä joku saman sukuinen. Tässä maisemassa on mielestäni jotakin perisuomalaista.

Olenkin miettinyt pääni puhki kansallismaiseman määritelmää. Onko se Kolin huipulta alas järvelle kuvattu vaaramaisema? Vai karun merellinen ja labyrinttimainen saaristomaisema? Havis Amandan ympäristö jääkiekon voittoisan MM-finaalin jälkeen? Jos kansallismaiseman tulee ilmentää kansallista identiteettiä, tuleeko sen kuvastaa Suomen luonnon erityispiirteitä, vai olla kaikkien tunnistettavissa? Mitä pohjanmaalaiset ymmärtävät vaaroista ja tuntureista? Tai ahvenanmaalaiset järvistä?

Sydänkesän aurinko on kirkas ja korkea, vihreyden spektri vivahteikas ja kukkaloisto pian huipussaan, mutta sen sydän on varsin kylmä. Mulla on villasukat vähintään kojelaudalla, toisinaan myös jalassa. Uskon vakaasti, että ajatuskin lämmittää.

On aamu. Olen huono nukkumaan vieraassa paikassa. Siksi olen noussut viime päivät vähän kummallisiin aikoihin, käynyt kulkemassa vieraita seutuja ja nähnyt näkyjä.

Vesi saavuttaa kiehumispisteen noin kolmessa minuutissa. Lisää vain vesi-konsepti on mielestäni mielenkiintoinen. Tomaatit, valkosipulit, basilikat ja muut on kuivattu ja jauhettu hienoksi tomuksi. Vai onko ne ensin jauhettu ja sitten vasta kuivattu? Onko valmis tomaattikeittosammiollinen käynyt läpi jonkinlaisen kuivaus-jauhatus-operaation? Onko jossakin tomaattikeittomylly, jolla näitä lisää-vain-vesi-ruokia valmistetaankaan? Joka tapauksessa, jauhe astiaan, vettä päälle ja let the magic happen. Tai sitten taika saattaa piillä natriumglutamaatissa. Tai maltodekstriinissä.

Juon tällä kertaa teetä emalisesta muumimukistani istuen auton rappusella. Ovi on auki, ja päästän tahattomasti kärpäsiä sisään. Saisin satikutia, jos poikaystävä olisi hereillä ja huomaisi. Mustarastas on äänistä päätellen saanut seurakseen jonkin tiaisen.

Kissankellot kilkkaa tienpientareella. Tuntuu kuin koko maailma olisi avoin. Kerron näistä kilometreistä vielä myöhemmin enemmän.

Sade vei työni



Tämä ensimmäinen sadepäivä iäisyyksiin palautti taas mieleen sen, miksi maalla ei olekaan niin mukavaa. Eihän sateella voi tehdä mitään. Tähänastinen elämä on ollut kukkien kastelua, tieteellistä kirjoittamista ja auringonpalvontaa. No, terassin kattoa armottomasti piiskaava sade ja nurkissa tuskaansa ulvova tuuli pitävät huolen siitä, ettei kirjoittamisesta tule mitään. Luonto on meluisa, eikä peltikattokaan varsinaisesti sateen ropinaa vaimenna. Erilaiset äänet häiritsevät toisinaan keskittymistäni kohtuuttoman paljon, ja jostain syystä sellainen päivä on juuri tänään. Aurinkoakaan ei sattuneista syistä näy, ja sade puolestaan hoitaa kukkaset. Olen toimeton.

Neuroottisesti ukonilmaan suhtautuvat kämppäkaverit kiskovat kaikki töpselit irti seinästä jääkaappia ja pakastinta lukuunottamatta ensimmäisen tumman pilven ilmestyessä taivaanrantaan. Ei auta todistelu ukkostutkan avulla, jokainen sadekuurokin on potentiaalinen ukkosmyräkän esitanssija. Ukkonen voi ilmestyä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun akku loppuu, yhteyteni ulkomaailmaan katkeaa.




Mahdottomia ovat sarjamaratonit, musiikin kuuntelu, simsinpeluu, tiedonhaku verkkoaineistoista, jopa lämmin ruoka. En osaa piirtää ja osaamattomuus saa minut turhautumaan, eikä täällä ole ristin sielua kenen kanssa keskustella. Ei edes pelikortteja, pasianssiturnaus olisi saattanut olla hauskakin. Mitä ihmettä voi tehdä sähköttä sisätiloissa?

Poikaystävä kävi viikonloppuna ja toi ristikkolehden. Pitänee kaivaa öljylamppu esiin. Näin kolmelta iltapäivästä on pimeää kuin samaan aikaan marraskuussa.