Eipä siis lähdetty Norjaankaan. Sen sijaan käytiin Helvetissä, biitsillä ja mökkipihassa. Ajoa tuhannisen kilometriä. Ei, en ajanut metriäkään. Tässä parisuhteessa sukupuoliroolit näkyvät ennen kaikkea siinä kuka ajaa. Mä en aja, koska en tykkää siitä, kokemus puuttuu ja en sitä edes välttämättä hallitsisi niin hyvin. Jep, ajopelkoinen täällä. Tämän takia asun mielelläni Helsingissä, auto ei ole välttämättömyys eikä edes merkittävä hyödyke.
Ajettiin ensimmäiseksi yöksi Helvetinjärven kansallispuistoon. Paikka oli nimensä veroinen - ukkosti ja satoi kaatamalla. Tie oli järkyttävässä kunnossa, nopeudet olivat verrattavissa sähköpotkulautaan ja tärinä katuporaan. Epäilin moneen kertaan selvitäänkö ehjänä perille, mutta kääntyäkään ei pystynyt. Kun päästiin matkailuautoparkkiin, ei tullut enää mieleenkään virittää mitään katoksia tai lähteä etsimään nuotiopaikkaa. Helvetinmoinen floppi, etten sanoisi.
Aamu Helvetissä valkeni omalta kohdaltani joskus viiden aikaan sateen tauottua. Jätetään karitapioismit pois, mutta ilmanala houkutteli luontoon. Se luonto Helvetissä oli ikävän roskainen. Korona on ilmeisesti tuonut mukanaan kansallispuistoihin ne välinpitämättömämmätkin sielut. Vaelsin pari sataa metriä rannalle. Olisi tehnyt mieli uida, mutta suuri ihmispaljous esti mua riisumasta ja pulahtamasta. Ajatella, arkiaamuna, ennen kello kuutta! Tihkusateen saattelemana palasin matkailuautolle. Tein aamupalaa, täytin ristikoita ja kiipesin lopulta takaisin nukkumaan.
Meidän reissun todellinen päämäärä oli Google Mapsista vahingossa bongaamani Vattajanhietikko nykyisen Kokkolan alueella, olenhan ollut vuosia puhtaan rantaloman tarpeessa. Ehdittiin ajatella jo Kalajokea, joka tyrmättiin turistien pelossa, sekä Yyteriä, jonka muutamat kokemukseni ovat osoittaneet vähemmän hienoksi rantakokemukseksi. Vaan Vattajalla nämä tarpeet viimeinkin tyydyttyivät. Mieleeni nousi suorastaan liikuttavia lapsuusmuistoja, kun juoksin punaisessa fleecetakissa samanlaisilla luonnontilaisilla dyyneillä enon luona Helsingborgissa. Sääkin taisi olla samanlainen. Kolea. Pilvinen. Sateinen.
Tätä rantalomaa en juuri näistä ilmatieteellisistä syistä aivan rinnastaisi mihinkään Kanarianlomaan. Hiekan määrässä ja rantaluonnon viehättävyydestä ei ollut mitään valittamista, mutta viitisentoista astetta ja epävakaa sää veivät ilon meressä uimisesta. Romantiikkapiknik auringonlaskussa koki kolauksen, kun tuuli ei antanut kynttilänliekin elää. Sateen uhka oli koko ajan ilmassa. Kun poikaystävä on tehty sokerista, päädyttiinkin syömään gourmetillallinen autossa. Knorrin pussipastaa, makuna juusto.
Karun kaunis, sellainen oli Perämeri. Kalastajatorppia ja karikkoa. Pohjanmaan ruotsinkielisyyskään ei päässyt järkyttämään. Ja robottiruohonleikkureita, sellaisia viiletti lähes jokaisen talon pihassa. Ei tietenkään mikään ihme niillä tonttikoilla.
Huomasin reissun aikana pitäväni vallan mahdottomasti tuosta yksinkertaisesta elämästä, mitä automatkailulla oli tarjota. Ei haitannut, vaikka puhelimesta loppuikin akku - autoa kun ei laitettu kertaakaan yöksi töpseliin. Musta oli ihanaa kokkailla pienellä kaasuliedellä, jolla vesi alkoi porisemaan hetkessä. Oli mieletöntä herätä joka aamu uuteen maisemaan: metsää, dyynejä ja peltoa. Se auton vessakin oli, no ihan siedettävä. Ensi kesänä ehdottomasti uudestaan! Vielä riittäisi Suomenkin puolella nähtävää. Mua kiehtoisi erityisesti käsivarren Lappi, en ole ikinä käynyt Pyhätunturia pohjoisempana. Käsivarren alueella itseäni kiinnostaa erityisesti erämaafiilis, huhujen mukaan suht helppokulkuinen maasto, mykistävät vaihtelevat maisemat, ja mahdollisuus puikahtaa Kilpisjärven tienoilta sinne Norjankin puolelle. Käsivarren ainutlaatuista luontoa uhkaa ikävä kyllä kaivostoiminta, alueelle on jo myönnetty malminetsintälupia. Kaivostoiminnan vastustamiseksi voi kirjoittaa adressin.
