Kompromissireissu

Elämä on yhtä kompromissia. Korona teki kaikesta matkustamisesta järjetöntä. Vaikka rajat pitkin poikin aukeaisivatkin eikä tarpeetonta matkustamista tarvitsisi hallituksen mielestä vältellä, en näe millään tasolla järkeväksi matkustella tässä maailmantilanteessa pitkin maita ja mantuja. Mä halusin tänä kesänä reilaamaan, mutta se peruuntui. Toinen reissusuunnitelma oli ajaa poikaystävän kanssa asuntoautolla Tromssaan moikkaamaan mun vaihtarikaveria, mutta logistiset ongelmat ja ajan rajallisuus ampuivat tämän suunnitelman alas. Pohjois-Norjassa sitä paitsi tuntuu olevan tällä hetkellä tiet täynnä, koska joka toinen suomalainen on päättänyt lähteä sinne. Mun syksyisen Kreikassa opiskelun toteutuminenkin on edelleen vaakalaudalla. Vaikka itse kurssia ei peruttaisikaan, mä en tiedä haluanko osallistua. Haluan mennä maata pitkin, mutta se olisi turha riski. Kun vaihtoehtona on lento tai ei mitään, lento painaa pahuuden vaakakupissa yllättävän paljon. Tätä pitää pohtia enemmänkin tulevina päivinä.

 

Eipä siis lähdetty Norjaankaan. Sen sijaan käytiin Helvetissä, biitsillä ja mökkipihassa. Ajoa tuhannisen kilometriä. Ei, en ajanut metriäkään. Tässä parisuhteessa sukupuoliroolit näkyvät ennen kaikkea siinä kuka ajaa. Mä en aja, koska en tykkää siitä, kokemus puuttuu ja en sitä edes välttämättä hallitsisi niin hyvin. Jep, ajopelkoinen täällä. Tämän takia asun mielelläni Helsingissä, auto ei ole välttämättömyys eikä edes merkittävä hyödyke.

 

Ajettiin ensimmäiseksi yöksi Helvetinjärven kansallispuistoon. Paikka oli nimensä veroinen - ukkosti ja satoi kaatamalla. Tie oli järkyttävässä kunnossa, nopeudet olivat verrattavissa sähköpotkulautaan ja tärinä katuporaan. Epäilin moneen kertaan selvitäänkö ehjänä perille, mutta kääntyäkään ei pystynyt. Kun päästiin matkailuautoparkkiin, ei tullut enää mieleenkään virittää mitään katoksia tai lähteä etsimään nuotiopaikkaa. Helvetinmoinen floppi, etten sanoisi.

Aamu Helvetissä valkeni omalta kohdaltani joskus viiden aikaan sateen tauottua. Jätetään karitapioismit pois, mutta ilmanala houkutteli luontoon. Se luonto Helvetissä oli ikävän roskainen. Korona on ilmeisesti tuonut mukanaan kansallispuistoihin ne välinpitämättömämmätkin sielut. Vaelsin pari sataa metriä rannalle. Olisi tehnyt mieli uida, mutta suuri ihmispaljous esti mua riisumasta ja pulahtamasta. Ajatella, arkiaamuna, ennen kello kuutta! Tihkusateen saattelemana palasin matkailuautolle. Tein aamupalaa, täytin ristikoita ja kiipesin lopulta takaisin nukkumaan.

 

Meidän reissun todellinen päämäärä oli Google Mapsista vahingossa bongaamani Vattajanhietikko nykyisen Kokkolan alueella, olenhan ollut vuosia puhtaan rantaloman tarpeessa. Ehdittiin ajatella jo Kalajokea, joka tyrmättiin turistien pelossa, sekä Yyteriä, jonka muutamat kokemukseni ovat osoittaneet vähemmän hienoksi rantakokemukseksi. Vaan Vattajalla nämä tarpeet viimeinkin tyydyttyivät. Mieleeni nousi suorastaan liikuttavia lapsuusmuistoja, kun juoksin punaisessa fleecetakissa samanlaisilla luonnontilaisilla dyyneillä enon luona Helsingborgissa. Sääkin taisi olla samanlainen. Kolea. Pilvinen. Sateinen. 

 

Tätä rantalomaa en juuri näistä ilmatieteellisistä syistä aivan rinnastaisi mihinkään Kanarianlomaan. Hiekan määrässä ja rantaluonnon viehättävyydestä ei ollut mitään valittamista, mutta viitisentoista astetta ja epävakaa sää veivät ilon meressä uimisesta. Romantiikkapiknik auringonlaskussa koki kolauksen, kun tuuli ei antanut kynttilänliekin elää. Sateen uhka oli koko ajan ilmassa. Kun poikaystävä on tehty sokerista, päädyttiinkin syömään gourmetillallinen autossa. Knorrin pussipastaa, makuna juusto.

Karun kaunis, sellainen oli Perämeri. Kalastajatorppia ja karikkoa. Pohjanmaan ruotsinkielisyyskään ei päässyt järkyttämään. Ja robottiruohonleikkureita, sellaisia viiletti lähes jokaisen talon pihassa. Ei tietenkään mikään ihme niillä tonttikoilla.

 

Huomasin reissun aikana pitäväni vallan mahdottomasti tuosta yksinkertaisesta elämästä, mitä automatkailulla oli tarjota. Ei haitannut, vaikka puhelimesta loppuikin akku - autoa kun ei laitettu kertaakaan yöksi töpseliin. Musta oli ihanaa kokkailla pienellä kaasuliedellä, jolla vesi alkoi porisemaan hetkessä. Oli mieletöntä herätä joka aamu uuteen maisemaan: metsää, dyynejä ja peltoa. Se auton vessakin oli, no ihan siedettävä. Ensi kesänä ehdottomasti uudestaan! Vielä riittäisi Suomenkin puolella nähtävää. Mua kiehtoisi erityisesti käsivarren Lappi, en ole ikinä käynyt Pyhätunturia pohjoisempana. Käsivarren alueella itseäni kiinnostaa erityisesti erämaafiilis, huhujen mukaan suht helppokulkuinen maasto, mykistävät vaihtelevat maisemat, ja mahdollisuus puikahtaa Kilpisjärven tienoilta sinne Norjankin puolelle. Käsivarren ainutlaatuista luontoa uhkaa ikävä kyllä kaivostoiminta, alueelle on jo myönnetty malminetsintälupia. Kaivostoiminnan vastustamiseksi voi kirjoittaa adressin.

Uudistunut blogger on muuten -- sanonko mistä. En tykkää, ennen oli kaikki paremmin jne. Olen tottunut kirjoittamaan postaukset html-koodimuodossa, koodasin lapsena niin paljon että muistan edelleen hyvän määrän koodia ulkoa, ja mulle on ollut koko bloggaushistoriani luontevampaa kirjoittaa suoraan koodikenttään kuin edelliseen tekstikenttään piste-pienempi kuin-br-väli-kautta-suurempikuin. Oon käyttänyt tähän postaukseen yli 4 tuntia aikaa, koska en meinannut osata lisätä esimerkiksi kuvia, tai tietyllä tapaa avautuvia linkkejä vanhoihin postauksiini tai saada postausta omalla fontillani. Kun on tottunut tekemään asiat vaikean kautta, helppokäyttötoiminnot turhauttavat. Tuntuu, kuin olisi matemaatikko helmitaululla. Tämä uusi höpöhöpö on Blogger Doro-versio.

Ja nyt, useampi tunti myöhemmin, löysin naurettavan helposta paikasta postauksen HTML-näkymän. Jätän silti rageni tähän, joku saattoi jo ehtiä näkemään sen. Omia juttuja kun on noloa muuttaa vähin äänin jälkikäteen.