Kirjoitussormissani alkaa sykähdellä aina jonkun itseäni koskettavan somehaasteen tullessa väärinymmärretyksi. Kuten nyt Instagramissa kulovalkean lailla leviävä #challengeaccepted. Mä olen yrittänyt kirjoittaa pidempiä tekstejä Instagraminkin puolelle, mutta sen marginaalisen seuraajamäärän vuoksi koen silti blogini tavoittavan parhaiten kun puhutaan oikeasti tärkeistä asioista. En haluaisi enää yhdenkään suomalaisen vaikuttajan levittävän sanomaa tästä haasteesta jonakin "ole oman elämäsi bossbitch"- kaverinkannustusdiipadaapana. Ihan tärkeää sanomaa toki tuollainenkin, mutta sen aika on joskus toiste.
Olen tässä kuvassa
ah niin minulle tyypillisesti alasti sängyssä, vastikään heränneenä tänä aamuna, aamun ollessa sangen suhteellinen käsite. Mullahan ei ole tässä meikkiä, mun toista kulmakarvaa on korostanut varmaan viikon finni, ja houkutus blurrata epätasaista ihoa oli suuri. Etuhiuksetkin sojottavat niin kuin aamuille hyvin usein on tavanomaista. Pian nelivuotissyntymäpäiviään viettävä, viimeisiään vetelevä puhelimeni tekee hämärässä sateisessa ilmapiirissä kuvistani erittäin rakeisia. Heräsin myöhään, koska mulla ei ole velvollisuuksiakaan. Poikaystävä nukkuu vielä tuossa vieressä käsi mun ympärillä, hän on lomalla. Emme kumpikaan ole mitään aamuvirkkuja. Lähestyvä keskipäiväkään ei tunnu uhkaavalta. Tässä suhteessa mulla ei ole mitään pelättävää, mutta aina asia ei ole ollut näin hyvin. Jossakin päin maailmaa, ei edes missään mahottoman kaukana, vastaava kuva saattaisi olla viimeinen kuva minusta.
Turkissa on tapana julkaista kuolleesta mustavalkokuva. Siinä missä minä monen muun tavoin selaan aamulla herätessäni medioita, turkkilaisten uutispalveluissa ja instafeedeissä vilisevät aamuisin mustavalkoiset kuvat naismurhan uhreista, väkivaltaisuuksien seurauksena kuolleista naisista. Uhriluvut 2020-luvun Turkissa ovat ihan järkyttäviä, ja vielä enemmän tapahtuu virallisten lukujen ulkopuolella. Erdoganin vallan kasvaessa myös naisiin kohdistuva väkivalta on kasvanut, ja käyrän suunta on ylöspäin. Yksi liian monesta uhrista oli kadonneeksi ilmoitettu ikätoverini Pınar Gültekin,
jonka paloitellut ja poltetut jäänteet löytyivät viime viikolla.
Haaste saikin alkunsa tähän jatkuvaan uhrivirtaan kyllästyneiden naisten keskuudesta. Vaikka enemmistön mielipide olisi vähemmän nais- ja vähemmistövihainen, valtaapitävien mielipide on siellä arvokkaampi. Turkkilaiset naiset tiedostavat maansisäisen ongelman, teoriassa kuka tahansa heistä voisi olla seuraava uhri. Siksi he julkaisivat samanlaisen mustavalkokuvan itsestään mikä uhrista on tapana julkaista. Tieto lienee levinnyt turkiksi, jonka takia haasteen levitessä kansainvälisille vesille, se on uudelleentulkittu joksiksin voimaantumiseksi.
Puolan uutisoitiin viime viikonloppuna eronneen Eurooppalaisesta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa vastustavasta, lähes ironisesti nimetystä
Istanbulin sopimuksesta. Puolassa kuulemma on tehty erinäisiä maansisäisiä sopimuksia, jotka suojelevat naisia tarpeeksi ilman kansainvälistä sopimuspainetta. Joissakin Mustanmeren rantamaissa on mahdollisesti kriminalisoituna, mutta siitä huolimatta ihan yleisenä käytäntönä tirvaista typeriä puhuvaa vaimoa, äitiä tai tytärtä. Koska typeryyksien puhuminen on varsin subjektiivinen näkemys, väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Ja kotimaamme Suomi on naisille Euroopan unionin toiseksi vaarallisin maa. Aika hurjaa, kun miettii meidän (ainakin näennäisesti länsimaista) lainsäädäntöämme. Ongelma on syvällä piilossa yhteiskunnassamme.
Meidän tulee tietää mitä Turkissa tapahtuu. Asioista on puhuttava, jotta voisimme olla osaltamme mukana muutoksessa. Sillä näiden asioiden on muututtava.
Onko tavallinen ihminen sitten velvollinen ottamaan selvää haasteiden alkuperistä? Jos vain luottaa siihen että haastava kaverihan tietää mistä puhuu saatetekstissään... Ja jos musta neliö ei sovikkaan feediin tai haaste paljastuu liian negatiiviseksi, kuvan voi sitten vähin äänin poistaa myöhemmin. Jos vain sulkisi silmänsä ongelmilta, kivempihan on olla kannustava kuin kantaaottava. Poliittiset julkaisut ovat aina niin
negatiivisia, kumartamalla yhteen suuntaan pyllistää toiseen suuntaan. Millä perusteella valita ketä mielistellä mielipiteillään?
Mustavalkohaasteita on toki ollut useita, niiden aikakaudet ja rajat ovat häilyviä. Mistä tietää millaiseen haasteeseen tarkalleen ottaen osallistuukaan? Haasteisiin hyppääminen hetken mielijohteesta on inhimillistä, sellaiseksihan ne on tarkoitettu. Matalan kynnyksen hommiksi, leviämään nopeasti. Mutta se on usein myös tiedostamatonta. Kun uusia mustavalkoselfieitä tupsahtaa saman hashtagin alle sata minuutissa, todellinen info hukkuu helposti. Ei ole väärin muokata kuvatekstiä jälkikäteen, myöntää mokanneensa ja välittää korjattua tietoa. Virheiden tekeminenkin on inhimillistä. Niistä oppiminen on suorastaan ihailtavaa.
