Vastuullisuudesta

Minulla oli hyvä keskustelu Instagramissa asian tiimoilla erään lomautetun lentoemännän kanssa. Valitettavasti keskustelun osapuoli ei antanut lupaa viestien julkaisuun, mutta salli viestien referoinnin. Hän kritisoi minua erityisesti negatiivisesta suhtautumisestani matkailuun, erityisesti lentomatkailuun. Minulla suurin syy lentoboikottiin on se, etteivät lentoyhtiöt ja lentokoneita valmistavat yhtiöt ole juuri halunneet panostaa ympäristöystävälliseen lentämiseen. Jos nyt unohdetaan taloudellisestikin negatiivisesti vaikuttava koronan aikakausi, luulisi ilmastoasioiden olevan varsin korkealla prioriteettilistalla. Ala elää kuitenkin fossiilisista polttoaineista. Jonkinlaista ympäristövastuullista valveutumista on jo syntynyt viime vuosina. Tuskinpa yksikään suomalainen on autuaan tietämätön ilmailualan ympäristövaikutuksista.

Voiko vastuullinen elämäntapa ikinä sitten nousta valtavirtaan? Epäilen, sillä kaupallisuus liittyy niin voimakkaasti kaikkeen, ja markkinoiden pitäisi olla vastuulliset. Tarvittaisiin trendikäs vastuullinen vaikuttaja, joka mainostaisi vastuullisia tuotteita. Vaan kun tavoitteena olisi, että tuotteet lainattaisiin tai hankitaan käytettynä. Koska elämme markkinataloudessa, myös rahan pitää liikkua. Yritykset eivät saa rahaa, jos uuden roinan tuottaminen maailmaan lopetettaisiin. Vaikuttaja ei saa tuloja, jos hänellä ei ole mitään mitä mainostaa. Eikä kukaan halua tehdä ilmaista työtä. Vaikuttaapa paradoksaaliselta.

Onko mulla lupaa edes sanoa asiaan mitään, kun en ole mikään pyhimys itsekään? En ole vegaani, vaikka syönkin kasvis- ja ennen kaikkea lähiruokapainotteisesti. Onko isompi paha hakea kananmunansa pienpihatosta kuin lennättää avokadonsa konfliktialueilta? Ja se ikuinen pikamuoti... Uskoakseni olen onnistuneesti katkaissut entisen pikamuotiaddiktioni, mutta se ei silti estä mieltäni keksimästä tarpeita. Lokakuussa on ainejärjestön vuosijuhlat, ja mun on teetettävä sinne täyspitkä juhlapuku, koska ongelmavartaloisille vuokraamot ei tarjoa valikoimaa ja sitten käytän sitä samaa mekkoa aina kaikissa akateemisissa juhlissa kun siihen tulee ainejärjestön väritkin... Minulla on luotto-ompelija, joten tässä tapauksessa työntekijä tulee saamaan asianmukaisen korvauksen työstään. Mutta mistä löytäisi tietoja itse kankaiden eettisyydestä? Voisin kuvitella, että kangaskauppojen laarit pursuavat tuontitavaraa kaukomailta. Onko potentiaalisesti epäeettisen kankaan käyttäminen jälleen kerran silmien sulkemista?

Voiko itseään kutsua vastuulliseksi vain oman brändin takia? Uskotaan sokeasti tai jätetään lukematta rivien välistä vastuullinen valmiiksi kirjoitettu mainospuhe, jonka voi vain liittää instastooriin eteerisen tuotevideon yhteyteen. Koska tämä on kuitenkin vain tietynlaista työtä josta saadaan palkka. Ja se palkka mahdollistaa vastuulliset valinnat.

Minä olen tekopyhä

Aikamoiseen muurahaispesään tuli sohaistua kun anonyymikansan mielestä nyt ei ole oikea aika matkustaa mihinkään kotikaupungin ulkopuolelle. Saati sitten Saamenmaalle, johan sosiaali- ja terveysministeriökin vastikään vetosi ettei alueelle kannata reissata joulunviettoon. Tässäpä aihe, josta olisi ollut kiva puhua jonkun oikean ihmisen kanssa, asiallisesti ilman anonyymiretoriikkaa. Oon vähän sitä mieltä että asioita voi tehdä vastuullisesti ja vastuuttomasti. Niin omassa lähikaupassa, automatkalla mummolaan kuin vaikka Vanuatullakin. Olen melko tekopyhä, annan esimerkin mahdollisesta toimintamallista ja herätän kiinnostuksen, vaikken voi olla varma onko muilla ihmisillä resursseja ja viitseliäisyyttä toimia yhtä vastuullisesti. Jonkin asteinen tekopyhyys on minulle varsin tavanomaista.

Suhtautuisinko esimerkiksi lentomatkusteluun yhtä kriittisesti, jos itse työskentelisin alalla? Mun nuoruuden haavehan oli ura hävittäjälentäjänä, mutta jäin liian lyhyeksi. Mikä on omalla kohdallani ollut se tekijä joka on muuttanut minua? Enhän minä aina ole jaksanut välittää.

Opin vasta hiljattain, kuinka esimerkiksi Urban Outfittersin ja Anthropologien omistava Richard Hayne rahoittaa avokätisesti LGBTQ-vastaista politiikkaa. Nuo kaksi kauppaa, joista varmaan joka toinen rytky olisi taannoin kelvannut välinpitämättömän materialismiminän vaatekaappiin. 

Eikä pikamuotia tulisi boikotoida pelkästään taustalla häärivien setien hämärien juttujen vuoksi. Vogue Businessin artikkelissa julkaistun tilaston mukaan tällä hetkellä pikamuotia ylituotetaan niin paljon, että vain 60% myydään täydellä hinnalla. Pikamuotia valmistetaan niin paljon, ettei tarjonta vastaa kysyntää. Hinnoissa on siis järkyttävästi ilmaa, samalla kun työntekijät kituuttavan minimipalkalla. Samaisen lähteen mukaan jo vuonna 2018 pikamuotiteollisuus tuotti yhtä paljon kasvihuonepäästöjä, kuin Ranska, Saksa ja Iso-Britannia yhdessä. Elämme maailmassa jossa voisi hyvin harvoja vahingoittaen leikata päästöjä kolmen suuren valtion päästöjen edestä. Mutta bisnes puhuu kovemmalla äänellä.

Viime vuodet minua on kiinnostanut yhä vähemmän se, mitä päälleni puen. Mutta johtuuko se siitä, etten osaa enää pukeutua nykyisen vartalotyyppini mukaan? Ajoittainen epävarmuus omasta vartalostani saa minut verhoutumaan poikaystävän vaatteisiin, ikuisiin lökäreihin ja juniorivuosien lätkäjengin huppariin. Missäpä minä edes vaatteilla koreilisin? Jos en olisi näin reheväruhoinen, olisinko edelleen pikamuodin orja? Kun kesällä teetätin peräti kaksi kietaisumekkoa, tuli olo, että tämä on jo liioittelua. Ajatella, kaksi uutta vaatetta vuodessa.

Miksi en sitten ole pistänyt pikamuotivarastojani kiertoon? Luulen varmaankin jossain mieleni sopukoissa oikeasti laihtuvani vielä joskus vaatekokoon 36, ehkäpä olisi aika herättää alitajunta päiväuniltaan.

Luopuminen on haastavaa. Samalla kun yritän elää minimalistisesti, unohdan ja hylkään menneisyyteni vinttikomeroihin, pahvilaatikoihin ja ei-tarvitse-palauttaa-lainoihin. Mua pelottaa kohdata tiettyjä vaatteita, koska niihin liittyy niin huonoja muistoja ja tunnesiteitä, joita en halua enää elää uudelleen. En usko uudelleensyntymiseen tai yliluonnollisuuksiin, mutta joku peikko alitajunnassa estää pistämästä huonon karman vaatteita kirpputorille jonkun epäonnisen koettelemukseksi. Ehkä joku päivä.

Ikuinen hämärä, ainakin hetkeksi

Fonttivalinta <3

Polaariyö Inarissa alkaa lähipäivinä, ja esimerkiksi Utsjoella se on jo alkanut. Meillä etelässä varsinaista kaamosta ei edes koeta, mutta päivän lyhentymisen moninaisine vaikutuksineen lienee itse kukin huomannut jo arjessaan. Väsymystä, vetämätöntä oloa. Vireystila pakkasen puolella. Paratiisisaarten stock-kuvien tuijottelukaan ei auta, saati jo kuukausi sitten aloitettu D-vitamiinin tankkaaminen. Pakko vetää itsensä syvään päähän.

Vietin viime viikon Inarin erämaissa maksimoimassa hämäränsietokykyä. Auto oli lastattu filmikameralla, ystävillä, taikinajuurella ja äidin tekemillä villapaidoilla. Ei mitään laskettelukeskuksia, rinnebaareja tai kreisibailaamista. Vain tuntitolkulla golden houria, tähtitaivaan tiirailua toppavaatteissa lumihangessa maaten ja luonnon hiljaisuutta. Lautapelejä, kokeellista keittiötä ja saunamaratonia. Poroihin otimme menomatkalla vähän liiankin läheistä tuttavuutta. Onneksi Sodankylä-Inari -tienpätkällä sumun keskellä kököttänyt yllätysporo jäi läheltä piti -tilanteeksi.

Inarijärvi oli enemmän jäässä kuin olimme olettaneetkaan. Haaveeni avantouinnista varisivat, kun vedenhakuavannon hakkaamiseenkin meni ikä, järki ja terveys. Rasitusvammoista toipuminen ottaa aikansa, lihasrepeämistä puhumattakaan. Uhkarohkein meistä uskalsi luistella, itselleni riitti järvituntumaksi maisemien tuijottelu laiturilta käsin.

Mun viisi vuotta vanhan iPhone seiskan pimeäkuvat ei täytä nykypäivän standardeja rankalla kädellä muokattunakaan. Luonnonihme meinasi jäädä todistamatta, onneksi Evellä on olemassa tätä parempia kuvia.

Sentään sain ruksittua Lapin vaatimuslistaltani revontulet, vaikka kuvauskalusto ei saavuttanutkaan edes tyydyttävää arvosanaa. Vaan voiko olla kliseisempää Pohjolan kuvausta: saunankuumentama iho höyryää talvipakkasessa, on tähtikirkas yö, taivaan tulet värittävät taustan Otavalle ja niille muille vähemmän tunnetuille tähtikuvioille, ja saavat jäätyneen järven lumipeitteen kimmeltämään. Tarkemmin kuratoitu pyyhkeen väri, käteen pullo jotain Lappi-teemaista olutta ja mainoskuva olisi ollut valmis.

Maakuntamatkailunkin voi oikeutetusti kyseenalaistaa näinä aikoina. Itse tarvitsin irtiottoa ehkäistäkseni loppuunpalamista. Tällä hetkellä joskus kuusikin tuntia päivässä menee pelkästään etäluentoihin. Kun tähän lisää muun opiskelun kuten mahdolliset esseet, luentopäiväkirjat, ryhmäkeskustelut ja lähdekirjallisuuden lukemisen, vuorokaudesta saattaa kulua kaikki 24 tuntia opiskelun parissa. Ei ihme, että univelka on kasvanut ja jaksaminen on koetuksella. Koska omassa kodissaan ei pääse pakoon opiskelupaineita, on lähdettävä muualle. Ja tässä maailmantilassa (jonkun muun) oma mökki lienee niitä turvallisimpia paikkoja.

Enkä ollut ainoa, joka oli irtioton tarpeessa. Ihan jo mielenterveyden puolesta yksinasuvien ystävien on hyvä olla edes hetken verran tekemisissä muiden kanssa. Ollaan jo huolestuttavissa syvyyksissä, jos alkaa unohtaa miltä oma ääni kuulostaa. Hissimusiikin ja surkeiden itselaadittujen meemien täyttämän viikon jälkeen ainakin omalla kohdallani yksinolo taas maistuu.

Karanteeniahan tästä ilosta on luvassa. Se on tosin sen arvoista. Karanteeninomaisissa olosuhteissahan tämä kuluva vuosi on jo käytännössä vietetty. Ei mitään uutta muutaman tunnin auringon alla.