Irtiotto

Vietin juuri reilun vuorokauden Turussa. Enhän kuin pari viikkoa sitten uhonnut, että en lähde lomalle minnekään.

Olemme lomailleet pariskuntana vähän. 2017 kävimme Berliinissä ei-pariskuntana, 2018 Tukholmassa kaverin synttärireissulla. 2020 reissasimme pari yötä matkailuautolla Pohjanmaan seudulla. Sitten Svante muutti meille, ja olemme pyrkineet tarjoamaan kissalle turvallisen ympäristön, jossa vähintään toinen aikuinen on aina yöllä paikalla. Päiväreissuja olemme tehneet kotimaassa paljonkin. Toki meillä on myös mahdollisuus viettää kesiä maalla, mutta olen vähän kahden vaiheilla voiko tuota kutsua lomaksi. Varsinkin, jos Svante on mukana.

Kuten aina, reissulle lähdettiin suurin suunnitelmin. Molemmilla oli linnat mielessä, toisella Turun Linna ja toisella Samppalinnan maauimala. Haaveissa vilisi monia ruokapaikkoja, iltakävely jokirannassa ja lasilliset jos ei muutamatkin opintojen parista tuttujen turkulaisten turkulaistuneiden ihmisten kanssa. Mutta koska matkailtiin fiiliksen mukaan, loma meni laiskotteluksi. Eikä hengailtu yhdenkään paikallisen kanssa. Ei edes Matin ja Tepon.

Linnaan toki päästiin, koska olimme varanneet hotellin ja kylpylän Kakolanmäeltä. Muurien sisäpuoli oli niin vetovoimainen, ettei muualle halunnut mennä. Vanhan lääninvankilan tiloihin pykätyn hotellin huoneet on rakennettu nähdäkseni kolmesta sellistä. Sellien holvikaaret olivat vielä näkyvissä, mutta vaikutelma ei ollut mielestäni liian teennäinen. Vankilafiiliksen tunnistaa käytävältä, jossa vanha portaikko on yhä käytössä. Kokonaisuutta on pehmennetty toki maalilla ja kokolattiamatolla, mutta historiaa ei ole liikaa häivytetty. Ala-aulan seinälle oli ripustettu kahleet, ja sisäinen koiranleukani olisi halunnut yrittää kysyä niitä lainaan huonepalvelusta. Alkuperäisiä, mihinkään johtamattomia(ko?) matalia sellinoviakin näkyi vielä käytävillä. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvia...

Meidän syymme matkustaa Turkuun oli ennen kaikkea vanhan keskusvankilan tiloihin viime vuoden lopulla avattu Kakola Spa. Kylpylä on suunniteltu nimenomaan aikuiseen makuun, ja oli mielestäni täydellinen seesteisyyden tyyssija. Vierailimme lapsilta kiellettynä aikana. Kylpylässä vallitsi ylellisyyden tuntu, kollektiivinen hiljaisuus ja kohteliaisuus kävijöiden kesken. Kylpylässä oli kaksi isoa allasta, suolainen ja vielä suolaisempi. Isoin allas on varustettu porepaikoilla, baaritiskillä ja pöytäryhmillä. Voimakkaasti suolattu allas oli astetta ellei kahta viileämpi, ja sijaitsi lasiovien toisella puolen. Lisäksi oli istuskelun mahdollistava kuuma-allas ja seisoskelun mahdollistava kylmäallas, sekä osasto erilaisille suihkuille ja saunoille.

Kylpyläreissuja ei juuri ole tullut harrastettua lapsuuden jälkeen, joten vertaan nyt Kakola Spata lähinnä ysärikokemukseen suomalaiskylpylöistä. Nautin erityisesti valaistuksesta ja akustiikasta. Kun paikkaan ei ole rakennettu mitään liukumäkiä, korkeutta ei tarvita. Tilassa ei kaiu läheskään niin paljon, kuin muistan kylpylöissä kaikuneen. Valaistus oli lämmin ja pehmeä, muttei himmeä. Seiniä koristivat suuret panoraamakuvat suomalaisesta saaristosta. Ehkä jonkinlainen epäaitous on se, joka minua lapsena ärsytti kylpylöissä. Tekokasveja, muovikallioseinää, kirkkaita kelmeitä valoja... Tarkoituksena ilmeisestikin jäljitellä tropiikkia. Niitä ei Kakola Spasta löytynyt.

Outoja valoja ja ääniä löytyi sen sijaan saunaosastolta. Yrtinvivahteisen havusaunan äänimaailma muistutti mielestäni vedenkeitintä. Kivisaunassa kirskui. Vaihtuvin värivaloin valaistu höyrysauna soitti nappia painamalla lokkien kirkunaa ja ukkosen jyrinää, ja sylki päälle kuumaa vettä ja höyryä. Ilmeisesti näillä olisi kuulunut olla jokin lämpötilaero. Takuulla kylmää kyytiä tarjosi lumisuihku, joka oli ilmeisesti ollut kovalla käytöllä; lattia oli loskan peitossa. Lisäksi lisämaksusta oli saatavilla jos jonkinmoista hoitoa. Parihoito simpukassa kuulosti jännittävältä, mutta meiltä ei lopulta löytynyt kanttia varata sitä. Maata nyt kumppaninsa kanssa jossakin tärisevässä simpukkasängyssä.

Jatkoimme iltaa vielä naapurissa Ravintola Kakolanruusussa, joka muuten vastaa myös kylpylän allasbaarin tarjoiluista. Paikka oli nappivalinta! Kylpylästä raukeana ei houkuttanut vaeltaa yhtään kauemmaksi ruuan perässä. Ravintolassa oli paljon jänniä yksityiskohtia, tuonne olisi voinut mennä silmälasit päässä katselemaan. Lista oli kunnianhimoinen, ja kaikki annokset on tarkoitettu jaettaviksi. Nämä ovat aina vähän vaikeita konsepteja puolisoni kanssa. Kun on niin terveyssyistä johtuvia rajoitteita kuin eriäviä makujakin, saa aina olla virnuilemassa ei me haluta jakaa hehheh. Pääsisipä joskus jakamaan maistelumenun! Valitsimme listalta kaksi alkuruokaa ja pääruuan. Alkuruuat minulle. Henkilökunta suhtautui oikkuihimme hienotunteisesti.

Myönnetään, tutustumishaluja Turkuun latisti myös funikulaarin toimimattomuus. Alaspäinhän on helppo mennä, mutta ylös ei sitten niinkään. Vaikka mäkien kipuaminen on yleensä ollut olennainen osa kaikkia reissuja, se ei ole minulle kuitenkaan itseisarvo. Kun mäelle kerran oli noustu, alas päätettiin lähteä vasta kun oli pakko. Meemihissin paluusta käyttöön tiedotettiin alle tunti mäeltä poistumisemme jälkeen. Joskus se on pienestä kiinni.

Kappale kauneinta Turkua jäi lopulta uskoakseni näkemättä. Me näimme Turkua sen verran, mitä kävelymatka Kupittaan asemalle tarjoaa. Arkkitehtoniset yksityiskohdat ilahduttivat niin joen varrella kuin muuallakin. Itse Kakolanmäki oli miljöönä keskeneräinen, tuulinen ja muuttuva. Rakennustyömaata näkyi ja kuului paljon, mutta onneksi vankiloiden paksut seinät takasivat sisäisen rauhan. Alue hakee vielä luonnettaan, mutta uskoisin kohteen näyttävän jo ensi kesänä ihan erilaiselta. Potentiaalia on ja paljon.

Kumpelissa

Heinolassa on lintutarha, tasokas kesäteatteri ja mä olin siellä kesätöissä 17-vuotiaana. Sen jälkeen vierailuni kaupungissa ovat olleet laskettavissa kahdella sormella ellei allekin. Mielitietylläni alkoi tällä viikolla loma, ja sää on ollut sen mukainen. Niinpä päätimme keksiä tekemistä, johon ilmatilan epävarmuudet eivät vaikuttaisi. Olin kuullut kautta rantain Heinolassa sijaitsevasta kylpylästä Kumpeli Spasta, poreet ja höyryt täydentäisivät täydellisesti potentiaalisen sadepäivän harmautta.

Meno Kumpelissa on kotikutoista, enkä sano tätä negatiivisella tavalla. Tykkäsin Itävallassa vaihdossa ollessani paikallisesta kylpyläkulttuurista: pieniä, usein geothermaaliselle alueelle pykättyjä terveyskylpylöitä, joissa kylvetään mineraalivedessä. Pari saunaa ja pari porealuetta, mitä sitä nyt enempää vaatimaan. Kumpelistakaan ei löydä villivirtoja ja vesiliukumäkiä, joten tunnelma on rauhallinen ja seesteinen. Kosteita ja kuivia alueita on tasapainoisesti. Pidin erityisesti lämpötuoleista, jotka rentouttivat kroonisen kipeää alaselkääni, ja suolahuoneesta, jonka lattian suola loi hiekkarannan tuntua paljaisiin jalkoihini. Allasosastolla on kaksi poreallasta, uima-allas ja pyöreillä kivillä pohjustettu kylmä-kuuma -kahluuallas. Uima-allas oli muistaakseni 12-metrinen, juuri riittävän iso matkauimisellekin. Toisessa päädyssä on porealue ja hierova vesisuihku.

Saunaosastolla on aromi-, höyry- ja infrapunasaunat, sekä tavallinen sauna. Höyrysauna ei tuoksunut tavanomaiseen tapaan voimakkaasti mentoliselta, joten uskoisin sen olevan kiva kokemus myös hajusteherkemmille. Aromisaunan aromi jäi meille mysteeriksi, tavallinen sauna tuoksui paljon paremmalle. Ehkä se johtui kiukaan vieressä köllöttävästä erikoisesta kivireestä, jonka käyttötarkoituksesta unohdimme kysyä. Lämpimämpiin saunoihin ei saanut mennä uimapuvussa, jonka riisuminen silloin tällöin oli vähän seesteisyyttä rikkova operaatio.

Joelle avautuvaa maisemaa oli mukava seurata niin porealtaista kuin lepohuoneestakin. Maisema olikin kylpylän parasta visuaalista antia - sisätilojen tekopalmut olivat tekopalmuiksikin harvinaisen epäaidon näköisiä. Jokeen pääsi myös uimaan. Virta ei ollut yhtään liian voimakas, oli hauskaa pulikoida luonnonvedessä ja katsella Tähtiniemen sillan vilinää. Ensi kerralla Kumpelissa voisi vierailla talvella, joloin on mahdollista uida avannossa.

On luksusta kääriytyä paksuun froteeseen ja elää kiireettömästi. Antaa höyryn avata ihohuokoset. Sivellä kasvoilleen kosteuttava naamio ja maata lämmössä. Vetää keuhkonsa täyteen suolaista ilmaa. Ja sitten pulikoimaan!

Kumpeli oli kuin aikamatka 1980-luvulle, sikäli mitä voin kokemukseni pohjalta 1980-luvusta kertoa. 70-luvun elementtejä on modernisoitu sintsillä ja hiukan memphishenkisellä päivityksellä. Ja tyyli jatkui ravintolaa myöten! Katkarapukasari sentään loisti poissaolollaan, mutta risoton ja pastan täyteläisyys kielivät nousukauden yltäkylläisyydestä. Ruoka oli hyvää! Ravintolan palvelutaso oli valitettavasti pettymys, mutta haluan uskoa sen johtuvan mahdollisesti uuden kesätyöntekijän kokemattomuudesta.

Kylpylähotelli on varsin keskeisellä sijainnilla Heinolassa. Torilta kertyi matkaa vain himppasen reilu kilometri, joten kylpylä on ihan hyvin saavutettavissa myös autottomille tai muista syistä julkisilla liikkuville kotimaan matkailijoille.

Ikuinen hämärä, ainakin hetkeksi

Fonttivalinta <3

Polaariyö Inarissa alkaa lähipäivinä, ja esimerkiksi Utsjoella se on jo alkanut. Meillä etelässä varsinaista kaamosta ei edes koeta, mutta päivän lyhentymisen moninaisine vaikutuksineen lienee itse kukin huomannut jo arjessaan. Väsymystä, vetämätöntä oloa. Vireystila pakkasen puolella. Paratiisisaarten stock-kuvien tuijottelukaan ei auta, saati jo kuukausi sitten aloitettu D-vitamiinin tankkaaminen. Pakko vetää itsensä syvään päähän.

Vietin viime viikon Inarin erämaissa maksimoimassa hämäränsietokykyä. Auto oli lastattu filmikameralla, ystävillä, taikinajuurella ja äidin tekemillä villapaidoilla. Ei mitään laskettelukeskuksia, rinnebaareja tai kreisibailaamista. Vain tuntitolkulla golden houria, tähtitaivaan tiirailua toppavaatteissa lumihangessa maaten ja luonnon hiljaisuutta. Lautapelejä, kokeellista keittiötä ja saunamaratonia. Poroihin otimme menomatkalla vähän liiankin läheistä tuttavuutta. Onneksi Sodankylä-Inari -tienpätkällä sumun keskellä kököttänyt yllätysporo jäi läheltä piti -tilanteeksi.

Inarijärvi oli enemmän jäässä kuin olimme olettaneetkaan. Haaveeni avantouinnista varisivat, kun vedenhakuavannon hakkaamiseenkin meni ikä, järki ja terveys. Rasitusvammoista toipuminen ottaa aikansa, lihasrepeämistä puhumattakaan. Uhkarohkein meistä uskalsi luistella, itselleni riitti järvituntumaksi maisemien tuijottelu laiturilta käsin.

Mun viisi vuotta vanhan iPhone seiskan pimeäkuvat ei täytä nykypäivän standardeja rankalla kädellä muokattunakaan. Luonnonihme meinasi jäädä todistamatta, onneksi Evellä on olemassa tätä parempia kuvia.

Sentään sain ruksittua Lapin vaatimuslistaltani revontulet, vaikka kuvauskalusto ei saavuttanutkaan edes tyydyttävää arvosanaa. Vaan voiko olla kliseisempää Pohjolan kuvausta: saunankuumentama iho höyryää talvipakkasessa, on tähtikirkas yö, taivaan tulet värittävät taustan Otavalle ja niille muille vähemmän tunnetuille tähtikuvioille, ja saavat jäätyneen järven lumipeitteen kimmeltämään. Tarkemmin kuratoitu pyyhkeen väri, käteen pullo jotain Lappi-teemaista olutta ja mainoskuva olisi ollut valmis.

Maakuntamatkailunkin voi oikeutetusti kyseenalaistaa näinä aikoina. Itse tarvitsin irtiottoa ehkäistäkseni loppuunpalamista. Tällä hetkellä joskus kuusikin tuntia päivässä menee pelkästään etäluentoihin. Kun tähän lisää muun opiskelun kuten mahdolliset esseet, luentopäiväkirjat, ryhmäkeskustelut ja lähdekirjallisuuden lukemisen, vuorokaudesta saattaa kulua kaikki 24 tuntia opiskelun parissa. Ei ihme, että univelka on kasvanut ja jaksaminen on koetuksella. Koska omassa kodissaan ei pääse pakoon opiskelupaineita, on lähdettävä muualle. Ja tässä maailmantilassa (jonkun muun) oma mökki lienee niitä turvallisimpia paikkoja.

Enkä ollut ainoa, joka oli irtioton tarpeessa. Ihan jo mielenterveyden puolesta yksinasuvien ystävien on hyvä olla edes hetken verran tekemisissä muiden kanssa. Ollaan jo huolestuttavissa syvyyksissä, jos alkaa unohtaa miltä oma ääni kuulostaa. Hissimusiikin ja surkeiden itselaadittujen meemien täyttämän viikon jälkeen ainakin omalla kohdallani yksinolo taas maistuu.

Karanteeniahan tästä ilosta on luvassa. Se on tosin sen arvoista. Karanteeninomaisissa olosuhteissahan tämä kuluva vuosi on jo käytännössä vietetty. Ei mitään uutta muutaman tunnin auringon alla.