Suosikkisarjani YLE Areenassa

En omista suoratoistopalveluihin tunnuksia. Olen kevään aikana katsonut Käenpesää Viaplaysta kaverin tunnuksilla, mutta muuten sarjamaratonit suoritetaan maksuttomien palveluiden kautta. Tai maratonit ja maratonit, katson eniten urheilua, luontolivejä ja dokkareita, niitäkin varsin harvoin. Mutta mikä olisikaan kuvaavampi termi? Sarjakymppitonni olisi harhaanjohtava.

YLE Areenan tarjonta on ihanan monipuolista. En koe edes tarvitsevani muuta. Mikäli maksaisin jostakin suoratoistopalvelusta, todennäköisesti asuisin telkkarin ääressä maksimoidakseni investoinnin hyödyn. Vapaus maksullisista suoratoistopalveluista tukahduttaa itseltäni pakko katsoa -mielentilan.

Nyt, kun mulla on loppukevääksi vain yksi kurssi käytävänä, luppoaikaa on myös sarjoja varten. Ajattelin jakaa muutaman suosikkisarjani, jos vaikka joku kaipaisi uusia suosituksia. Kyllä näitä mielummin katselee kuin lumen sulamista.



Milanon naisten paratiisi
Mun lempisarjani, jota olen katsonut vuosia! 1950-60 -luvuille sijoittuvassa sarjassa seurataan milanolaisen tavaratalon arkea, jonka henkilökunta osoittaa mieletöntä yhteishenkeä kohdatessaan mitä erilaisimpia ongelmia. Olen oppinut puhumaan italiaa tämän sarjan avulla! Sarja alkoi fiftaritunnelmissa eräästä muuttoliikkeestä Sisiliasta Milanoon, ja muuttui päivittäissarjaksi kolmannella kaudella. Olen vähän siitä outo fanittaja, etten ole juuri koskaan kiinnostunut näyttelijöiden taustoista. Tämän sarjan kohdalla olen tehnyt vähän poikkeusta, ja havainnut sen toimivan eräänlaisena suojatyöpaikkana Miss Italia -kandidaateille. Ilmankos näyttelijätärkaarti onkin harvinaisen näyttävää!

Pidän sarjassa erityisesti historiallisten tapahtumien käsittelystä sekä yhteiskunnallisen kehityksen ja ristiriitojen esiin tuomisesta, mutta se on myös riittävän höhlä ollakseen sopivan kevyttä katsottavaa. Myös Milanon maamerkit ovat tulleet tutuksi, ehkä ensi kesänä kiskoni koukkaavatkin Milanoon.

Valitettavasti sarja ei ole nähtävissä alusta asti, mutta juonesta pääsee kiinni ja henkilöhahmoihin tutustuu varsin nopeasti. Myös moni juonikuvioista etenee ripeästi, enkä ole vielä kokenut tylsää suvantovaihetta sarjan parissa. Viidennen kauden viimeinen jakso tuli ulos tällä viikolla.



Eagles
Sarjana melko teini, mutta veikkaan, että moni Skamista tykännyt tykkäisi tästäkin. Kai tätä voisi kuvailla lukiodraamaksi. Änärifaija muuttaa jenkeissä kasvaneine, myös julkkisstatuksen omaavine lapsineen ruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Sopeutuminen on ollut haastavaa. Poika joutuu kestämään jatkuvaa vertailua isäänsä yrittäessään pelata jääkiekkoa, tytär yrittää saada kavereita.

Juoni on kieltämättä vähän yksioikoinen ja kliseillä ratsastava, mutta tässä sarjassa on silti jotain koukuttavaa. Samat nuorison ongelmat eli joukkoon kuulumisen tarve ja päihteet ovat keskiössä tässäkin. Mua miellyttää eritoten sarjan visuaalinen ilme ja vastavärien käyttö.



Kaikenkarvaiset ystäväni
Tästä tuli juuri toinen kausi, katsoin tämän yhdeltä istumalta viime viikonloppuna. Sympaattinen eläinlääkärikolmikko hoitaa niin lemmikkejä kuin kotieläimiäkin vehreissä Yorkshiren nummimaisemissa! Sarja pohjautuu James Herriotin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan. En ole nähnyt kasarisarjaa ja kirjankin lukemisesta on pitkälle toista vuosikymmentä, joten en pysty kommentoimaan sarjan alkuperäisuskollisuutta tai version eroa aiempaan sarjaan.

Yksi sarjan parhaimpia puolia on sen lämminhenkisyys. Vaikka kovan työn karaisemat isännät louksottavatkin leukojaan aikalaisittain uusinta eläinlääketiedettä ajavalle kaupunkilaislääkärille, kaunoja ei kanneta. Ensimmäinen maailmansota on jättänyt jälkensä roolihahmoihin, toisen uhka leijuu jo ilmassa, mutta maalaisromantiikka kukoistaa. Maatalousyhteiskunta elää murroskauttaan koneellistumisen syödessä leipää. Sarjassa vilahtelee tuttuja kasvoja, kuten Neville Longbottom ja ensimmäisellä kaudella Lady Olenna. Lisäksi Tricki Woo -pekingeesi on kaikessa luonteikkuudessaan varsin liikkis.



Lykkeland
Tästäkin tuli juuri toinen kausi, jonka pariin aion paneutua lähiaikoina. Sarjassa kuvataan Norjan kehittymistä öljyvaltioksi. Kalataloudella elänyt Stavangerin pikkukaupunki on kriisissä. Talous on retuperällä, kun Ahti (tai mikä tämän skandivastine olisikaan, Ægir?) ei enää anna turskaa ja silliä totuttuun tahtiin. Kunnes tapahtuu joulun ihme...

Juoni on koukuttava ja tapahtumat rakentuvat mielenkiintoisella tavalla. Sarjasta näkee kyllä että se on tehty isolla (öljy)rahalla, niin huolellisesti on toteutettu vaurastuva 60-70-lukuinen aikalaiskuva, Kaj Franckin Kartiolaseja myöten. Kameratyöskentely filttereineen on myös hienoa. Mun mielestä sarjan henkilöhahmot ovat vaan tylsähköjä. Heistä on yritetty tehdä realistisia, mutta sen kustannuksella on hiottu särmät pois. Hahmojen halutaan olla miellyttäviä ja sympaattisia, mutta lopputuloksena on jeesjees-miehiä ja -naisia.



Modernit miehet
Tämä nyt tuskin tulee kovin monelle uutena tuttavuutena, mutta haluan silti antaa suositukseni, koska sarja on niin hauska. Henkilöhahmot ovat tottakai kärjistettyjä, mutta heissä on jotain kovin tuttua. Tän sarjan suola on mielestäni katseet, ilmeet ja eleet, jotka näyttelijäkaarti hoitaa taitavasti.

Yleensä mä vetistelen sarjoja katsellessani, joten on piristävää välillä nauraa ääneen. Facepalmattua tulee, ainakin ajatuksen tasolla hahmojen tragikoomisuuden ja avuttomuuden edessä. Enkä pysty enää katsomaan Specsaversin pulssiton kissa -mainosta näkemättä Mattia panikoimassa. Ehkä niissä reivikuteissa.

Värimaailmoissa

Saanko myöntää rakastavani tätä makuuhuoneen väriä? Ei tullut haalennettua Nocturnea, vaan Riikinkukko! Olen asunut yksin vain valkoisten seinien ympäröimänä, ja huomasin varsin myöhään kaipaavani väriä ympärilleni. Töölöön muuttaessani aloin hyväksyä huonekaluihin muita värejä kuin valkoista. Tällä hetkellä tuntuu hyvältä ajatus siitä, että kotona on kaikki sateenkaaren värit. Olohuoneessa spektrin lämpimät, makuuhuoneessa sen kylmät - ainakin toistaiseksi. Olen antanut itselleni luvan ostaa ruosteenpunaiset pellavalakanat. Makuuhuoneen huonekalut ovat lähinnä valkoisia, mutta huomasin tuon Svanten taustalla pilkistävän maalijakkaran lämpimien puunsävyjenkin käyvän tänne hyvin.

Viime päivät ovat vierähtäneet värimaailmoissa. Makuuhuoneen seinälle ripustetaan jossakin välissä mun metrinen kultareunainen peili, ja kolme Arabian Sydänystävä -lautasta. Yksi jokaiselta kummiltani. Suunnittelemme myös tilaavamme Ananimalabilta muutaman elementin Svantelle kiipeiltäväksi. Mutta muuten seinille ei olekaan mitään, vielä. Olen pitänyt silmiä auki, harkinnut tilaustöitä ja tehnyt itse tuhoontuomittuja yrityksiä. Sunnuntai vierähti Kaapelitehtaalla, jossa katsastimme sekä Suomen Taidemaalariliiton teosvälityksen, että Vapaan taidekoulun myyntinäyttelyn. Harmi, etten voi postauksellani toimia nyt vinkkaavana esimerkkinä, molemmat tapahtumat kun päättyivät eilen.

Me lähdettiin niin sanotusti ostohousut jalassa taidetta katselemaan. Tätä hidasti ehkä se, että ne olivat mun tapauksessa huonot sukkahousut. Mulla kuluu sukkahousuja useampi pari vuodessa, ja reidet kuluttaa ne puhki. En ole huomannut sen suurempaa eroa Woldorfien kuin Rainbowienkaan kestävyydessä, mun vartalolle sukkahousut on tuomittu kulutustavaraksi. Nykyinen parini on silkki-villasekoitetta, mukavat jalassa mutta vyötärölinja romahtaa säännöllisin väliajoin. Mulla on tähän niksi-Pirkka -henkinen ratkaisu, kiskaisen bokserimalliset alushousut koko komeuden päälle niin ei tarvitse nykiä sukkahousuja ylös vaivihkaa. Onneksi tuuli ja metrotunnelit ovat olleet armollisia, enkä ole tehnyt vielä kesäleskimäistä vilautusta. Tässäpä teille mielikuva kauhisteltavaksi.

Mutta palataan sukkahousuista ostohousuihin. Periaatteessa vastustan taiteen ostamista sisustussilmä edellä, mutta makuuhuoneen värien ollessa varsin voimakkaita, on teoksen värimaailmaankin kiinnitettävä nyt tässä elämäntilanteessa huomiota. Haluan taiteeni esille ja kehystettynä. Lähdettiin siis katsastamaan tarjontaa vähän sillä silmällä, josko se oikea teos tulisi vastaan. Fiilis taiteen katselemiseen on erilainen, kun on asennoitunut ostamaan. Löytyykö jotakin kiinnostavaa, koskettavaa, jännittävää ja sellaista, joka saa aikaan sen tunteen, että juuri tämä kuuluu meidän kotiimme? Ehkäpä vaatimuslista oli liian tiukka, sillä tällä kertaa eniten omannäköiset teokset olivat liian isoja. Tämä tukee mun teoriaani, että henkinen kotini avarammissa tiloissa kuin vajaa kahden ja puolen metrin huonekorkeudessa.

Olen ollut tositarkoituksella teosvälityksessä kerran aiemminkin, mutta tuo on kiva paikka käydä katselemassa myös vähemmän tosissaan. Mikä mahdollisuus nähdä satojen, ajankohtaisten taiteilijoiden tuotantoa yhdessä paikassa! Olen itse bongannut mielenkiintoisten nimien tuotantoa seurattavaksi, tänäkin vuonna löytyi pari tuoretta tuttavuutta! Olisin halunnut vinkata tapahtumasta aikaisemminkin, mutta ehdin paikalle vasta viimeisillä tunneilla. Ehkä ensi vuonna ajoissa. Teosvälitys jatkuu vielä verkossa 18.4. asti: https://teosvalitys.painters.fi/

Ja ennen kuin kukaan ehtii onnitella onnistuneesta remontista, paljastetaan totuus vastapäiseltä seinältä. Kyllä tämä tästä. Jonain päivänä.

Kun pikamuotikin äärimmäistyy

Ostin tänä vuonna uuden talvitakin. Sitten luin eräältä keskustelupalstalta, kuinka promoan pikamuotia ja usutan ihmisiä kuluttamaan. Kertomalla, että H&M:ltä vuosina 2012-2013 ostamani takki on minulla edelleen käytössä. Ei mahda mitään, kirosana eli pikamuotikauppa mainittu. Pari vastuullisuudesta pitävää Instagram-seuraajaakin jätti tulikivenkatkuista deeämmää ja sinetöi mielipiteensä lopettamalla seurauksen. Huonosta istuvuudestaan ja kuluneisuudestaan huolimatta tuo oliivinvihreä tekoturkisparka on ollut ainoa talvitakkini viimeiset kaksi talvea. Huomasin, että samaa takkia voi pitää kaksi päivää peräkkäin ilman sosiaalista tyrmäystä. Aktiivikäytössäkin takki on ollut heti ostohetkestä alkaen. Voisi kuvitella, että tuolla pikamuodin mallikappaleella on käyttökertoja silti enemmän kuin keskivertotakilla. Niin lyhytikäiseltä vaikuttaa nykymuodin kiertokulku.

On pikamuotia ja ultrapikamuotia. Yle julkaisi eilen erittäin hyvän artikkelin ultrapikamuotikaupaksi tituleeraamastaan Shein:istä. Tämä on ilmeisesti takavuosien Sheinside uudelleenbrändättynä. Kiinalaiskauppa toimii pelkästään verkossa, ja myynnin maksimoimiseksi vaatteiden elinkaari on lyhyt, jotta ihmiset ostaisivat mahdollisimman nopeasti uutta. Sovellukseen perustuvassa verkkokaupassa dataa kerätään jatkuvasti, jotta tuotantomäärät saadaan vastaamaan kysyntää. Päivittäisten uusien tuotteiden määrä pyörii nelinumeroisissa summissa, joten volyymi on valtavaa.

Pikamuoti on suurin syy siihen, miksi polyesterin tuotanto kasvaa kasvamistaan. Suurin osa Kiinan polyesterista tuotetaan suoraan hiilestä. Ja kuten Ylen artikkelistakin käy ilmi, ei puuvillakaan ole juuri sen ympäristöystävällisempää. Epäekologinen materiaali ei ole kuitenkaan ainoa syy pikamuodin ilmastokuormalle. Tuotantoketju on nopea ja tuotantomäärät korkeita. Lisäksi nämä valtavat tekstiilimassat pitää kuljettaa tilaajalle. Näiden takia vaateteollisuuden ilmastovaikutuksia on vaikea saada kuriin. Eettisyydestä puhumattakaan.

Eikä Shein ole ainoa, vaikka onkin artikkelin mukaan myyntimäärältään maailman suurin nettivaatekauppa. Samalle kertakäyttökulutukselle perustuvia nettikauppoja ovat esimerkiksi AboutYou, Na-kd ja Pretty Little Thing. Näiden mainoksille altistuu ennen kaikkea sosiaalisessa mediassa. Yhden jos toisenkin kerran jonkun influensserin Shein-haul on tupsahtanut sponsoroituna sisältönä silmilleni kesken fiidin selailun. Siinä ei auta tietoinen päätöskään seuraamatta jättämisestä.

The Atlanticin vuoden takainen artikkeli avaa tarkemmin ultrapikamuodin käsitettä. Koronaeristyksen myötäkään ihmiset eivät lopettaneet shoppailua. Se vain siirtyi kauppakeskuksista nettiin. Varmaan jokainen pikamuotikauppa ja moni vastuullisempikin yritys lanseerasi omat loungewear-settinsä, jolla oli sitten mukava harjoittaa social distancingia kotoa käsin. Siis vanhat kunnon pieruverkkarit mätsäävällä yläosalla, ehkä tyköistuvammalla siluetilla. Vaateteollisuuden ilmastovaikutuksien leikkaamiseksi tarvitsisimmekin ennen kaikkea asennemuutoksen kulutuskäyttäytymisemme osalta.

Olen pitkään pohtinut teettämieni vaatteiden kankaiden eettisyyttä. Tavanomainen Eurokangas kertoo alkuperämaan, ei muuta. Niinpä kankaiden eettisyyden selvittäminen on jäänyt odottamaan aikaa tulevaa. Toissa viikolla lähdin äidin mukaan ompelijalle, ja kahvipöydässä jutellessamme, kerroin epämääräiset haaveeni valkoisesta mekosta, jossa olisi ainakin broderie anglaise-tyylistä pitsikoristelua. "Odotas hetkinen", ompelijani totesi ja kaapista oli ilmestynyt vanhaa lakanaa, alushametta ja verhoa pitseineen. "Olisikos joku näistä?" Kaikkea, kiitos! Ja näin on taas prosessi tulilla. Ehkä kolmas kesämekkokaan ei ole liikaa yhdelle ihmiselle.