Noin kello yksitoista ostan lounaaksi palapitsan. Äh, saman tien kaksi palaa, olenhan lomalla ja haluan kokeilla uusia makuja. Myyjä pakkaa palat pussiin, jota kannan käsivarren päällä kuin tarjoilija ikään kohti suurta kanaalia. Jostakin sivukujalta taakseni ilmestyy mölisevä poikalauma. Tunnistan räkänaurun sekaisesta puheesta feminiinimuodot golosa ja cicciona. Ehkä he tarkoittavat minua. Teen tilaa kadun sivuun, jotta porukka menisi ohitse, mutta he eivät mene. Jään laittoman pitkäksi aikaa tuijottelemaan niitä samoja massatuotettuja karnevaalinaamioita erään turistikaupan ikkunaan.
Istahdan laiturille jonnekin Canal Granden varrelle. Vähän matkan päässä on vilinää vaporettopysäkillä, mutta täällä ääntä pitävät vain lokit ja laineet. Vihreämekkoisella naisella on photoshoot, tai sitten vain puoliso ottaa lomakuvia antaumuksella. Saan syödä yllättävän paljon, ennen kuin mut häädetään pois. Kuvaaja viimeistelee kohtaamisen piikikkäillä terveisillä: maybe salad next time. Alan itkeä, reagoin aina huonosti spontaaniin ja kasvotusten tapahtuvaan hyökkäykseen. Vaikka sitä voisi uskoa näinkin monessa vuodessa tottuneen.
Kirkkoaukion penkille leiriytyessäni irrallaan kulkeva koira tulee suorastaan aggressiiviselle kerjuulle. Hampaat nyrhäisevät mun kättä, ja nousen penkille seisomaan. Tämä herättää varmaankin koko aukion huomion, myös omistajan, joka toteaa lakonisesti he wants your food. Aijaha, en olisi osannut arvata. Huomion keskipisteenä olo tuntuu kiusalliselta, joten lähden etsimään jotakin rauhallisempaa. Kirkonkellot kumahtavat konserttoonsa, ollaan edetty puoleenpäivään.
Seuraava lounaspaikka löytyy jostakin San Polon pikkukanaalin varrelta. Vastapäätä näkyy portaat, jotka päättyvät kanaaliin. Joku ajaa veneellä ohi ja toivottaa hyvää ruokahalua. Kiitän. Ohikulkevat sedät hymyilevät, ja hymyilen takaisin. Kello on 13:12 ja lähetän viimeinkin hehkutusviestin lounaastani puolisolle. Viimeiseksi jäävän aterian Italiassa ei soisi olevankaan muuta kuin pitsaa. Parin minuutin päästä joku ajaa veneellään parkkiin ruokapaikalleni, ja siirryn pois tieltä. Jonkin matkan päässä kadunkulman baarissa joku haluaa avautua: you know you might get a heart attack.
Ylitän Rialton ja lähden etsimään rauhaa Cannaregion puolelta. Sitä varten saa vaeltaa tolkuttoman kauan, eksyn matkalla ja huomaan kiertäneeni ympyrää. Samat sillat ylittyvät kerta toisensa jälkeen. Löydän kanaaliin päättyvän kujan, jonka portaille istun. Yläkerran ikkunasta heitetään paskavettä kadulle, vältyn täpärästi osumalta ja siirryn jälleen. Polttariporukka solvaa mua toisilleen englanniksi, luullen etten ymmärrä. Näin tapahtuu kun valitsee ruuan miehen sijaan, onneksi Jamelie ymmärtää mitä on kohtuus. Kiitin analyysista, ja Bride to be valahtaa hetkeksi valkoiseksi, kunnes seurue rämähtää nauruun.
Inhottaa, kun loukkaukset saavat mut lamautumaan. Olisin voinut vaikka kysyä, mitä mulla olisi lupa syödä. Mitä he itse syövät Italiassa. Miten mun oma syöminen on mitenkään heiltä pois. Mutta yleensä niin sanavalmiina olen yllätyshyökkäyksissä vain varjo itsestäni. En uskalla näpäyttää takaisinkaan, ties mitä pahempaa sieltä tulisi sen jälkeen.
Nieleskelen kyyneleitä jossakin San Felicen kirkon seinustalla. Mä vihaan ruuan hukkaanheittoa, mutta nyt on pakko. Paperipussi on vuotanut läpi jo aikaa sitten. Lounaan ostosta ja lounastamisen aloittamisesta on lähes viisi tuntia aikaa. Olen kävellyt pitsapalojeni kanssa 13 884 askelta. Mulla ei ole mitään mahdollisuutta säästää loppua illaksi tai seuraavalle päivälle, ja nyt ruokahalu on tipotiessään. Näytän varmasti todella epämiellyttävältä itkun umpeen muuraamine silmineni, kädet kyynärpäitä myöten tomaattikastiketahroissa hyttysenpuremien valtaaman paisenaamani kanssa. Miksi mua pitäisi kohdella kuin ihmistä jos en näytäkään sellaiselta? Peseydyn lähimmässä, jääkylmää vettä sylkevässä suihkulähteessä.
Yksinmatkustava nainen on aina alttiimpi kommenteille. Voi kommentoida mitä sylki suuhun tuo, varsinkin porukan turvin, sillä siinähän se on yksin meitä vastaan. Nainen ei varmasti suutu ja tirvaise tuntematonta, koska on fyysisesti alakynnessä. Ja yksinäinen varmasti haluaa jutella aivan kenen tahansa kanssa, tässähän tehdään suorastaan palvelus! Milloin jotkut ajattelevat vain smalltalkkaavansa ihan viattomasti. Ehkäpä toi läski ei ole vielä tajunnut, että salaattiakin voi syödä. Paras huomauttaa sille asiasta! Ehkä hän ei tiedä sydänkohtauksen vaaroista. Onpa ikävä paksukainen kun ei huumoria ymmärrä.
Italiassa pahinta olivat toiset turistit, mutta kyllä paikallisetkin halveksuvat. En saanut ikinä yksin ollessani juomalleni naposteluavecia, vaikka muut näyttivät saavan. Kysyin kerran näiden perään paikassa, jossa ihmiset vetivät pähkinöitä kaksin käsin. Eivät kuulemma kuulu just mun juoman kanssa. Aika hassua, bongasin identtisen Campari Spritzin ja pähkinävadin yksinäiseltä naiselta takapöydässä. Pitseriassa oli pitsa loppu, naapuripöytä ehti saada vissiin viimeiset. Ja useammassa kuin yhdessä paikassa ulkopöydät oli varattu ilman mitään lippuja ja lappuja, mutta kerran takanani tullut yksinäinen ja kielitaidottomampi turisti sai kuitenkin paikan. Kannoilla tuli käännyttyä useammin, kuin eri ravintoloissa vierailtua. Peruskohteliaisuus oli tallella, mutta se sydämellinen vastaanotto puuttui, jota olen aiemmin Italiassa kokenut. Copertonkin joutui maksamaan monesti tuplana, vienhän kahden ihmisen paikan. En tiedä onko syynä korona vai viime visiitin jälkeen muuttunut ulkonäköni, joka ei täytä italialaisia standardeja. Koin itseni monesti kolmannen luokan kansalaiseksi.
Parmassa yhteisruokailuissa meno on kuitenkin toinen. Saan osakseni mukavaa kohtelua, muun joukon jatkona. Ilmeisesti vain kerran musta puhuttiin negatiivisesti, enkä itse edes olisi tajunnut tätä ellei puolustuspuhe olisi saavuttanut niin korkeita desibelejä. Pugliasta kotoisin olevat opiskelijat ovat järkyttyneitä maanmiestensä kohtelusta. Mut kutsuttiin Etelä-Italiaan, saappaankorossa kuulemma oppisin mitä on vieraanvaraisuus. Tämä jos mikä lämmittää mun sydäntä.
