Viimeinen kierros

Nafpliota sanotaan manner-Kreikan romanttisimmaksi kaupungiksi. Tavallaan helppo ymmärtää miksi. Venetsialaistyylisiä kortteleita, roikkuvia bougainvilleoita ja tietenkin linnoitus henkeäsalpaavine näkymineen. Rannikkosijainti takaa tuoreet merenelävät. Ihannemaailmassa voisi eksyttää itsensä kujille, katsoa auringonlaskua satamassa, istua terassilla pikkutunneille ja mennä lopulta nukkumaan yhdessä. Mutta kun eletään kurssitodellisuutta, herätys ja checkout koittaa kukonlaulun aikaan. Ja niitä romanttisia pikkukatuja kiiruhtaessa liukastuu. Ne on päällystetty kiiltävillä kivillä.

Peloponnesoksen turnee starttasi kahdella yöllä Nafpliossa, ja jo ekan päivän aikana kadotin alushousuni. Asialla ei ole mitään tekemistä kaupungin romanttisuuden kanssa, vaan ajattelemattoman sielun ja huonosti varustellun hotellin. Pyykkinaru poikineen loisti poissaolollaan, joten asetin pesemäni alushousut parveketuolille kuivumaan. Virhe. Tuulinen päivä teki tepposet, enkä halua tarkemmin tietää kalsareideni myöhemmistä vaiheista. Varmaan joko suoraan kadulle, tai sitten naapurin parvekkeen kautta. Onneksi ei kohdattu kasvokkain.

Hurja kärmes uhkaa pikku oravaa.

Nemean museossa jollakin on mielikuvitus laukannut pienoismalleja rakentaessa.

En ollut aiemmin pitänyt Kreikkaa minään vuoristomaana, mutta ennakkoluulot on nyt murrettu. Vuoret ja kukkulat ovat leimanneet lukuisia vierailtuja saitteja. Dion Olymposvuoren kupeessa, Attikan metsäiset rajalinnoitukset, karun mutta jylhän Arkadian läpiajo, Bassain Apollon temppeli jossain yli 1100 metrin korkeudessa... Ja sitten on tietenkin Delfoi, oma lukunsa. Nää ei ole mitään Suomen pehmeitä tuntureita, vaan kovaa kiveä ja jyrkkää rinnettä. Mistraksessa kivahdin kiukuspäissäni opettajalle, kuinka kurssi tulisi nimetä johdantokurssin sijaan kiipeilykurssiksi. Ja silti olen etunenässä kipuamassa kaikille sallituille ja vähän sallimattomillekin kivikasoille.

Poroksella huonekaveri tarjosi mulle koko parisängyn. Tämä oli sen päivän onnellisin hetki.

Päästiin kokemaan saarilaiffia lauttailemalla kymmenen minuuttia Porokselle. Mantereen läheisyys ei häiritse, olo on kuin saarella pitääkin. Vierailtiin Kalaureian hiljentyneellä kaivausalueella, jossa ymmärsi Poseidonin tärkeyden saarelaisille, vaikka itse temppelistä ei olekaan jäljellä kuin ympärysmuuria. Vertaamalla mielikuviini ja kokemuksiini saarista, Poroksella stereotyyppiset pittoreskit pikkukujat loistivat poissaolollaan, saari oli vilkas ja meluisa eikä rantakaan mykistänyt kauneudellaan. Päin vastoin, uidessa tuli keskusteltua paljon ja hartaasti aaltojen kuohunnan lomassa. Kreikan saariston viehätys piilee siinä, että jokaisella saarella on oma persoonansa. Poroksen rooli nyt on vain olla se paikalliselämän keskus ilman suurempia turistihoukuttimia. Se ei tee siitä yhtään epäviehättävämpää. Kiire ei ollut täälläkään, pinjat tuoksuvat.

Kalamatassa edessä oli suorastaan helmiä sioille: hotelli meren rannalla omalla uima-altaalla ja huone kylpyammeella. Vaan eihän tollasiin ole aikaa! Kroppa janosi yksinoloa, niinpä illallisen jälkeen laskin kahteensataan ja yritin uida sinne missä pippuri kasvaa. Oli tähtikirkas yö. Kelluin selälläni linnunmaidossa ja tunsin itseni Kalevalan Ilmattareksi. Kunnes korvat nousivat vedestä, ja kuulin kutsuhuudot rannalta: Missä Pitkä-Iida on?

Kun skoolataan, katsotaan silmiin.

Multa unohtui pankkikortti Ateenaan, eikä rinkassakaan oikeastaan ole ylimääräistä tilaa. Shoppailut ovat jääneet minimiin, nemealainen viinikin jäi ostamatta. Olympiassa impulssit alkoivat kuitenkin herätä. Ei siksi, että olisin yhtäkkiä tarvinnut jotain, vaan siksi, että mua kohtaan oltiin ystävällisiä. Lähituotantomyymälän omistava pariskunta oli törmännyt päivällä opettajaan, he olivat tutustuneet ja lupasivat pitää liikkeensä auki iltamyöhään, jos me kurssilaiset haluaisimme ostaa tuotteita. Ja olisinhan mä halunnut. Maistoin pähkinälevitteitä, likööreitä, oliiviöljyjä, ajatella miten vivahteikkaita nekin voivat olla. Valitettavasti pandemian takia omistajapariskunnan omaa öljyä myytiin vain litrasissa ja isommissa pöniköissä. Sen sijaan puolilitrainen ruusulikööripullo tuli ostettua, lainarahalla. Tiedän mitä juon ensi kesänä. Ja ehkä jo talvena.

Omanlaisensa tunnelma oli Delfoissa. Entisinä bloggausaikoina tästä olisi ollut ainesta ihan omaan postaukseensa. Mutta kuvituskuvien puutteeseen tämä tökkää, mun Delfoikuvien teemana on auringon liikerata ja arkeologia. Eikä sanoittamiseenkaan ole aikaa. Vuoren rinteelle rakennetussa Delfoissa sypressit tavoittelevat taivasta, alhaalla laaksossa Apollonin istuttamat oliivipuut muodostavat kumpuilevan maton ja kirpeässä ilmassa saattaa haistaa jopa aavistuksen lunta. Parnassos-vuorella on laskettelukeskus.

Delfoin pyhäkköalue on vaikuttava näky. Se on rakennettu lähes pystysuoraan vuorenrinteeseen. Voi vain kuvitella kuinka neuvoa janoava on entisaikoina hätkähtänyt Apollonin temppelin sisäänkäynnin tupsahtaessa esiin tarpeeksi korkealle kivuttuaan. Nykyään tiet ovat leveät, mutta korkeuserot eivät ole tasoittuneet minnekään. Kreikantaitoinen voisi viettää iäisyyksiä lukien piirtokirjoituksia, joita entisaikojen kävijät ovat raapustelleet omaksi (ja esimerkiksi minun) iloksi. Tosin ainoa mieleenpainunut on yhden argontin nimi: Euthyonos.

Sesonki on saapunut Ateenaan ja Little Kookiin.

Laiki-agora on konsepti, jota Suomessa tulee ikävä. Ostaa nyt hedelmät ja vihannekset naapurikorttelista...

Mytologian mukaan Apollon matkaa talveksi jonnekin pohjoiseen, Pohjantähden alla paistattelevaan Hyperboreaan, missä asuu onnellisia ihmisiä. Aurinko nousee ja laskee vain kerran vuodessa. Hyperborea merkitsee kirjaimellisesti pohjoistuulen ylittävää. Oma matkani pohjoistuulen tuolle puolen lähestyy uhkaavasti, enkä siitä onnellisuudestakaan olisi aina niin varma.