Tähän mennessä kreikansisäisiä kilometrejä on kertynyt kartalta laskettuna 2194. Todellinen määrä lienee paljon enemmän. Kymmenentuhatta askelta ei ole enää luku eikä mikään puhelimen terveyskirjastossa, rakkolaastarit ovat samanlainen välttämättömyys kuin vesipullo ja aurinkorasvakin ja olen löytänyt aivan uusia lihaskipupisteitä. Paikoista, joissa en edes tiennyt omistavani lihaksia. Mukavaa oppia omasta kropastaan vaikka ja mitä uutta!
Olen nähnyt antiikinaikaisen näytelmän Herodes Attikoksen odeionilla ja laskeutunut kirkon alle nähdäkseni antiikinaikaisen hypokaustin. Olen nauttinut pehmeistä lämpimistä alkuöistä kattoterassilla, juonut pullosta retsinaa ja syönyt niin tuoreita mereneläviä, että ne hädin tuskin ovat pysyneet lautasella. Olen raapaissut itseäni merisiilillä, ja hajottanut puhelimen latausportin. Tavallaan on vapauttavaa olla ajantajun suhteen kuplassa: kun vapaapäiviä ei juuri ole, viikonloppukin menettää merkityksensä. Numeroista pitää kyllä kirjaa - päivämääristä, lämpötiloista, mukanaolevien määrästä... Tärkeää päivissä on vain niiden numeroarvo eikä sijainti viikkojaksossa.
Elämäni kissabussina.
Aiskhyloksen nimiin laitetun Prometheus Kahlehditun loppukumarrukset Herodes Attikoksen Odeionilla.
Sama teatteri päivänvalossa yläpuolelta.
Tämän lähemmäksi Dionin teatteria ei sitten kannata mennä. Restaurointi on niin hirveää jälkeä että pahaa tekee. Taustalla itkee Olymposvuori.
Jos haluaa ajatella, että Ateenassa näkee kaiken antiikin, kannattaa miettiä uudestaan. Ollaan hoidettu kurssilla Ateenan nähtävyydet seitsemän päivän aikana, tavallinen turisti jolla ei ole luentovelvollisuuksia tai halua paneutua jokaiseen veistokseen ja ränniin perinpohjaisesti kävisi saman läpi neljässä-viidessä päivässä. Toki, Ateenassa on ne merkittävimmät kokonaisuudet, ja antiikintutkimusta on totuttu ajattelemaan athenosentrisesti. Perspektiivin vuoksi kannattaa kuitenkin lähteä Ateenan ulkopuolelle, tutustua jumalten paikallisepiteetteihin, nähdä erilaista maastoa, jotakin vihreää.
Nikopolis tarjosi katkeraa kalkkia pari viikkoa sitten, kun koin velvollisuudekseni pitää kuskille seuraa, ja jouduin lopulta toimimaan ohjeiden äänitorvena muulle kurssille. Sen sijaan, että olisin kahlannut jääkylmään turkoosiin jokeen, sain huudella varoituksia vesikäärmeistä. En todellakaan tiedä olivatko ne käärmeet vain hatusta vedettyä legendaa, mutta ne eivät olisi mua pidätelleet. Enemmän pidätteli kiire sekä pitkät housut, jotka olin pukenut kolmenkymmenen asteen helteeseen jossain älynväläyksessä. Ja tottakai mulla oli lyhyt paita! Mietin jo housuitta veteen kirmaamista kunnes lähtölaukaus kajahti. Ehdin vain kastaa kämmenet virtaan, joka pistävällä viileydellään antoi erikoisen kontrastin höyryävän kuumalle ilmalle. Akvedukti sijaitsee jossain täydellisessä skutsissa lähemmäs viisisataa kilometriä Ateenasta, enkä usko noille seutuville enää ikinä eksyväni.
Eikä yksikään vesikäärme pistänyt.
Vaan kuka pesisi ruotsalaisten bussin ikkunan?
En halua kuulostaa kiittämättömältä, mutta kurssin tiiviistä aikataulusta johtuen varsinainen kreikkalainen elämä on jäänyt elämättä. En ole vieläkään käynyt viime Ateenan reissun lempiravintolassa, baarissa tai irkkupubissa. En ole omatoimisesti lähtenyt rannalle, enkä kivunnut Areios Pagokselle kuvaamaan öistä Akropolista.
Minä en ehdi! Olen kerran ehtinyt kaupungille katselemaan ja kiertelemään. Olen ostanut vain elintarvikkeita, koska koen etten tarvitse mitään. Kahvitkin on vaan napattu kiireessä mukaan. Tuoreet hedelmät houkuttaisi ja keskiviikkoisin meidän naapurikorttelissa on vihannestoripäivä, mutta eivätkö keskiviikkopäivät venykin kurssivelvollisuuksien parissa aina jonnekin kello sataan asti... Aistin tässä vihakommenttien potentiaalin niillä tietyillä surullisilla foorumeilla -- "juuh kuinka Chicagoiidalla on ranccaa kun joutuu kärsimään lämpimässä ja päivät kuluvat museoita ja turistikohteita kiertäen..." - ei pidä käsittää väärin. Tiivis aikataulu ei saa mua antamaan parastani, en ehdi prosessoida oppimaani kun jostain puskee uusi ja mielenkiintoinen oppi etsimään tyhjää tilaa aivoista minne uppoutua. Lopputentti hirvittää jo.
Vaikka pidän sosiaalisesta kanssakäymisestä, se saa myös minut uupumaan. Pelkäsin alkuun jälleen kerran ryhmäytymistä, mutta kanssakurssilaiset ovat ihania jokainen erilaisessa persoonassaan. On ollut järkeviä keskusteluja, järjettömiä keskusteluja ja draamaakin vain Bachelorissa ja teatterissa. Yöt menevät yksinoloon ja palautumiseen. Ja tästä syystä valvon vielä neljältä tätä postausta kirjoittaen ja tunteita purkaen.
Ei kommentteja
Toivottavasti jätät edes jonkinlaisen puumerkin käynnistäsi :) Pyrimme vastaamaan kaikkiin kommentteihin!
Jos sinulla ei ole mitään asiallista sanottavaa, tai kommenttisi on herjaava, loukkaava tms. älä tule tänne tai mene muuallekaan vinkumaan kun epäasiallinen kommenttisi on poistettu.