Kalatkin vedestä

Muistan olleeni elämässäni kateellinen toisille monesta, merkityksettömästäkin seikasta. Olen kadehtinut niitä, jotka saivat ratsastustunneilla sen kivoimman hepan. Olen kadehtinut niitä, Olen kadehtinut niitä, jotka pääsevät kerta kerran jälkeen käsiksi useisiin akateemisiin apurahoihin. Mutta ennen kaikkea, yhä edelleenkin kadehdin niitä, joiden mielipiteestä välitetään. Jotka tulevat kuulluiksi.

Lukemattomia ovat ne kerrat, jolloin olen tuloksetta yrittänyt saada ääntäni kuuluviin ryhmässä. Aina välillä risukasassa välähtää, ja pystyn tarjoamaan hyviä ideoita. Jotka jäävät ignoranssitasolle, jotka lopulta monen mutkan ja erheen kautta osoittautuvat toimivaksi, ja joku toinen saa tästä ratkaisukyvystä kunnian. Ja vielä pahempaa, siinä kollektiivisesti naureskellaan miksei kukaan keksinyt tuota aikaisemmin. Tai kuinka monta kertaa olen yhtä näkymättömänä, tuloksetta pyytänyt apua, neuvoja, tai vain janonnut vuorovaikutusta... Tästä syystä olen varmaankin aina jossain määrin kadehtinut vaikuttajaskenen edustajia. Olisihan se joskus kiva saada kysymyksiinsä vastaus, tai ylipäätään laukoa mitä sylki suuhun tuo. Tai sormet lähes refleksinomaisesti näppäimistön välityksellä.

Kateus tuntuu jatkuvasti olevan läsnä vaikuttajakulttuurista keskustellessa, mutta koen sen eri tavalla, kun ringin sisäpuolella olevat. Tuo rinki kun sijaitsee maailmassa, jossa etuoikeudet ovat usein hallitsemattomia ja vastuu täysin vieras käsite. Valitettavan monet näistä digitaalisista kulttikuvista ovat joko autuaan tietämättömiä etuoikeuksistaan, tai tarkoituksella sokeita niille. Instagrammattavan arvoinen elämä on kaupitella tuotteita, joita harva uskoi koskaan tarvitsevansa. Jokainen viikonpäivä vaatii omat treenivaatteensa, kasvohoitojen ohella hehkusta halutaan kiittää myös kristallirullaa tai syötävää kollageenia, eikä Stanley Cupkaan ole enää mikään lätkäpokaali. Ja jos et suostu kieppumaan tässä materialistisessa karusellissa, se suorastaan huutaa sitä, että olet kateellinen.

Kateus on mielestäni niin väärin käytetty termi nykyaikaisessa diskurssissa. On tavallaan kiehtovaa, kuinka kaikki eriävät mielipiteet hylätään nopeasti yksinkertaisena kateutena. Nykypäivän sometasavallassa näyttää siltä, että ainoat kaksi sallittua tapaa olla vuorovaikutuksessa ovat ihailu ja kateus, ilman silmäniskuakaan rakentavalle palautteelle tai keskustelulle. Keskitien ei tarvitse olla kultainen, mutta voisiko olla jokin väylä sanoa mielipiteensä ilman kollektiivista syyttelyä vihreäksi? Jos uskaltaakin arvostella tuotetta tai mielipidettä, vastaus on usein torjuva ja hyökkäävä. Regina Georgen opettama argumentaatiokyky on nykyisin omalla tavallaan normi.

Miksi sitten elämäntapavalintoja koskeva kritiikki muuttuu eräänlaiseksi egojen taisteluksi? Olemme luoneet hektisen yhteiskunnan, jossa erimielisyydet ratkotaan someriitana pohdiskelun sijaan. Voittaja on se, joka huutaa koviten suurimman tuen takaa. Tämä tuki voi olla seuraajamassa, tai sitten jokin vieläkin vaikutusvaltaisempi puolustava taho. Virtuaaliystävä. Milloin olemme tehneet kollektiivisen sopimuksen siitä, että keskustelutaito on jotakin aivan liian vaivalloista?

Takaisin influenssereihin. Kyllä, jotkut heistä onnistuvat navigoimaan näillä petollisilla vesillä armollisesti käyttämällä alustojaan kohottamaan, kertomaan ja lisäämään tietoisuutta asioista, jotka ovat paljon tärkeämpiä kuin uusi terveysjäätelö. Monet jäävät kuitenkin vangiksi filtterin sävyttämään kuplaan, eivätkä ole täysin edes ymmärtäneet koko asiaa. He ylpeilevät etuoikeuksillaan ja pommittavat seuraajiaan tekaistuilla tarpeilla, jotka huutavat vain voimaannuttamiseksi naamioitua kulutusta.

Ratkaisu tähän olisi yksinkertainen: astutaan pois oletuksesta, että kritiikki on kateutta. Kyseenalaistetaan käsitys, että erimielisyys tai skeptisyys ovat synonyymeja kateudelle. Voisimme omaksua kulttuurin, jossa rehellistä vuoropuhelua arvostettaisiin – jossa voisimme kyseenalaistaa ja kritisoida, eikä vain lopettaa seuraamista. Koska ei tarvitse seurata jos ei kelpaa. Eipä äkkiseltään tule mieleen kovinkaan montaa muuta työpaikkaa, jossa palautteen voi antaa kaikua kuin kuuroille korville influenssereiden tavoin. Lyödä kateuskortin tiskiin ja jatkaa entiseen malliin, ellei jopa radikaalimmin.

Elämää Instagramin kautta

Tämä on se päivä, kun blokkasin ilkeät vakiokommentoijat Instagramista. Olen jo pidemmän aikaa poistanut ilkeät kommentit niin nopeasti kuin huomaan, joka on kummasti rauhoittanut meininkiä. Katsotaan mitä tämän jälkeen tapahtuu... Vaikka on varmasti hirveän helppoa tehdä uusi trollitili blokkaamani tilalle, voin laskea tämän eräänlaiseksi hippaleikiksi. Minä pärjään vähemmällä vaivalla.

Jollain tavalla Instagram saa minut vihaiseksi. En halua luoda mitään sisältöä, en trendikkäitä sekuntireelsejä tai vinkkivitosia tilini tavoittavuuden takia. Mutta koska tavoittavuuteni on nollissa, ystävänikään eivät tiedä mitä elämälläni teen. Poikaystävän mukaan julkaisemani stoorit ja muut julkaisut tulevat hänelle tarjolle todella harvoin, hänen pitää manuaalisesti mennä mun profiiliin nähdäkseen mitä uutta olen tehnyt. Ja hän on sentään ihminen, jonka kanssa olen eniten vuorovaikutuksessa, niin sovelluksessa kuin sen ulkopuolellakin.

Instagram on joskus ollut minulle merkittävä inspiraationlähde. Ja väylä ilmaista itseäni. Nyt se luulee päättävänsä puolestani mitä haluan nähdä. Erehdyin tässä taannoin tykkäämään kuvasta vuohesta. Nyt algoritmi ilmeisesti luulee minua farmariksi, ja Explore-feedini pursuaa sisältöä lehmistä kylpyammeessa, bikinipukuisista lomittajista, traktoreista pellolla, vapaista kanoista, hulmuavista ginghamruutuvaatteista ja kurpitsoista. Vai lieneekö viimeiseen syynä kekri tahi halloween?

Lopetin vihapostin julkaisemisen ja jakamisen Instagramissa, koska en halua antaa vaikutelmaa, että kaikki saamani palaute on epäasiallista ja jopa kiusaamista. Todellisuudessa saamastani palautteesta ehkä 5-10 prosenttia on asiallista ja tsemppaavaa, mutta harva palautteenantaja haluaa julkisuutta. Moni joko suoraan kieltää tai kehoittaa, tai sitten vastaavat kieltävästi pyyntööni jakaa stoorissa. Kunnioitan tätä, vaikka välillä tekisi mieli hehkuttaa puolisolle tai äidille, jos joku joskus osoittaakin pitävänsä musta. Tai sitten kyseessä on kannustuspuhetta ilman kontekstia, eri emojeita, tai jotakin muuta, jonka jakamisessa ei olisi juurikaan mieltä.

Parisuhdekommunikaationi tapahtuu pääasiallisesti kissavideoiden välityksellä. Kommunikaatiotapaa täytynee jatkaa hamaan tulevaisuuteen - hyväksyisin kissojentäyteisen feedin ilomielin.

R&A 2023

Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa vuosikausiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille. Oliko syynä sitten Barbenheimerin tähdittämä leffakesä, menneisyyden haamujen havinan haihtuminen vai ylipäätään kasvanut rohkeus tehdä asioita yksin myös kodin ulkopuolella, enää elokuvissa yksin käyminen ei tunnu niin väärältä. Päin vastoin, sehän on parasta omaa aikaa! Pakoa omista ajatuksista.

Kävin katsomassa Lolan, mustavalkoisen scifielokuvan tulevaisuuden manipuloinnista. Se oli kiva! Kokemuksesta innostuneena listaan oheen nyt loput intressini festivaaliohjelmistosta, joiden välillä vielä punnitsen. Koko ohjelmistotarjonnan löydät täältä!

Apolonia, Apolonia - Henkilökuva tanskalais-puolalais-ranskalaisesta taidemaalari Apolonia Sokolista.

Blackbird Blackbird Blackberry - Georgiaan sijoittuvassa elokuvassa vapaaehtoisesti vanhapiika joutuu kohtaamaan yhteiskunnan paineet ja pohtimaan omia toiveitaan punnitessaan ihmissuhteen ja vaalitun itsenäisyytensä säilyttämisen välillä.

Blancanieves - Goottihenkinen espanjalainen mykkäelokuva vuodelta 2012.

Blue Jean - 1980-luvun lopun Englantiin sijoittuvassa elokuvassa yhteiskunnan asenne queer-yhteisöä kohtaan on kielteinen, muun muassa Margaret Thatcherin konservatiivisen hallituksen hyväksymän lain uhatessa. Kaksoiselämää elävä liikunnanopettaja Jean kohtaa homobaarissa kiusatun tyttöoppilaansa, joka pakottaa hänet pohtimaan kaapista ulos tulemista.

Breaking Social - Tässä hyödynnetään dokumentteja kuluneelta vuosikymmeneltä, jotka käsittelevät esimerkiksi kysymyksiä globaalista talousjärjestelmästä ja sen vaikutuksesta ihmisiin, ääririkkaiden vaikutuksesta ja hallinnon muutosaktivismista. Elokuva korostaa hämärää politiikkaa, eriarvoisuutta ja korruptiota, jotka vaikuttavat tavallisiin ihmisiin niin kolmansissa kuin länsimaissakin.

The Chambermaid - Katsaus meksikolaisen luksushotellin siivoojan työarkeen korostaa ohessa myös luokkaeroja.

Club Zero - Uusi opettaja saapuu eliittikouluun opettamaan "tietoista syömistä", käytännössä lietsomaan syömishäiriökäyttäytymistä. Nuoret käyttävät oppeja kapinointiin ja erilaisuuden tavoitteluun, mutta käytös vaikuttaa heijastavan ennen kaikkea auktoriteettiuskollisuutta ja halua kuulua joukkoon.

Creatura - Katalonialainen elokuva kolmikymppisestä naisesta, joka ajautuu pohtimaan menneitä suhteitaan ja seksuaalitraumojaan.

The Creatures - Catherine Deneuve mykistyneenä Mylènenä pikkukylässä Ranskan maaseudulla. Mylènen puoliso Edgar kirjoittaa kirjaa, jonka henkilöhahmot perustuvat kyläläisiin.

The Edge of the Shadows - Grönlantiin sijoittuva trilleri, jossa myyttiset olennot hyökkäävät turistien kimppuun. Turistiopas yrittää saada paikallista poliisia vakuutettua, että nyt on tosi kyseessä.

Eismayer - Tositapahtumiin perustuva tarina machosta varaluutnantti Eismayerista, joka rakastuu avoimesti homoon nuoreen alokkaaseen.

Eurotrippejä -lyhytelokuvakooste - Kooste sisältää muun muassa monesti palkitun serbialaisen The North Pole -lyhärin. Myös Kypros, Liettua, Kosovo ja Romania ovat edustettuina tässä koosteessa.

Femme - Homofobisessa hyökkäyksessä uransa menettänyt mies bongaa homosaunassa yhden tekijöistä, ja alkaa hautomaan kostoa.

Film Tonight! Frame Fusion -lyhytelokuvakooste - Kuuden naisten ohjaaman lyhytelokuvan kooste, 60-luvulta nykypäivään. Film Tonight! -kollektiivin kuratoima tapahtuma juhlii avantgarde-elokuvan rohkeutta ja itsenäisyyttä, sekä sen vaikutusta nykyiseen luovuuteen.

Human Flowers of Flesh - Pienen purjeveneen naiskapteeni kiinnostuu Ranskan muukalaislegioonasta, ja päättää purjehtia Algeriaan miehistöineen.

In Flames - Pakistanilainen psykologinen kauhuelokuva, joka ottaa kantaa naisten ahdinkoon patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Patriarkkansa kuoleman jälkeen perhe kamppailee selviytymisen haasteiden kanssa. Äidillä on kaksi lasta elätettävänä, ja traumaattiset muistot ja menneisyyden haamut häiritsevät tytärtä. Elokuva kritisoi yhteiskunnallisia, absurdeja naisiin kohdistuvia sääntöjä ja rajoituksia, esitellen tukahduttavaa ilmapiiriä.

Kimpassa 99- Lukas Moodyssonin klassikko Kimpassa sijoittui tukholmalaiseen 70-luvun kommuuniin. Nyt vanhat kokoontuvat syntymäpäivien viettoon tässä ysärin lopulle sijoittuvassa elokuvassa.

A Letter from Helga - Islannin syrjäisillä vuonoilla 1940-luvulla nuori maanviljelijä nimeltä Bjarni ajautuu intohimoiseen ja tietenkin kiellettyyn romanssiin nuoren runoilijan Helgan kanssa.

Medusa Deluxe - Kampaajakilpailun taustalta paljastuu murhamysteeri. Yksi kilpailijoista löydetään kuolleena, mikä luo eripuraa erittäin intohimoisesti hiusmuotoiluun suhtautuvassa yhteisössä.

Mummola - Tämä kiinnostaa ennen kaikkea omien Lahtitraumojeni vuoksi :D The Nature of Love - Filosofian opettaja Sophia elää pintapuolisesti täydelliseltä vaikuttavaa elämää, kunnes hän tapaa rosoisen Sylvainin, ja heidän välilleen kehittyy voimakas intohimoinen suhde. Kuitenkin heidän erilaiset taustansa alkavat nopeasti muodostaa ylitsepääsemättömiltä vaikuttavia esteitä suhteelle.

Nightsiren - Muut sisarukset pakenivat vihaista äitiä jo lapsena, mutta Šarlotta jäi ainoana jäljelle. Hän palaa vuosien jälkeen lapsuuden kotikyläänsä mystisen kirjeen perässä. Tereza Nvotován ohjaama folk-kauhudraama käsittelee synkkiä teemoja, kuten patriarkaalista väkivaltaa ja naisten itsenäisyyttä vanhoillisissa yhteisöissä, luonnonkauniissa synkän kosteissa metsämaisemassa.

The Old Oak - Kaupungin viimeisen pubin ympärille sijoittuva elokuva käsittelee Syyrian pakolaisten kokemuksia heidän asettuessa kituvaan entiseen kaivoskaupunkiin Koillis-Englannissa, sekä muutaman harvan kaupungin alkuperäisasukkaan suhtautumista uusiin tulokkaisiin.

On the Adamant - Dokumentti Seinen varrella sijaitsevasta terapeuttisesta taidekeskuksesta, jossa mielenterveysongelmaiset harjoittavat käsitöitä ja musiikkia. Kahden yhteiskunnallisesti ja poliittisesti toisistaan eroavan kaupunginosan välissä sijaitseva keskus korostaa asiakkaidensa roolia yhteiskunnallisina väliinputoajina, korostaen kuinka taideterapia ei yksinään ole täydellinen ratkaisu.

Palimpsest - Molekyyligenetiikan tohtorin toteuttama kotimainen scifielokuva, jossa ikäihmisille tarjotaan kokeellista geeniterapiaa joka nuorentaa heitä, mutta säilyttää kaikki muistikuvat.

Past Lives - Valtavasti ennakkohypetetyssä korealaisessa draamassa lapsuudenystävät kohtaavat uudelleen parinkymmenen vuoden jälkeen.

The Pod Generation - Satiirinen scifielokuva ihmisyyden ja inhimillisyyden korvaamista tekoälyllä ja teknologialla. Terapeuttina toimii vehreä, kukkiva silmämuna ja lapset tehdään ulkoisissa muovikohduissa - melkein kuin Mandalorianissa.

Poor Things - Visuaalisesti näyttävässä steampunk-maailmaan sijoittuvassa scifielokuvassa seurataan Emma Stonen näyttelemää Bellaa, joka on eksentrisen kirurgin luomus, lapsi aikuisen ruumiissa. Naiivi ja impulsiivinen Bella pyrkii kartuttamaan kokemuksia, löytämään itsensä ja pakenemaan kotitalostaan, josta hän ei saa poistua.

Reality - Sydney Sweeneyn näyttelemä Reality Winner on FBI:n mielestä uhka valtion turvallisuudelle. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja aitoon äänitteeseen Winnerin pidätyksestä ja kuulusteluista vuoden 2016 vaalien asiakirjavuotoihin liittyen, sekä se yrittää tuoda esiin Winnerin taustoja ja kokemuksia, jotka lopulta motivoivat hänet vuotoon.

Return to Reason - Man Ray käsittelee vuoden 1923 elokuvassaan suhdettaan Kiki de Montparnasseen surrealismin ja dadaismin keinoin. Elokuva haastaa vanhakantaisen käsityksen miehen katseesta esittelemällä Kikin aktiivisena, voimakkaana subjektina. Vastikään restauroidut Man Rayn elokuvat esitetään nyt modernin musiikin säestämänä.

The Survival of Kindness - Nainen on lukittu häkkiin keskelle kuumaa ja kuivaa autiomaata. Hän pakenee häkistä ja aloittaa vaellksensa takaisin kohti kaupunkia sivistyksen pariin. Matkallaan hän havaitsee kuitenkin sivistyksen rippeiden asteittaisen haihtumisen.

Villi leikki - Turun saaristo toimii näyttämönä draamalle, jossa sadomasokismista innostunut pariskunta käy lopulta valtataistelua leikin saadessa molemmista heidän huonot puolensa esiin.

Wild Game - Islantilaisella ystäväporukalla ei ole salattavaa toisiltaan. He päättävät pitää yhden illan aikana puhelimensa lukitsemattomana, lukea viestit ääneen ja kuunnella saapuvat puhelut kaiuttimen kautta. Taustalla idealle on ulkokultaisessa perheessä kupliva mustasukkaisuus ja epäluuloisuus puolisoaan kohtaan. Tässä elokuvassa on kammerspiel-henkeä.

The Zone of Interest - Saksan miehittämään Puolaan ja vuoteen 1943 sijoittuva elokuva seuraa natsiupseerin vaimoa ja omistautunutta äitiä, joka pyrkii säilyttämään idyllisen perhe-elämänsä ympäröivästä holokaustista huolimatta. Elokuva käsittelee tahallisen tietämättömyyden teemoja ja moraalisen ihmiskäytöksen monimutkaisuutta.

Irtiotto

Vietin juuri reilun vuorokauden Turussa. Enhän kuin pari viikkoa sitten uhonnut, että en lähde lomalle minnekään.

Olemme lomailleet pariskuntana vähän. 2017 kävimme Berliinissä ei-pariskuntana, 2018 Tukholmassa kaverin synttärireissulla. 2020 reissasimme pari yötä matkailuautolla Pohjanmaan seudulla. Sitten Svante muutti meille, ja olemme pyrkineet tarjoamaan kissalle turvallisen ympäristön, jossa vähintään toinen aikuinen on aina yöllä paikalla. Päiväreissuja olemme tehneet kotimaassa paljonkin. Toki meillä on myös mahdollisuus viettää kesiä maalla, mutta olen vähän kahden vaiheilla voiko tuota kutsua lomaksi. Varsinkin, jos Svante on mukana.

Kuten aina, reissulle lähdettiin suurin suunnitelmin. Molemmilla oli linnat mielessä, toisella Turun Linna ja toisella Samppalinnan maauimala. Haaveissa vilisi monia ruokapaikkoja, iltakävely jokirannassa ja lasilliset jos ei muutamatkin opintojen parista tuttujen turkulaisten turkulaistuneiden ihmisten kanssa. Mutta koska matkailtiin fiiliksen mukaan, loma meni laiskotteluksi. Eikä hengailtu yhdenkään paikallisen kanssa. Ei edes Matin ja Tepon.

Linnaan toki päästiin, koska olimme varanneet hotellin ja kylpylän Kakolanmäeltä. Muurien sisäpuoli oli niin vetovoimainen, ettei muualle halunnut mennä. Vanhan lääninvankilan tiloihin pykätyn hotellin huoneet on rakennettu nähdäkseni kolmesta sellistä. Sellien holvikaaret olivat vielä näkyvissä, mutta vaikutelma ei ollut mielestäni liian teennäinen. Vankilafiiliksen tunnistaa käytävältä, jossa vanha portaikko on yhä käytössä. Kokonaisuutta on pehmennetty toki maalilla ja kokolattiamatolla, mutta historiaa ei ole liikaa häivytetty. Ala-aulan seinälle oli ripustettu kahleet, ja sisäinen koiranleukani olisi halunnut yrittää kysyä niitä lainaan huonepalvelusta. Alkuperäisiä, mihinkään johtamattomia(ko?) matalia sellinoviakin näkyi vielä käytävillä. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvia...

Meidän syymme matkustaa Turkuun oli ennen kaikkea vanhan keskusvankilan tiloihin viime vuoden lopulla avattu Kakola Spa. Kylpylä on suunniteltu nimenomaan aikuiseen makuun, ja oli mielestäni täydellinen seesteisyyden tyyssija. Vierailimme lapsilta kiellettynä aikana. Kylpylässä vallitsi ylellisyyden tuntu, kollektiivinen hiljaisuus ja kohteliaisuus kävijöiden kesken. Kylpylässä oli kaksi isoa allasta, suolainen ja vielä suolaisempi. Isoin allas on varustettu porepaikoilla, baaritiskillä ja pöytäryhmillä. Voimakkaasti suolattu allas oli astetta ellei kahta viileämpi, ja sijaitsi lasiovien toisella puolen. Lisäksi oli istuskelun mahdollistava kuuma-allas ja seisoskelun mahdollistava kylmäallas, sekä osasto erilaisille suihkuille ja saunoille.

Kylpyläreissuja ei juuri ole tullut harrastettua lapsuuden jälkeen, joten vertaan nyt Kakola Spata lähinnä ysärikokemukseen suomalaiskylpylöistä. Nautin erityisesti valaistuksesta ja akustiikasta. Kun paikkaan ei ole rakennettu mitään liukumäkiä, korkeutta ei tarvita. Tilassa ei kaiu läheskään niin paljon, kuin muistan kylpylöissä kaikuneen. Valaistus oli lämmin ja pehmeä, muttei himmeä. Seiniä koristivat suuret panoraamakuvat suomalaisesta saaristosta. Ehkä jonkinlainen epäaitous on se, joka minua lapsena ärsytti kylpylöissä. Tekokasveja, muovikallioseinää, kirkkaita kelmeitä valoja... Tarkoituksena ilmeisestikin jäljitellä tropiikkia. Niitä ei Kakola Spasta löytynyt.

Outoja valoja ja ääniä löytyi sen sijaan saunaosastolta. Yrtinvivahteisen havusaunan äänimaailma muistutti mielestäni vedenkeitintä. Kivisaunassa kirskui. Vaihtuvin värivaloin valaistu höyrysauna soitti nappia painamalla lokkien kirkunaa ja ukkosen jyrinää, ja sylki päälle kuumaa vettä ja höyryä. Ilmeisesti näillä olisi kuulunut olla jokin lämpötilaero. Takuulla kylmää kyytiä tarjosi lumisuihku, joka oli ilmeisesti ollut kovalla käytöllä; lattia oli loskan peitossa. Lisäksi lisämaksusta oli saatavilla jos jonkinmoista hoitoa. Parihoito simpukassa kuulosti jännittävältä, mutta meiltä ei lopulta löytynyt kanttia varata sitä. Maata nyt kumppaninsa kanssa jossakin tärisevässä simpukkasängyssä.

Jatkoimme iltaa vielä naapurissa Ravintola Kakolanruusussa, joka muuten vastaa myös kylpylän allasbaarin tarjoiluista. Paikka oli nappivalinta! Kylpylästä raukeana ei houkuttanut vaeltaa yhtään kauemmaksi ruuan perässä. Ravintolassa oli paljon jänniä yksityiskohtia, tuonne olisi voinut mennä silmälasit päässä katselemaan. Lista oli kunnianhimoinen, ja kaikki annokset on tarkoitettu jaettaviksi. Nämä ovat aina vähän vaikeita konsepteja puolisoni kanssa. Kun on niin terveyssyistä johtuvia rajoitteita kuin eriäviä makujakin, saa aina olla virnuilemassa ei me haluta jakaa hehheh. Pääsisipä joskus jakamaan maistelumenun! Valitsimme listalta kaksi alkuruokaa ja pääruuan. Alkuruuat minulle. Henkilökunta suhtautui oikkuihimme hienotunteisesti.

Myönnetään, tutustumishaluja Turkuun latisti myös funikulaarin toimimattomuus. Alaspäinhän on helppo mennä, mutta ylös ei sitten niinkään. Vaikka mäkien kipuaminen on yleensä ollut olennainen osa kaikkia reissuja, se ei ole minulle kuitenkaan itseisarvo. Kun mäelle kerran oli noustu, alas päätettiin lähteä vasta kun oli pakko. Meemihissin paluusta käyttöön tiedotettiin alle tunti mäeltä poistumisemme jälkeen. Joskus se on pienestä kiinni.

Kappale kauneinta Turkua jäi lopulta uskoakseni näkemättä. Me näimme Turkua sen verran, mitä kävelymatka Kupittaan asemalle tarjoaa. Arkkitehtoniset yksityiskohdat ilahduttivat niin joen varrella kuin muuallakin. Itse Kakolanmäki oli miljöönä keskeneräinen, tuulinen ja muuttuva. Rakennustyömaata näkyi ja kuului paljon, mutta onneksi vankiloiden paksut seinät takasivat sisäisen rauhan. Alue hakee vielä luonnettaan, mutta uskoisin kohteen näyttävän jo ensi kesänä ihan erilaiselta. Potentiaalia on ja paljon.

Syyttävät sormet osoittelevat ilmastoahdistuksen nimissä

Omassa somekuplassani on viime päivinä kuohuttanut useampien matkailuvaikuttajien kannanotot ilmastokeskustelusta, ja sen keskittymisestä lentomatkailusta arvosteluun. Keskustelussa on ollut useita hyviä pointteja, kuten vastuun sysääminen yksilöille valtaapitävien sijasta. Ihmiset nokittelevat keskenään, onko laivamatkaileva pahempi ihminen kuin lentävä. Tai lapseton sekasyöjä vegaania. Mistä ne vaatteet ostetaan, ja kuinka usein? Entä Kiina ja Intia? Harvanpa meistä elämäntyyli kestää lähempää tarkastelua.

Silti en voi olla kyseenalaistamatta ihmisten tarvetta matkustaa. Yksilön olisi hyvä pohtia, montako kertaa vuodessa on tarpeellista päästä lentäen reissuun. Toiselle se on kerran, toiselle kaksitoista. Mun on ollut helpompi haudata lomalennot, kuin muuttua kertalaakista vegaaniksi. Ihmisillä on ehkä luontainen tarve puolustaa omia valintojaan. Onko hyökkäys paras puolustus? On syyteltävä muita, jotta itse saa paistatella hyvässä valossa.

Lentämistä puolustellaan nykyään argumentilla, että hiilidioksidipäästöt ovat vain 2% ihmisen aiheuttamista päästöistä. Tässä jätetään huomiotta paitsi kaikki ne muut päästöt, että koko päästösatsin pruuttautuminen suoraan ilmakehään. Kokonaisvaikutus on siis suurempi, kuin tuo pienenä korostettu luku. Kun otetaan huomioon, kuinka pieni osa ihmisistä lentää koskaan (ja heistä vielä pienempi osa säännöllisesti), tuo kahden prosentin päästömäärä alkaakin vaikuttaa yllättävän suurelta.

Vaikuttajakulttuurissa minua ärsyttää keinotekoinen rajanveto yksilön ja brändin välillä. Influensserin tekemä yhteistyöreissu on työmatka, eikä mikään lomareissu. Mutta onko matkailuvaikuttaja enää yksilö, jos hän tekee työmatkan yrityksensä nimissä, ja saa siitä tuloja? Kuinka paljon siellä käydään keloja että eihän tämä Riviera muuten kiinnostaisi mutta pakko mennä kun on tämä työmatka... Jos ilmiötä kritisoi, se tulkitaan helposti henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Ilkeä ei tarvitse olla, mutta vaikuttajat unohtavat tai haluavat unohtaa mielestäni liian helposti oman sisällöntuottonsa vaikutuksen. Kuinka monelle herää tarve lähteä sinne Rivieralle luontaisesti, kuinka monelle näkemästään kaupallisen yhteistyön sisällöstä? Vaikka sinänsä yksilö vain esittelee ylellistä elämäntyyliään, kuinka moni seuraajista pyrkii saavuttamaan itselleen samaa?

Tätä olen itsekin pohtinut, kun olen höpöttänyt someeni omia reissujuttujani. Herätänkö joissakin tarpeen lomailla? Kuinka moni suhteuttaa vinkkini omien mukavuusvaatimuksiensa mukaiseksi, eikä välttämättä käyttäydykään kunnioittavasti luonnonpuistossa? Hyödyntää monikansallisia yhtiöitä paikallisten pikkuyrittäjien sijaan? Mikä pahinta, loukkaa paikallista kulttuuria? Esimerkiksi tilaamalla Italiassa cappuccinoa iltapäivällä.

Olen viime aikoina pohtinut omaa haluani ja oikeuttani matkustaa. Itken Italiaikävää, haaveilen rantapäivästä, himoitsen viikunaa suoraan puusta. Tahdon maata puhtaissa lakanoissa kaikki ikkunat auki! Tahdon istua tuntitolkulla itävaltaperheeni kanssa aamupalapöydässä. Näillä näkymin tänä vuonna en ole menossa minnekään. Korkeintaan Tarttoon, mutta passinikaan ei ole voimassa. Sen uusiminen tuntuu toistaiseksi kohtuuttoman vaikealta haasteelta. Pyrin muutenkin omistamaan vain sellaisia asioita, jolle minulla on käyttöä. Jos en matkusta, tarvitsenko passia lainkaan?

Kiillotanko vain sädekehääni, koska todellisuudessa minulla ei ole tarvetta lentää mihinkään? Minulla on ollut ja tulee olemaan aikaa mennä maateitse Norjaan ja Italiaan kurssittamaan itseäni. Pystyvätkö muut vastaavassa tilanteessa käyttämään ylimääräisen viikon matkustamiseen? Olen joskus matkustellut paljon ja harkitsematta. Tuntuu hassulta ajatella tämän olevan vasta ensimmäinen vuoteni, kun en poistu Suomen rajojen ulkopuolelle. Kuinka usein matkailu onkaan toiminut minulle vain pakokeinona arjesta?

Maata pitkin matkailukin aiheuttaa päästöjä. Laivoista puhumattakaan. Sähköinen lentäminen kehittyy, ja pianhan lentomatkailu on taas ekologista! Jep, kehitys kehittyy. Voisinpa nähdä kristallipallostani milloin tämä on mahdollista. Kuinka kauas sähkön voimalla voi lentää? Kohdistuuko sähkölentokoneiden tuottamiseen samoja ongelmia, kuin sähköautojen? Ja onko tästä koskaan syrjäyttämään verovapauden avulla keinotekoisesti halpaa lentokerosiinia? Toistaiseksi lentoyhtiöiden ympäristösuunnitelmat vaikuttavat pyörivän kompensaatioiden ympärillä. Vaikka tulevaisuus voi olla hyvä, miksi tukea tällaista yritystoimintaa tässä hetkessä?

Silti, keskustelun pyöriessä whataboutismien ympärillä, en voi olla miettimättä mitä epäkohtien esillenosto on toisilta pois. Kuka tahansa voi pohtia omien valintojensa merkitystä ympäristön kannalta, oli kyseessä sitten lapsiluku, yksityisautoilu tai vaikka käytetty elektroniikka. Miksi ei voi tarkkailla monia osa-alueita ja kehittää toimintaansa? On vain hyvä lisätä tietoisuutta esimerkiksi ruuantuotannon päästöistä, eläinperäisen ruuan vähentämisestä ja tuontielintarvikkeiden epäekologisuudesta. Toisaalta, rajansa kaikella. Minut on hiljennetty lentokeskustelusta argumentilla "ylipainoiset ne vasta päästöjä aiheuttavat, koska ruokaa ja materiaaleja menee enemmän". Kukaan ei varmasti koskaan ole riittävän hyvä. Mutta on hyvä herätellä kaikkia ihmisiä pohtimaan, kannattaisiko omia tottumuksiaan muuttaa.

Avokadolakanat

Avokado on mulle sellainen syntisten hedelmä. Minkä määrän annoksia avokadosta saisikaan aikaan! Hedelmä on täyteläinen ja pehmeä. Mutta samalla niin mahdottoman epäeettinen. Avokado ei ole minulle mitään jokapäiväistä leipää. Ei tosin ole leipäkään.

Näin joskus kuvan herkän roosasta vauvanharsosta, joka oli kuulemma värjätty avokadon avulla. Mielessäni alkoi kytemään jotakin, joka on itselleni tarpeellinen kuin harso vauvalle. Tyynyliinat! Ja miksei saman tien vaikka koko setti lakanoita. Kaapissa lepäsi nuhruuntunut ja pinttynyt valkoinen pussilakana, jonka toki olisi voinut valkaista, mutta en koe itseäni valkoisten lakanoiden naiseksi.

Luonnonvärjäys on ollut muutenkin viime aikoina pinnalla. Kuulin tuttavan hurahtaneen lupiinien hävitykseen poimien niitä väriaineeksi. Lupiinilangoilla oli neulottu monet villavat joululahjat. Taitoliitto valitsi luonnonvärjäyksen viime vuonna vuoden käsityötekniikaksi.

Infopakettina avokadovärjäykseen minulla toimi internetistä löytynyt All Natural Dyeing -sivusto, ohje jonkun ruohonjuurimaisen jenkkikaupan sivuilla, sekä erityisesti Rebecca Desnosin vinkit avokadovärjäykseen. Opin, että vaaleanpunaiset sävyt eivät ole automaatio, vaan joskus lopputulos voi olla punaruskeakin. Tämä tieto ei minua lannistanut, ruosteiset sävythän näyttäisivät upeilta makuuhuoneen sinivihreän seinän kaverina!

Valjastin siis perheen ja ystävät avokadonsyöntitalkoisiin. Pesin aina avokadon kivet ja kuoret syönnin jälkeen, ja pistin pakastimeen. Joitakin pilkoin pienemmäksi. Reilussa puolessa vuodessa niitä kertyi noin kilon verran. Ostin yhden valkoisen tyynyliinan kirpputorilta, ja tongin esille kaksi lisää äidin kaappien kätköistä. Värjättäväksi päätyi siis pussilakana ja kolme tyynyliinaa. Koska lopputuloksesta oli odotettavissa epätasaista, sidoin tekstiileihin solmuja ja kuminauhoja. Olen oppinut vuosien varrella realistiksi ja samalla minimoimaan pettymystä. Eihän lopputuloksesta tule epätasainen, vaan maanläheinen ja rustiikkinen!

Eräänä koleana ja sateisena kesäpäivänä sitten nostin ison jättiläiskattilan tulille, ja aloin lämmittää kuoria. Ja samalla lopetin ohjeiden noudattamisen. En esivalmistellut kankaita, en siivilöinyt lientä, en mitannut lämpötiloja. Lisäsin vain liemeen mututuntumalla eli reippaasti suolaa ja ruokasoodaa, ja heitin kankaat kuivana sekaan. Ruokasooda tekee liemestä emäksistä, jonka pitäisi tuoda vaaleanpunaisia sävyjä paremmin esiin. Suola puolestaan auttaa sitomaan värjääviä tanniineja tiukemmin kiinni selluloosakuituihin, joista puuvillakin koostuu. Kävin aina tasatunnein hämmentämässä keitosta, joka sai muhia rauhassa kannen alla. Olin valmistellut pitämään seosta liemessä yön yli, mutta jo muutamassa tunnissa lakanoihin oli tarttunut intensiivisiä, poltetun oranssin sävyjä.

Kasvivärjäys on arvoituksellista, hauskaa ja jotenkin taianomaista. Vaikka lopputulokseen voi pyrkiä vaikuttamaan monen tekijän avulla, tulee se silti olemaan täysi yllätys. Miten yksi kumilenksu riittää tekemään teräväpiirteisiäkin kuvioita? Miten eläväiseltä epätasainen väripinta näyttääkään? Ja miten suoranaisesta roskasta saa liukenemaan väriaineita, jotka tarttuvat jäädäkseen?

Tuulee

Pionit alkavat olla loppuun kukkineet. Tuuli riepottelee ruskettuneita terälehtiä pitkin pihaa. Yritän leikata rupuisimpia pois, mutta yksikin väärä täräys saa kasvin tiputtamaan terälehtensä yhdeksi kasaksi maahan. Tiedättehän, kuten sarjakuvissa linnun aivastaessa iskee äkillinen sulkasato.

Tällä säällä pyykit kuivuisivat niin rapeasti. Harmi vaan, että sade saapuu juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Viime päivinä minua on todella koeteltu. Joka kerta, kun olen virittänyt riippumaton, se kutsuu sadepilvet paikalle. Välillä menee tuntikin, useimmiten vain vartti, mutta sade on taattu. Käyn eräänlaista väsytystaistelua sään kanssa. Yritän pukeutua auringolle mieliksi. Kesämekkoa, bikiniä, silkkihuivia ja yläosatonta. Vielä vajaa viikko sitten jaksoin raahata tavarat uimalammelle aina auringon pilkistäessä. Pääsin toisinaan pulahtelemaan veteenkin, mutta aurinko ei kuitenkaan suostunut kuivaamaan kosteutta iholtani. Jos ei sateet ja kylmä tuulenpuuska, ainakin tavanomainen pilvisyys saa minut palelemaan sen verran, että on kuivateltava sisätiloissa. Olen jo väsynyt tähän taisteluun.

Aamulla tuuli oli paiskonut kuivumassa olleet matot pitkin tallipihaa. Muovituoli kellui uimalammessa - jälleen yksi syy vihata muovituoleja! Jotkin kauniit takorautaiset tuskin liikahtaisivat mihinkään. Jos minä saisin päättää, viettäisin koko kesän ilman mitään muovista. Ykkösinhokkini on muoviastiat. Sitten muoviin pakattu munakoiso.

Sataa, tuulee ja salamoi. Olen täyttänyt näinä viikkoina lähes kaksi kokonaista ristikkolehteä. Jos vaarini vielä eläisi, olisin valmis haastamaan hänet pasianssissa. Olen heitellyt jatsinoppia ihan yksikseni (harjoituksen vuoksi!) ja heittänyt virkkaustyöni seinään. Olen huutanut yksinäisyyttä ja tuntenut, kuinka seinät kaatuu päälle. Pääsisin toki pois jos tahtoisin, pitää vain ensin opetella taas ajamaan pyörällä. Jossa ei ole lukkoa. Jos lähtisin, alkaisi kuitenkin satamaan. En jaksa aina kastua.

En tiedä tuoko tuuli mukanaan sateet, vai muovaako se sadepilvet kuin demiurgi. Näillä säillä ei voi kuvitellakaan syövänsä ulkona. Jääkaapissa on kesäkeittoa, kylmää kurkkukeittoa, kylmää tomaattikeittoa ja herneitä. Vesimeloni ja feta odottavat salaatiksi päätymistään. Mitäpä helleruuilla tekee näissä viileystiloissa? Onneksi en lähde koskaan mihinkään ilman villasukkia. Katetulla terassilla voi täten istua iltaa.

Kissanpäivät

Tämän piti olla Svante-kissan parasta aikaa. Vanha maatalo, jonka pihalla vilistävät sisiliskot ja hiiret. Vieressä metsä, jossa lenkkeillä. Paljon puita, joissa kiipeillä. Uusia vaihtelevia virikkeitä aktiiviselle kissalle. Vaan Svantepa päätti toisin.

En tiedä onko syynä koti-ikävä, vai isommat neliöt, jossa energian saa purettua ihan omissa leikeissä. Rappuset, joita juosta ihan juoksemisen ilosta. Vai monta mukavaa sohvaa, tuolia, pöytää, laudetta ja ikkunalautaa, jotka kutsuvat loikoiluun. Svante on nyt laiskotteleva, raukea ja rauhallinen kissa.

Kissa on yöeläin, sanotaan. Varmasti Svantekin. Svantella on kuitenkin tapana tulla makuuhuoneeseen samalla, kun ihmiset käyvät yöpuulle. Ottaa pienet alkuyöpäikkärit, ja jatkaa elämäänsä. Kotona Svante herättää joko passiivisesti pahanteon äänillä, tai aktiivisesti kehräämällä ja puskemalla, jopa kynsin hampain. Mutta täällä kissa ei halua tehdä pahojaan. Aamuyöllä heräävät kärpäset, ja niitä jahtaamalla hän pitää itsensä kiireisenä. Ihmisten herättelylle ei ole tarvetta. Yhtäkkiä hän onkin itsenäinen poika, joka ei paljoa huomiota kaipaa.

Keskiviikkona koitti ukkonen. Ja raekuuro. Mekkalaa ei päässyt pakoon missään. Istuttiin rappusissa tunteroinen ja yritettiin rauhoittua. Ukkosta rakastava sieluni ei saanut tyydytystään, kun toisen silminnähtävä paha olo suretti. Svante löysi jossakin vaiheessa talon hiljaisimman paikan eteislaatikoiden välistä. Kun illasta lämmitin saunan, Svante ei halunnut mukaan.

Svante ei pidä pitkästä ruohosta, vesisateesta, tuulesta eikä helteestä. Eikä suljetuista ovista. Kiellettyjä paikkoja hän rakastaa. Svantea on helppo huijata sulkemalla ovi sallittuun paikkaan. Tarvitaan vain pientä päänvaivaa ja fyysisyyttä oven avaamiseksi, jonka jälkeen voi käydä tyytyväisenä makaamaan vaikka ikkunalaudalle. Avonainen ulko-ovi maaseudulle ei ole kutsusignaali kaupunkilaiskissalle.

Antiikin perintö suomalaisessa yliopistossa

Olen käynyt Instagramin puolella vuosien varrella useita hyviä keskusteluja oman opiskelualani puolesta. Toki mukaan on mahtunut paljon trollailua humanismin hyödyttömyydestä, mutta enimmäkseen olen ollut tyytyväinen pystyessäni murtamaan ennakkoluuloja. Yksi yleisimmistä ennakkoluuloista on antiikintutkimuksen oletettu flirttailu äärioikeiston kanssa. Toinen on väite alan tarpeellisuudesta startup-yrittämiseen kannustavassa pöhinäntäyteisessä hustlaavassa nykymaailmassa.

Viime viikolla Helsingissä järjestettiin Antiikintutkimuksen päivät, ja nämä teemat olivat aktiivisena läsnä keskusteluissa. Hyötyajatteluun painottuvassa Suomessa hyöty rinnastetaan käytännössä aukottomasti taloudelliseen hyötyyn. Säästösyihin vedoten Turun yliopisto suunnittelee lakkauttavansa latinan kielen professuurin. Oulun yliopistossa antiikin kielten lehtoraatti päättyy syksyllä, ja vain muutaman kurssin perusopinnot latinasta jäävät tarjolle. Helsingissä latinalle ei ole myönnetty vakinaista professuuria edeltävän professorin jäätyä eläkkeelle 2018, vaan pakka pysyy kasassa apulaisprofessorin voimin. Jos ei tykkää kirjatenteistä, ei Helsingissäkään voi oppia latinaa.

Hain Helsinkiin opiskelemaan nimenomaan klassillisen arkeologian vuoksi. Oikeastaan jo ensimmäisellä viikollani haaveet suoraviivaisesta viisivuotisesta opintiestä karisivat. Kivikkoja kivikkojen perään. Alusta asti oli epäselvää, pystyinkö tekemään edes kandia klassillisesta arkeologiasta. Tämä realisoitui viimeistään 2018, kun klassillisen arkeologian lehtoraatti lakkautettiin. En pystynyt. Onneksi filologiakin on kivaa, ja minulle oli alusta asti selvää kieliopintojen tärkeys. Pelkkä klassillinen arkeologia ei koskaan ollut ainoa vaihtoehto. On surullista, että enää se ei ole vaihtoehto ollenkaan.

Suomi on Euroopan mittakaavassa nykyään harvinainen ja surullinen esimerkki maasta, jonka yliopistoissa klassillista arkeologiaa ei ole tarjolla. Perinteisesti yliopistoissa klassillinen arkeologia rinnastetaan itsestäänselvyyteen, mutta meillä resurssien tuhlaamiseen. Miksi Suomesta käsin edes pitäisi opiskella jotakin, jonka tutkimuskohteet sijaitsevat parituhatta kilometriä poispäin? Saisin painua sinne Kreikkaan opiskelemaan kreikkaa (ja samalla hyödyntää aikakonetta, jotta kuolleen kielen nyanssit oppisi varmasti riittävän hyvin.) Miksi ranskan opiskelusta haaveilevaa ei käsketä menemään Ranskaan?

Kansainvälisesti suomalaista antiikintutkimuksen osaamista arvostetaan valtavasti. Suomalaispanos on ollut merkittävää esimerkiksi Pompejin tutkimuksessa. Kun kerroin syksyllä italialaisille kollegoilleni Heikki Solinin esitelleen kurssillemme erään pompejilaisen talon piirtokirjoituksia, laajahkon yleisön vastaanotto oli ihastunut ja jopa kateudensekainen. Häntä asiantuntevampaa opasta olisikin mahdoton saada! Viitisen vuotta sitten klassillisen arkeologian alasajoa vastustanut adressi keräsi huomattavan paljon kansainvälistä puoltoa, kuten myös tuore Turun latinan professuurin säilyttämistä puoltava adressi - jo nämä kertovat osaltaan suomalaisosaamisen arvostuksesta.

Mihin antiikintutkimusta sitten vielä tarvitaan? Miksi klassillisen maailman tutkiminen on aiheellista 2020-luvun Suomessa? Klassillisen maailman tutkimusta on opetettu Suomessa käsittääkseni katkeamatta Turun Akatemiasta alkaen. Latinan kieli on oleellinen osa suomalaista yliopistohistoriaa. Moni tänäkin päivänä relevantti nimi on kirjoittanut väitöskirjansa latinaksi. Latinan osaaminen on ollut joskus itsestäänselvyys, ja sen osaamattomuus hankaloittaa oman kulttuuriperintömme tutkimista. Tietenkään tätä pitää opiskella, koska tätä on aina opiskeltu ei ole mikään syy tai tekosyy johon vedota. Silti tuntuu hassulta se kepeys, jolla alaamme ollaan kuihduttamassa pois.

Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset kohdistuivat takavuosina erityisen rankasti humanistisen tiedekunnan pieniin oppiaineisiin. Lisäksi itse pääpaholaisen kitinät julkisuudessa "kaiken maailman dosenteista" eivät varmasti nostaneet meidänkään alamme arvostusta. Miksi kaiken maailman dippainssien vastuulla onkaan päättää humanistisen sivistyksen arvottamisesta?

Suuren yleisön silmissä antiikintutkimus vaikuttaa olevan muinaisjäänne, jatkumo antiikista tähän päivään. Sedät keksivät Perikleen Ateenassa mikä on sivistys, ja me hölmöt luulemme saman sivistyksen jatkuvan muuttumattomana edelleen. Kaikki on valkoista, veistokset, temppelit, ihmiset. Tästä eroava kulttuuri on sivistymätöntä, barbaarista (kuten kaikki ei-kreikkalainen)! Alaa opiskelevat joko tweedtakeissaan nahkanojatuoliin vajonneet, Platonia ja Ciceroa joka käänteessä pyytämättä siteeraavat yläluokkalarppaajat, tai dark academia -estetiikkaan sukeltaneet teinit ja teininmieliset.

Olisiko esimerkiksi ylläolevan kuvan kaltainen leijonaveistos riemunkirjavana löytökontekstissaan niin instagrammable ja aesthetic kuten Z-sukupolvi haluaa antiikkinsa vastaanottaa? Shokkivau: kaikki veistokset olivat antiikissa värikkäitä. Ties mitä väri-ilottelua vaikka Milon Venus kätkee kutreihinsa ja laskoksiinsa! Ihannemaailmassa resurssit olisivat kunnossa ja asiaa voitaisiin tutkia. Voisin jopa itse olla tutkimassa asiaa, sillä antiikin polykromia on minun suurin mielenkiinnon kohteeni antiikintutkimuksen laajalla ja monitieteisellä kentällä.

Alamme ei ole ongelmaton, myönnän sen. Myytti valkoisesta antiikista on rakennettu järjestelmällisesti J.J. Winckelmannin 1700-luvulla levittämien uusklassisten kauneusihanteiden pohjalle. Antiikin perintö elää vahvana Yhdysvaltain alt-right -symboliikassa. Huvittaisi nähdä heikäläisten reaktioita kun hoksaavat, että maantieteellinen alkuperä ei ollut mikään este tai edes hidaste valtaistuimelle kiipeämisessä keisariajan Roomassa. Meillä Suomessa äärioikeistosymboliikka nojaa toistaiseksi vahvasti skandinaaviseen mytologiaan, mutta vastaavanlaisten rinnastusten toivoisi kuihtuvan täysin. Esimerkiksi Mary Beard on jo vuosia tehnyt selväksi maantieteellisesti laajan Rooman valtakunnan kansan monimuotoisuutta - ehkä juuri hiljentääkseen äärioikeistoretoriikkaa. Muun muassa Maijastina Kahlos on kommentoinut asiaa suomeksi.

Mielestäni tässä oikeastaan piilee syy alan säilyttämisen tärkeydeksi. Voidaksemme ymmärtää eurooppalaista kulttuuria ja aatehistoriaa, meidän on käännettävä katseemme antiikkiin. Meidän on ymmärrettävä mitä malleja historian toimijat ovat käyttäneet oman agendansa ideoimiseen ja ajamiseen. Inspiraatio näihin on pääsääntöisesti peräisin antiikista. Esimerkiksi natsitervehdyksen, saluto romanon on väitetty olevan "normaali sotilaallinen ja valtiollinen tervehdys antiikin Roomasta", mutta yksikään lähde ei aukottomasti todista vastaavaa tervehdystä käytetyn Roomassa. Meidän on kyettävä korjaamaan joskus jopa vuosisatoja vanhoja, pinttyneitä tulkintoja siitä, miten antiikissa koettiin asiat.

Eikä pelkästään eurooppalaisen, vaan myös suomalaisen historian ymmärryksen takia. Kun suomalaista identiteettiä lähdettiin tietoisesti rakentamaan, oli keskeistä korostaa, ettemme ole muita eurooppalaisia huonompia. Meilläkin on yliopisto, ja siellä tehdään tutkimusta latinaksi, ihan kuin teilläkin! Myös tällä hetkellä, kun Suomessa halutaan erittäin mielellään rinnastua Eurooppaan ja länsimaihin, on oleellista ymmärtää perintömme antiikista.