Agistri, vielä kerran

Täällä sitä jälleen istutaan, lämpimän yöilman syleilyssä rakkaimmalla saarellani. Olisin ollut hullu, mikäli en olisi palannut. Eihän tämä ole matka eikä mikään, kuin reissaisi Helsingistä Tampereelle. Paitsi että vesireittiä, eikä Tampereella sielu juuri lepää. Kävin eri ruokakaupassa kuin yleensä, löysin tylsän makuisia sipsejä ja holitonta Amstelia. Minusta on kuoriutunut näiden kuukausien aikana varsinaisesti Fix-nainen, mutta vaihtelu virkistänee. Pohdin vielä postikorttien kirjoittamista. Niiden toimitusviive on toistaiseksi vaihdellut kymmenestä päivästä kahteen kuukauteen.


Jollain tavoin tämä loma on ehkä korjaavakin kokemus. Tämä oli minun saareni, minne saavuin alunperin yksin. Puolisoni kanssa kokeilimme uusia juttuja, mutta nyt yksin voin tehdä kaikkea omalla tavallani kivaa. Kuten uppoutua kirjoihin, kävellä päämäärättömänä ja kaljoitella henkilökunnan kanssa.


Aurinko tulee tuskin paistamaan tämän loman aikana. Voin siis hyvällä omatunnolla linnoittautua hotellille, Agistrin kotiini. Kaikki on tuttua ja turvallista. Pöytävaraukset laitetaan automaattisesti rannan puolelle. Yksi kissa on saanut pentuja. Joitakin vuosia sitten kissojen sterilointia vastustettiin, mutta järki on alkanut voittaa. Muurahaisleijonaksi toukokuun alussa ristimämme, haavanhoidon vuoksi ajeltu pitkäkarvainen puolisokea musta kissa on alkanut saada karvojaan takaisin. Hännänpään tupsu loistaa edelleen massiivisena. Pidän Alkyonista, koska siellä huolehditaan kissoista hyvin. Kreikkalaisessa mittakaavassa. Sairaita kissoja lääkitään, ja mekin olemme avustaneet lääkärikuluissa.



Metsäpalovaara on todellinen, ja pääsy viereiseen pinjametsään on kielletty. Tunnollisena ihmisenä kyttäsin jonkin aikaa uskaltaako joku kreikkalainen uhmata kieltokylttiä, ennen kuin menin meditatiiviselle metsäkävelylleni. Kreikkalaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikkea kiellettyäkin saa tehdä, kunhan ei jää kiinni. Ja kiinni jäädessäkin voisi olla, että sori kun en tiennyt. Seurauksia saattaa tulla, mutta niitä ei pelätä etukäteen. Ja sitten on minä, joka istuu jalkapallomatsissakin sillä omalla huonolla halvalla paikalla, josta näkee tasan naarmuisen ja tarroitetun pleksin. Seurasin taannoin PAO-PAOKIA takanani liian lähellä olevalta skriiniltä.


Rannoilla ei ole ruuhkaa, toisaalta eivätpä ne autioinakaan loista. Tarvitsen välillä pitkähihaista, kun mereltä tuulee. Suomessa on kuulemma lämpimämpää kuin täällä. Otin maanantaina tatuoinnin, joten uidakaan en saa. En muista missä vaiheessa minusta on kuoriutunut tällainen rantaleijona. Liputin aina ennen kaupunkilomien puolesta, nykyisin kaipaan vain hiljaisuutta ja lempeää liikuntaa. Visuaaliset virikkeet ja kiire kuormittavat. Jos en pääse uimaan, sitten kävelen. Kunhan ei vaan olisi mitään nähtävää. Silloin velvollisuudentuntoni kärsii, jos en näe.

Itsensä rakastamisen vaikeudesta

Matka kohti itsensä hyväksymistä kehopositiivisuuden kautta on jotakin henkilökohtaista minulle. Varmaan sanomattakin selvää, että syömishäiriötaustaisena lihavana ihmisenä minulla on monimutkainen suhde niin kehooni kuin ruokaakin. Kehopositiivisuus on varsin vahva käsite, joka ymmärretään tai halutaan ymmärtää helposti väärin. Kehopositiivisena ei mitenkään tarvitse kieltää kehonsa realiteetteja, muttei myöskään sortua jatkuvan kehityksen tai muutoksen tarpeellisuuteen.


Termi 'self-love' on minulle vaikea. Rakastan ajatusta sen taustalla, mutta karsastan itse termiä. Puhutaanko suomeksi edes itserakkaudesta, kun asia on latautunut negatiivisesti niin voimakkaasti? Onko muitakaan kehopositiivisuuteen liittyviä termejä käännetty suomeksi? Mitä ovat self-confidence, body-acceptance, fat-shaming tai thin ideal? Itserakkaus ennen kaikkea suomeksi tuntuu narsistiselta tai omahyväiseltä ja toivoisinkin jotakin eri nimistä kuvastamaan paremmin tahtoa ja tarvetta itsensä huolehtimisesta ja hyväksymisestä.


Olen kamppaillut varsin pitkään saadakseni rauhan kehoni kanssa yhteiskunnan odotusten ja omien syömishaasteideni välisessä rotkossa. On surullista, tavallaan hauskaakin, kuinka lihavia ihmisiä kytätään jatkuvasti riippumatta siitä mitä teemme. Kun syön juustohampparia, minua saatetaan katsoa kuin elävää ja hengittävää symbolia itsekurin puutteelle. Kuin edustaisin kaikkia laiskuutta ja ahneutta koskevia stereotypioita. Vaan kun syön salaattia, joku miettii ketä yritänkään huijata. Tässä ei voi voittaa, lihavana kehoni tuntuu olevan vapaata riistaa julkisessa keskustelussa. Riippumatta siitä mitä itse toivon tai teen.


Ehkä tästäkin syystä liputan enemmän itseni hyväksymisen kuin itserakkauden puolesta. Minun ei tarvitse ylistää kehoani tai teeskennellä, että lihavuus ei olisi ajoittain kärsimystä. Minun ei tarvitse rakastaa jokaista millimetriä kehostani kaiken aikaa, mutta voin olla kiltti itselleni. Keskityn huolehtimaan itsestäni häpeilemättä. Yritän sallia oman olemassaoloni kehossani ilman, että tunnen jatkuvasti olevan selityksen velkaa.


En ehkä täysin syleile self-love -termiä, mutta uskon pystyväni ilmaisemaan sen tarkoitusta jollakin toisella tapaa. Jokaisen keho ansaitsee kunnioitusta, vaikka ympäröivä maailma vaikuttaisi olevan eri mieltä.