Mullahan on juuri sellaiset sormet, joissa ei suositella pidettävän minkäänlaisia sormuksia. Lyhyet, paksut ja punakat. Silti mun sormista löytyy kaksi sormusta miltei joka päivä.
Molemmat lempisormukseni ovat vanhoja, naarmuisia, suvun perintöä, ja juurikin siksi niin rakkaita. Pronssinen kissasormus on kummitädin vuosikymmeniä sitten hetken mielijohteesta teettämä. Vaikka mä puhdistan sen päivittäin, siinä näkyy vuosien naarmut ja vihreä patina, jota en saa irti sitten millään. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin pidän kissoista. Harmi, että pronssi on materiaalina sellainen, joka värjää mun sormea vihreäksi, enkä raski kisusormusta ihan päivittäin käyttää.
Siro kultainen kaareva sormus puolestaan on myös vuosikymmeniä sitten teetetty 1800-lukulaisen isoisotädin vanhasta vihkisormuksesta. Sama kulta ja samat kivet, mutta täysin eri muoto. Harmi, että mulla ei ole tarkkaa tietoa miltä alkuperäinen sormus on näyttänyt. Se on ollut mulla yötä päivää oikeassa nimettömässä viime syksystä asti, kun sain sormuksen itselleni, ja näen aina välillä painajaisia jossa tuo kyseinen sormus katoaa. Jos mun pitäisi valita mulle tärkein esine, se olisi juurikin tuo sormus. Materiaan kiintyminen on kummallista.
