Sanoja tien päältä
keskiviikko 8. heinäkuuta 2020
Ikkunasta näkyy viljaa äärettömiin. Ehkä ruista, en jaksa laittaa silmälaseja päähän. Pellon takana kohoaa metsäinen kukkula korkeuksiin. Mustarastas laulaa viereisessä koivussa, jonka juurella jokin violetti kukka kasvaa villinä. Hiirenvirna se ei ole, mutta ehkä joku saman sukuinen. Tässä maisemassa on mielestäni jotakin perisuomalaista.
Olenkin miettinyt pääni puhki kansallismaiseman määritelmää. Onko se Kolin huipulta alas järvelle kuvattu vaaramaisema? Vai karun merellinen ja labyrinttimainen saaristomaisema? Havis Amandan ympäristö jääkiekon voittoisan MM-finaalin jälkeen? Jos kansallismaiseman tulee ilmentää kansallista identiteettiä, tuleeko sen kuvastaa Suomen luonnon erityispiirteitä, vai olla kaikkien tunnistettavissa? Mitä pohjanmaalaiset ymmärtävät vaaroista ja tuntureista? Tai ahvenanmaalaiset järvistä?
Sydänkesän aurinko on kirkas ja korkea, vihreyden spektri vivahteikas ja kukkaloisto pian huipussaan, mutta sen sydän on varsin kylmä. Mulla on villasukat vähintään kojelaudalla, toisinaan myös jalassa. Uskon vakaasti, että ajatuskin lämmittää.
On aamu. Olen huono nukkumaan vieraassa paikassa. Siksi olen noussut viime päivät vähän kummallisiin aikoihin, käynyt kulkemassa vieraita seutuja ja nähnyt näkyjä.
Vesi saavuttaa kiehumispisteen noin kolmessa minuutissa. Lisää vain vesi-konsepti on mielestäni mielenkiintoinen. Tomaatit, valkosipulit, basilikat ja muut on kuivattu ja jauhettu hienoksi tomuksi. Vai onko ne ensin jauhettu ja sitten vasta kuivattu? Onko valmis tomaattikeittosammiollinen käynyt läpi jonkinlaisen kuivaus-jauhatus-operaation? Onko jossakin tomaattikeittomylly, jolla näitä lisää-vain-vesi-ruokia valmistetaankaan? Joka tapauksessa, jauhe astiaan, vettä päälle ja let the magic happen. Tai sitten taika saattaa piillä natriumglutamaatissa. Tai maltodekstriinissä.
Juon tällä kertaa teetä emalisesta muumimukistani istuen auton rappusella. Ovi on auki, ja päästän tahattomasti kärpäsiä sisään. Saisin satikutia, jos poikaystävä olisi hereillä ja huomaisi. Mustarastas on äänistä päätellen saanut seurakseen jonkin tiaisen.
Kissankellot kilkkaa tienpientareella. Tuntuu kuin koko maailma olisi avoin. Kerron näistä kilometreistä vielä myöhemmin enemmän.
Sade vei työni
tiistai 30. kesäkuuta 2020
Tämä ensimmäinen sadepäivä iäisyyksiin palautti taas mieleen sen, miksi maalla ei olekaan niin mukavaa. Eihän sateella voi tehdä mitään. Tähänastinen elämä on ollut kukkien kastelua, tieteellistä kirjoittamista ja auringonpalvontaa. No, terassin kattoa armottomasti piiskaava sade ja nurkissa tuskaansa ulvova tuuli pitävät huolen siitä, ettei kirjoittamisesta tule mitään. Luonto on meluisa, eikä peltikattokaan varsinaisesti sateen ropinaa vaimenna. Erilaiset äänet häiritsevät toisinaan keskittymistäni kohtuuttoman paljon, ja jostain syystä sellainen päivä on juuri tänään. Aurinkoakaan ei sattuneista syistä näy, ja sade puolestaan hoitaa kukkaset. Olen toimeton.
Neuroottisesti ukonilmaan suhtautuvat kämppäkaverit kiskovat kaikki töpselit irti seinästä jääkaappia ja pakastinta lukuunottamatta ensimmäisen tumman pilven ilmestyessä taivaanrantaan. Ei auta todistelu ukkostutkan avulla, jokainen sadekuurokin on potentiaalinen ukkosmyräkän esitanssija. Ukkonen voi ilmestyä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun akku loppuu, yhteyteni ulkomaailmaan katkeaa.
Mahdottomia ovat sarjamaratonit, musiikin kuuntelu, simsinpeluu, tiedonhaku verkkoaineistoista, jopa lämmin ruoka. En osaa piirtää ja osaamattomuus saa minut turhautumaan, eikä täällä ole ristin sielua kenen kanssa keskustella. Ei edes pelikortteja, pasianssiturnaus olisi saattanut olla hauskakin. Mitä ihmettä voi tehdä sähköttä sisätiloissa?
Poikaystävä kävi viikonloppuna ja toi ristikkolehden. Pitänee kaivaa öljylamppu esiin. Näin kolmelta iltapäivästä on pimeää kuin samaan aikaan marraskuussa.
Hei Helios
sunnuntai 21. kesäkuuta 2020
Suhde auringonottoon sen sijaan on muuttunut. Makoilen toisinaan varjossakin. Luen, kirjoitan ja teen, enkä pelkästään laiskottele. Käytän nykyisin jopa aurinkorasvaa. Rusketus ei ole enää pääasia, sillä sitä ei muutenkaan meinaa ilmestyä sitten millään. Multa puuttuu täysin ruskettumisgeeni, esimerkiksi poikaystäväni paahtuu heti pronssijumalaksi kun jo kuuleekin sanan aurinko. Tasan ei käy melanosyyttien työmotivaatio. Palan käytännössä välittömästi, palaminen nostattaa usein vesikelloja, ja ihosyövän mahdollisuus on alkanut arveluttamaan. Memento mori. Jäin toukokuussa ehkä tunniksi istumaan lenkin yhteydessä penkille, kun oli luentoja kuunneltavana, mutta polvi alkoi jälleen sanoa sopimustaan sen kävelyreissun osalta irti. Mun oikeaan tissiin ehti palaa viisisenttinen läntti. Siinä olisi ollut käsivartta ja nenänpäätä ja reittäkin saatavilla mutta ei... Tissiin tarttui.
Senkin olen hyväksynyt, etten luonnonvaaleita hiuksia enää takaisin saa edes kesäksi ilman kampaajaa ja myrkkyjä, sitruunakin vain kuivattaa kutrit karrelle. Ennen mulla oli eräänlaiset tiikerikakkuhiukset, kesällä puski vaaleampaa ihan juuresta asti. Olen käytännössä aina kokenut vaaleat hiukset vahvasti osaksi identiteettiäni, ja koen nyt näyttäväni jotenkin vähemmän itseltäni, kun aurinkoraidatkaan eivät ota ilmestyäkseen. Joten ihan hyvin voin käyttää auringonpalvontapuuhissani huivia, pyyheturbaania tai jos villiksi heittäydyn, hattuakin. Äidilläni hiukset alkoivat myös tummumaan saman ikäisenä. 27 on monen kovan kohtalon ikävuosi.
Ja joo, tiedän ettei auringossa makaamista suositella. Mutta meillä Suomessa aurinkoiset päivät ovat luetut. Nuoruudenkampaajani sanoi aina, että paheita pitää olla. Kaiken kivan ei aina tarvitse olla kiellettyä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
