Vesimelonitatuoinnistani kysellään aina välillä kaduilla, mutta se ei symboloi Palestiinaa. Satun vain pitämään vesimelonista, se on lempihedelmäni.
En silti ole sokea ja välinpitämätön. Nyt pitäisi boikotoida Euroviisuja. Boikotoin jo ainakin L'orealia, MoroccanOilia, Flow-festivaalia, Pumaa ja Osemin alaisia yhtiöitä, kuten Hälsans Kökia. Toisaalta maailman helpoin asia olisi boikotoida jotakin, jota ei koe tärkeäksi. Mutta kun pitäisi oikeasti luopua jostakin itselle tärkeästä, on varsin helppoa keksiä tekosyitä. Kuinkahan moni katsoo niitä viisuja ei nyt salaa, mutta päivittämättä someen? Koska Euroviisut ovat aina olleet minulle vain hauskaa viihdettä, en usko boikotoinninkaan olevan vaikeaa.
Osallistuin viikonloppuna hylätyssä ja vallatussa painotalossa järjestettyyn spoken word -tapahtumaan. Ystäväni oli bongannut palestiinalaistaustaisen runoilijan, joka esiintyi tapahtumassa. Menimme siis sinne. Puhuttu sana oli mulle sitä vieraampaa esittävää taidetta, ja tarkoituksenani oli vain käydä kääntymässä. Mutta tapahtuma oli niin vangitseva, että jäin sinne pilkkuun asti - ja pidemmälle. Kuvitelkaa pilkkopimeä, savun täyttämä tila, jossa äänikuvio väreilee ilmassa. Jokainen puhuttu sana sykkii raakaa energiaa, joka vangitsee yleisön uteliaisuuden, ja saa siltä tuen. Huolimatta kreikankielisen lauseenymmärrykseni epävarmuudesta koen intohimoisten esitysten resonoivan syvästi ja luovan huumaavan ilmapiirin. Kieli ylittää esteet ja kannustaa kaikkia tuntemaan ilmaisun ja yhteyden rytmin.
Eilen Saharan hiekka värjäsi taivaan keltaiseksi. Kuuman päivän kruunasi hiekkamyrsky. Tunnelma oli suorastaan apokalyptinen. Ilmanlaatu oli ymmärrettävästi alhainen, joten ihmiset vetäytyivät sisätiloihin. Hiljainen Ateena on aina jotenkin absurdi. Kuva on otettu kotitaloni katolta, ja se on nähtävissä yllä. Ilman filtteriä, tai muutakaan editointia.