Heaven is a place on Earth

Ortodoksinen pääsiäinen oli tänä vuonna myöhään. Sain nauttia pitkistä vapaista, ja mahdollisuudesta viedä lempi-ihmiseni lempipaikkaani. Kyllä, puoliso tuli Kreikkaan, ja painuimme vajaaksi viikoksi Agistrille! Herättiin vähän liian myöhään tähän matkailumahdollisuuteen, tottakai moni kreikkalainenkin haluaa näillä pitkillä vapailla saaristoon. Kaksikerroksisen luksuksen sijaan saimme alakerran huoneen meren puolelta. Tämäkin lämmitti, vaihtoehtona olisi voinut olla myös ei-oota! Alkyoni oli tupaten täynnä ja illalliset kiireisiä, eikä keittiössä kaljoittelu olisi tullut varmaan kysymykseenkään. Emme kehdanneet kysyä, enhän enää edes kaljoittele. Kiire ei kuitenkaan latistanut tunnelmaa. Agistrin lepokodissani on jotakin omaleimaista.

Pääsin vihdoinkin nudistirannalle! Koska olen kömpelö, en aiemmalla reissullani uskaltanut kiivetä Agistrin kuuluisalle Halikiada-rannalle. Vaan nyt oli kaveri koppaamassa, ja rannalle päästiin ilman suurempia naarmuja. Vaikka reitti on nyt tuttu, yksin tuskin uskaltaisin vieläkään. Hovikuskin kanssa matkustaminen mahdollisti myös saaren kiertämisen skootterilla. Saari on toki pieni, mutta korkeuserot ovat aikamoisia. Kävellen olisimme jääneet seuraavaan tai korkeintaan sitä seuraavaan kylään. Vaan kiertoajelulle tuli valittua huono päivä. Sade pakotti meidät pysähtymään kapakoihin kaukaisten rantojen sijaan, ja auringonlaskukin jäi vähän vaisuksi.

Pieni briiffaus kreikkalaiseen pääsiäiskäytökseen olisi ehkä ollut paikoillaan. Saimme pääsiäiskynttilät jo tulolautalta, mutta unohdimme ne hotellin yöpöydän laatikkoon. Ostimme uudet, ja tökkäsimme ne fast-line -hiekkaan. Vaikka halusimme nähdä koko seremonian. Tyhjin käsin toivotimme hölmistyneinä kristuksen ylösnousemusta muiden kierrättäessä liekkiä sytyttämättömiin kynttilöihinsä. Jälkikäteen sain kuulla, että pään peittäminen huivilla ei kuulu kreikkalaisortodoksiseen pääsiäisperinteeseen. Verimunatkin jäivät rikkomatta. Onneksi pappi tervehti kuitenkin iloisesti kadulla, emme olleet häpäisseet koko kirkkoa.

Muistaakseni jo ensimmäisenä yhteisenä saaripäivänä puolisoni kertoi ymmärtävänsä miksi rakastan tuota saarta. Matkailua karttava, nirso puolisoni osallistui ennakkoluulottomasti saaren pääsiäisperinteisiin, tutustui kreikkalaiseen keittiöön souvlakin ja gyroksen ulkopuoleltakin, ja kävi yksin kiertelemässä kun jouduin paahtamaan etätöitä. Ensi kerralla kuulemma voisimme olla pidempään, viisi päivää on liian lyhyt aika. Ja näin on saatu uusi ihminen Agistrikoukkuun. Agistri tarkoittaa kirjaimellisesti ongenkoukkua, ja on täysin nimensä veroinen.

Koska vapunpäivä osui pääsiäisviikolle, vappua vietetään ilmeisesti nyt tai huomenna. Tässä kiteytyy kreikkalainen mentaliteetti, saavutetuista eduista ei luovuta. Vappuhulinoinnista ei kuitenkaan nyt nautita, itselläni alkaa huomenna työtoimenkuvani kovin kolmipäiväinen haaste. Konferenssi. Onneksi Kreikassa työnteko on yhtä juhlaa, enimmäkseen.

Oraakkelin kuiskauksia

Delfoi on aina maaginen. Minulle tarjoutui tänään (eilen) mahdollisuus osallistua performanssiin luonnon helmassa, Delfoin kupeessa. Koska performanssi on jotain, joka on vain koettava, annan kuvien kertoa omaa tarinaansa, enkä edes yrittää sanoittaa kokemaani.

Paikassa, jossa muinaisten oraakkelien kuiskaukset kaikuvat yhä ilmassa, jokainen hetki vavisutti sieluni syvyyksiä. Sukelsin performatiivisten rituaalien ja henkisen heräämisen valtakuntaan. Hämärän vallatessa maisemaa, ilta huipentui juhlaillalliseen, jonka tunnelma maistui mystiseltä. Aika pysähtyi tässä keinotekoisessa pyhäkössä. Olin matkalla noin yhdeksän tuntia ja tuhat kuusisataa kuusikymmentä vuotta.

Hiekkamyrskyn pyörteissä

Vesimelonitatuoinnistani kysellään aina välillä kaduilla, mutta se ei symboloi Palestiinaa. Satun vain pitämään vesimelonista, se on lempihedelmäni.

En silti ole sokea ja välinpitämätön. Nyt pitäisi boikotoida Euroviisuja. Boikotoin jo ainakin L'orealia, MoroccanOilia, Flow-festivaalia, Pumaa ja Osemin alaisia yhtiöitä, kuten Hälsans Kökia. Toisaalta maailman helpoin asia olisi boikotoida jotakin, jota ei koe tärkeäksi. Mutta kun pitäisi oikeasti luopua jostakin itselle tärkeästä, on varsin helppoa keksiä tekosyitä. Kuinkahan moni katsoo niitä viisuja ei nyt salaa, mutta päivittämättä someen? Koska Euroviisut ovat aina olleet minulle vain hauskaa viihdettä, en usko boikotoinninkaan olevan vaikeaa.

Osallistuin viikonloppuna hylätyssä ja vallatussa painotalossa järjestettyyn spoken word -tapahtumaan. Ystäväni oli bongannut palestiinalaistaustaisen runoilijan, joka esiintyi tapahtumassa. Menimme siis sinne. Puhuttu sana oli mulle sitä vieraampaa esittävää taidetta, ja tarkoituksenani oli vain käydä kääntymässä. Mutta tapahtuma oli niin vangitseva, että jäin sinne pilkkuun asti - ja pidemmälle. Kuvitelkaa pilkkopimeä, savun täyttämä tila, jossa äänikuvio väreilee ilmassa. Jokainen puhuttu sana sykkii raakaa energiaa, joka vangitsee yleisön uteliaisuuden, ja saa siltä tuen. Huolimatta kreikankielisen lauseenymmärrykseni epävarmuudesta koen intohimoisten esitysten resonoivan syvästi ja luovan huumaavan ilmapiirin. Kieli ylittää esteet ja kannustaa kaikkia tuntemaan ilmaisun ja yhteyden rytmin.

Eilen Saharan hiekka värjäsi taivaan keltaiseksi. Kuuman päivän kruunasi hiekkamyrsky. Tunnelma oli suorastaan apokalyptinen. Ilmanlaatu oli ymmärrettävästi alhainen, joten ihmiset vetäytyivät sisätiloihin. Hiljainen Ateena on aina jotenkin absurdi. Kuva on otettu kotitaloni katolta, ja se on nähtävissä yllä. Ilman filtteriä, tai muutakaan editointia.