Agistri, vielä kerran

Täällä sitä jälleen istutaan, lämpimän yöilman syleilyssä rakkaimmalla saarellani. Olisin ollut hullu, mikäli en olisi palannut. Eihän tämä ole matka eikä mikään, kuin reissaisi Helsingistä Tampereelle. Paitsi että vesireittiä, eikä Tampereella sielu juuri lepää. Kävin eri ruokakaupassa kuin yleensä, löysin tylsän makuisia sipsejä ja holitonta Amstelia. Minusta on kuoriutunut näiden kuukausien aikana varsinaisesti Fix-nainen, mutta vaihtelu virkistänee. Pohdin vielä postikorttien kirjoittamista. Niiden toimitusviive on toistaiseksi vaihdellut kymmenestä päivästä kahteen kuukauteen.

Jollain tavoin tämä loma on ehkä korjaavakin kokemus. Tämä oli minun saareni, minne saavuin alunperin yksin. Puolisoni kanssa kokeilimme uusia juttuja, mutta nyt yksin voin tehdä kaikkea omalla tavallani kivaa. Kuten uppoutua kirjoihin, kävellä päämäärättömänä ja kaljoitella henkilökunnan kanssa.

Aurinko tulee tuskin paistamaan tämän loman aikana. Voin siis hyvällä omatunnolla linnoittautua hotellille, Agistrin kotiini. Kaikki on tuttua ja turvallista. Pöytävaraukset laitetaan automaattisesti rannan puolelle. Yksi kissa on saanut pentuja. Joitakin vuosia sitten kissojen sterilointia vastustettiin, mutta järki on alkanut voittaa. Muurahaisleijonaksi toukokuun alussa ristimämme, haavanhoidon vuoksi ajeltu pitkäkarvainen puolisokea musta kissa on alkanut saada karvojaan takaisin. Hännänpään tupsu loistaa edelleen massiivisena. Pidän Alkyonista, koska siellä huolehditaan kissoista hyvin. Kreikkalaisessa mittakaavassa. Sairaita kissoja lääkitään, ja mekin olemme avustaneet lääkärikuluissa.

Metsäpalovaara on todellinen, ja pääsy viereiseen pinjametsään on kielletty. Tunnollisena ihmisenä kyttäsin jonkin aikaa uskaltaako joku kreikkalainen uhmata kieltokylttiä, ennen kuin menin meditatiiviselle metsäkävelylleni. Kreikkalaiseen mentaliteettiin kuuluu, että kaikkea kiellettyäkin saa tehdä, kunhan ei jää kiinni. Ja kiinni jäädessäkin voisi olla, että sori kun en tiennyt. Seurauksia saattaa tulla, mutta niitä ei pelätä etukäteen. Ja sitten on minä, joka istuu jalkapallomatsissakin sillä omalla huonolla halvalla paikalla, josta näkee tasan naarmuisen ja tarroitetun pleksin. Seurasin taannoin PAO-PAOKIA takanani liian lähellä olevalta skriiniltä.

Rannoilla ei ole ruuhkaa, toisaalta eivätpä ne autioinakaan loista. Tarvitsen välillä pitkähihaista, kun mereltä tuulee. Suomessa on kuulemma lämpimämpää kuin täällä. Otin maanantaina tatuoinnin, joten uidakaan en saa. En muista missä vaiheessa minusta on kuoriutunut tällainen rantaleijona. Liputin aina ennen kaupunkilomien puolesta, nykyisin kaipaan vain hiljaisuutta ja lempeää liikuntaa. Visuaaliset virikkeet ja kiire kuormittavat. Jos en pääse uimaan, sitten kävelen. Kunhan ei vaan olisi mitään nähtävää. Silloin velvollisuudentuntoni kärsii, jos en näe.

Itsensä rakastamisen vaikeudesta

Matka kohti itsensä hyväksymistä kehopositiivisuuden kautta on jotakin henkilökohtaista minulle. Varmaan sanomattakin selvää, että syömishäiriötaustaisena lihavana ihmisenä minulla on monimutkainen suhde niin kehooni kuin ruokaakin. Kehopositiivisuus on varsin vahva käsite, joka ymmärretään tai halutaan ymmärtää helposti väärin. Kehopositiivisena ei mitenkään tarvitse kieltää kehonsa realiteetteja, muttei myöskään sortua jatkuvan kehityksen tai muutoksen tarpeellisuuteen.

Termi 'self-love' on minulle vaikea. Rakastan ajatusta sen taustalla, mutta karsastan itse termiä. Puhutaanko suomeksi edes itserakkaudesta, kun asia on latautunut negatiivisesti niin voimakkaasti? Onko muitakaan kehopositiivisuuteen liittyviä termejä käännetty suomeksi? Mitä ovat self-confidence, body-acceptance, fat-shaming tai thin ideal? Itserakkaus ennen kaikkea suomeksi tuntuu narsistiselta tai omahyväiseltä ja toivoisinkin jotakin eri nimistä kuvastamaan paremmin tahtoa ja tarvetta itsensä huolehtimisesta ja hyväksymisestä.

Olen kamppaillut varsin pitkään saadakseni rauhan kehoni kanssa yhteiskunnan odotusten ja omien syömishaasteideni välisessä rotkossa. On surullista, tavallaan hauskaakin, kuinka lihavia ihmisiä kytätään jatkuvasti riippumatta siitä mitä teemme. Kun syön juustohampparia, minua saatetaan katsoa kuin elävää ja hengittävää symbolia itsekurin puutteelle. Kuin edustaisin kaikkia laiskuutta ja ahneutta koskevia stereotypioita. Vaan kun syön salaattia, joku miettii ketä yritänkään huijata. Tässä ei voi voittaa, lihavana kehoni tuntuu olevan vapaata riistaa julkisessa keskustelussa. Riippumatta siitä mitä itse toivon tai teen.

Ehkä tästäkin syystä liputan enemmän itseni hyväksymisen kuin itserakkauden puolesta. Minun ei tarvitse ylistää kehoani tai teeskennellä, että lihavuus ei olisi ajoittain kärsimystä. Minun ei tarvitse rakastaa jokaista millimetriä kehostani kaiken aikaa, mutta voin olla kiltti itselleni. Keskityn huolehtimaan itsestäni häpeilemättä. Yritän sallia oman olemassaoloni kehossani ilman, että tunnen jatkuvasti olevan selityksen velkaa.

En ehkä täysin syleile self-love -termiä, mutta uskon pystyväni ilmaisemaan sen tarkoitusta jollakin toisella tapaa. Jokaisen keho ansaitsee kunnioitusta, vaikka ympäröivä maailma vaikuttaisi olevan eri mieltä.

Kierros Kykladeilla

Ateenaan muutettuani ensisijaisena toiveenani oli pieni loma kykladisilla saarilla. Haaveissani siinsi Santorinin auringonlaskut ja porrastreenit offseasonin aikaan väljällä ja kohtuuhintaisella saarella. Sitten realismi puuttui peliin. Offseasonilla ei kannata pitää juuri mitään auki. Koska juuri mikään ei ole auki, majoitusten hintatasoa ei tarvinnut laskea minulle kohtuullisiin summiin. Eikä hektinen työaikataulu antanut mahdollisuutta pidemmälle vapaalle. Kas, niin koitti season, eikä koko saaressa ollut enää mitään houkuttelevaa.

Vaan onhan niitä kykladisia saaria muitakin. Eräänä hiljaisena työpäivänä tökkäsin silmät kiinni sormeni Kreikan karttaan. Sormen alta paljastui Antiparos. Negatiivisen latauksen omaava anti-etuliite tarkoittaa kirjaimellisesti jotakin vastaan. Antiparos on saari suurempaa ja kuuluisampaa Parosta vasten. On suuri ja kuuluisa Paros ja sen vaatimattomampi sisarus Antiparos. Olen herkkä tuntemaan sääliä. Nopean kuvahaun jälkeen olin vakuuttunut, että tuo on minun paikkani. Varasin lauttaliput ja majapaikan.

Ajallisesti olisin ehtinyt viettää ehkä laajemmankin saarihyppelykierroksen, mutta henkisesti halusin vain levätä. Takana ovat niin vuosijuhlat, konferenssi kuin - pelottavimpana kaikesta - kandi- ja graduohjaajieni visiitti. Kaikesta selvittiin ja mainiosti, mutta uupumus kolkutteli ovella. En halunnut käydä missään - halusin elää ja toipua. Koska Antiparokselle on joka tapauksessa mentävä Paroksen kautta, päätin viettää molemmissa kaksi yötä. Ensin sutjakkaasti Antiparokselle, sitten Parokselle odottelemaan kotiinpaluuta.

Antiparos on kapea saari. Pääkylän itärannikolta länsirannikolle on noin kilometri. Etelässä on saaren päänähtävyys eli tippukiviluola, pohjoisessa leirintäalueet ja nudistirannikko. Saaren eteläpuolella on Despotikon saari, jonka arkeologisella alueella sijaitsee mieletön Apollonin temppeli. Nyt vain lautta saarelle loisti poissaolollaan. Meinasin jo sortua turistiansaan ja ostamaan lähemmäs satasen bileristeilyn lähisaarille, mutta majapaikkani isäntä ehti varoittaa minua tästä. En saisi rahoilleni mitään vastinetta, kukaan ei pystyisi juomaan holitonta bisseä ja vissyä useilla kympeillä, eikä arkeologiselle alueelle toistaiseksi pääsisi. Päätin pistää rahani sinne tippukiviluolaan. Meno-paluu turistibussilla maksoi kahdeksan euroa.

Arkeologisten kohteiden sijaan makasin rannoilla päivät pitkät. Vaelsin idästä länteen auringon perässä. Nudistirannalla oli luonnonkauneutta ja suojaisia hiekkapoukamia. Ja mielettömästi simpukoita! Luin kaksi kirjaa. Nautin bougainvillean reunustamasta terassistani joutomaan kupeessa. Istuin iltoja hyvän musiikin The Doors -baarissa, joka on mukavalla tavalla sopivan kämäinen. Sulassa sopusoinnussa kaikki vanhat hipit, nudistit ja minä. Kylä oli pittoreski ja täynnä hienostuneita putiikkeja. Tavanomaisia postikortteja oli vaikea löytää, mutta fiksut ruokakaupat löytyivät sataman puolelta.

Paroksella kiertelin bussilla kylissä, mutta tunsin elon paljon hektisempänä. Kovasti odottamani Naoussan kylä tuntui vain kulissilta muovisine bougainvilleoineen. En biletä, mutta mietin miksi kukaan haluaa Mykonokselle. Tuulimyllyjä löytää täältäkin, kuten merkkiliikkeitäkin. Parikian kylä (vai kaupunki?) oli toki kauniimpi, tiiviimpi ja vanhempi, Antiparoksella oli rakenneltu vähän sinne tänne. Viehättävästi sielläkin, mutta eri tavalla. Parikiaan voisi oikeasti eksyä - ja eksyinkin!

Kylillä ja kujilla kuuli melkein enemmän ranskaa kuin kreikkaa, lieneekö kyseessä jokin Paris-Paros -hassuttelu. Mikä pahinta, arkeologinen museo oli tilapäisesti suljettu. Kiertelin hämärillä parkkipaikoilla ja ojien pohjilla mosaiikkien perässä, ja kiukuttelin puhelimessa. Arkeologinen kiintiö jäi kovin vajaaksi. Löysin sentään merestä Paroksen marmoria. Ja ostin marmorista tehdyn magneetin. Kissan kuvalla.

Olen melko varma, että mikäli olisin mennyt vain Parokselle, olisin rakastanut sitä. Pidinhän minä siitä nytkin, mutta miten mikään voisi tuntua miltään Antiparoksen jälkeen? Vielä joskus sanoitan kokemukseni paremmaksi kertomukseksi. Antiparos sen ansaitsee.