Väsymys on radikaalia

Kroppani ei ole muille pelkkä kroppa: se on symboli kurittomuudesta, laiskuudesta ja hyvinvoinnin hylkäämisestä. Tai vaihtoehtoisesti rohkeudesta ja itsensä hyväksymisestä. Kunhan vain kehystän sen esteettisesti, enkä kaikkein rajuimpiin krumeluureihin. Kunhan näytän, että olen sinut itseni kanssa. Että teen töitä sen eteen. Nämä tulkinnat tulevat ulkopuolelta, mutta usein sisäistämme ne. Vartalot eivät ole varmaan koskaan täysin yksityisiä. Niitä tarkkaillaan, luokitellaan ja muokataan. Se herättää kysymyksiä, joita en ole esittänyt. Myös silloin, kun luulemme olevamme rauhassa.

Painoni heittelee; kun elämä tuntuu painavalta, painokin usein seuraa perässä. Yhteiskunta ei oikein tunnu tykkäävän tällaisesta vaihtelusta, se haluaa selkeyttä. Olenko jämähtynyt vai matkalla jonnekin? Olenko hyvässä kunnossa vai luisumassa pois siitä? Hoikkuus ei ole vain kauneusihanne, se on luottamusta herättävä merkki. Tuntuu, että hoikkuus viestii hallinnasta, tehokkuudesta, ehkä moraalistakin? Se mahdollistaa sosiaalisen liikkumatilan tehden ihmisestä vähemmän selitettävän. En jaksa selittää.

Minulle väsymys ei ole pelkkää uupumusta, vaan suora reaktio jatkuvaan oletukseen, että kehoa pitäisi aktiivisesti hallita. Keho ei riitä ilman selityksiä. Pitäisi olla valmis kehityssuunta tai edes jonkinlainen tarina. Keho ei saa koskaan vain olla, sen olemassaolo tarvitsee narratiivin: joko edistymistä, hyväksymistä tai edes sitä terveyttä. Se on joko työn alla, tai tulos.

Väsymys on radikaalia, jos sen varjolla kieltäytyy tästä dynamiikasta. Olen yrittänyt lakata mittaamasta, vertaamasta ja keskustelemasta siitä, miltä pitäisi näyttää. Mitä liikuntaa olisi suotavaa harrastaa? Minkä kokoinen keho voi olla "terve"? Kun en vaan enää selitä. Kun en enää tarjoa kehoni kautta vastarintaa tai inspiraatiota, vain olemista. Kuka saa levätä ilman, että sitä täytyy erikseen ansaita? Kenen kroppa nähdään neutraalina, kenen ongelmana, kenen saavutuksena? Ylipainoinen keho, joka ei pyri muuttumaan tai puolustamaan itseään on yhä poikkeus. Ja myös se hiljainen olemassaolo on radikaalia.

En ole väsynyt siksi, että olisin erityisen heikko. Olen väsynyt, koska tämä jatkuva kontrolli on uuvuttavaa. Joten päätän aina välillä olla osallistumatta. En jaksa synnyttää tarinaa painosta tai muodonmuutoksesta, kun en edes tiedä mikä luku tulee seuraavaksi. Elän aaltoliikkeessä, käyn kääntymässä ja palaan takaisin. Kausiluontoinen, kuten minä muutenkin.

Väsymys on suojakehä, jonka piirrän ympärilleni. En ole luovuttanut, mutta haluan kuulua itselleni. Kutsun tätä eräänlaiseksi vallankäytöksi.

Kun mikään ei jää talteen

Tänään en ottanut kuvia. Vaikka valo oli kashmirinpehmeä ja kahvikuppini tuurilla juuri oikeassa asennossa, en jaksanut nousta hakemaan puhelinta. En voinut avata muistiinpanoja enkä viitsinyt edes miettiä miten tästä voisi kirjoittaa. Enkä kertonut kenellekään missä olen. Jymypaljastus: olen kotona.

Istuin vain keittiön pöydän ääressä, olin tuijotuskilpaa Svanten kanssa ja annoin ajatusten ajelehtia pois. Ei mitään erityistä eikä mitään, mikä kannattaisi tallentaa. Ehkä juuri siksi muistan sen sitten kauemmin.

En aina tiedä mistä kirjoittaa. Usein aloitan jostain pienestä, kuten varjosta, viikunanraadosta tai paskoista unista. Yritän olla ajattelematta liikaa. Jos ajattelen, alan liian helposti kirjoittaa kuin minulla mukamas olisi jotakin painavaa sanottavaa. Ja juuri silloin sanat eivät tule.

Viime viikon postaukset ovat olleet eräänlainen kesänlopetussarja. Huokauksia, sirpaleita, hetkiä, pienimuotoinen kokeilu. Tunnustelin tuntemuksia. Miten vähän voi sanoa ja silti kirjoittaa? Miten kevyesti tämän voi tehdä? Haluaisin, että kirjoittaminen tuntuisi taas kotoisalta, eikä miltään suorittamiselta. Jotain, minkä ääreen voin palata halutessani vaikka joka päivä, järjestämättä sen kummempaa spektaakkelia.

Ehkä nämä postaukset olivat aika hölmöjä, tai liian pieniä. Toisaalta, minua ei haittaa olla vähän hölmö omassa blogissani. Kuulen usein, etten ole yhtään kiinnostava tai tarpeellinen. Välillä haluaisin tuntea oloni kiinnostavaksi ja tarpeelliseksi, mutta onneksi aina ei tarvitse. Joskus riittää, että kirjoittaa vaan menemään. Jotakin sellaista, että muistaa kirjoittamisen voivan olla syy eikä lopputulos.

Sillä juuri silloin kun en enää odota mitään erityistä, alan taas huomaamaan asioita, joista tekee mieli kirjoittaa.

Illan valo ja puoliksi tyhjä lautanen

Päivä kääntyy iltaan eikä mitään mullistavaa ole tapahtunut tänään. En saanut tehtävälistaa tehtyä, en liikkunut tavoitteellisesti, en vastannut kaikkiin viesteihin. Minulla on tässä silti rauha. Vähän jo viileä lautanen, pehmeä valo makkarin seinällä, hiljaisella laulava Jim Morrison. Kantarellikeitto on jäänyt kesken. Kadut ovat kuolemattomia peltoja. Kristallilaiva täyttyy.

Kukaan ei tarkkaile, eikä mikään mittaa. Olen iltaisin kenties parhaimmillani, kun kaikki muu unohtaa vaatia. Saan olla keskeneräinen niin, ettei se tunnu virheeltä vaan tavalliselta. Ehkä juuri epätarkkuudessa piilee kauneus. Siinä pehmeässä rajassa ja pienessä hiljaisuudessa, johon päivä lopulta laskeutuu.