Sail away

Mun sisällöntuottaminen kituu ihan henkihievereissä. Mitään kertomisen arvoista ei (mukamas) tapahdu, ei auta kuin muistella vanhoja. Koska tiedän, että mulla on lukijoita, jotka tykkäävät reissupostauksista, palataan ajassa vajaa viisi vuotta taaksepäin. Kertomukseen eräänlaisesta liftausreissuksi verrattavasta retkestä. Valokuvat on otettu viisi vuotta sitten ikääntyneellä leivänpaahtimella.

Joulukuussa 2011 lähdimme isän ja pikkuveljen kanssa joulupukkia pakoon (oikeasti kukaan ei vaan halunnut järjestää mulle synttäreitä) viikoksi jonnekin missä olisi lämmin. Koska isäni tyylitaju on muutenkin jämähtänyt vuoteen seiskytkuus, Teneriffa oli hänen mielestään loistava valinta. Lyhyt lento lämpimään eikä valuuttaakaan tarvitse vaihtaa... Kas kun ei vielä istuttu jossain suomibaarissa koko viikkoa.

Hakusessa olisi rento loma. Mä rakastan merta, mutten ole todellakaan mitään rannallamakaajatyyppiä. Vaikka en ollutkaan ihan nykyisissä valasmitoissa viisi vuotta sitten, ei bikineissä yleisellä rannalla vierailu silti juolahtanut mieleenkään. Niinpä mä lähinnä lueskelin rantakivillä ja tuhosin melkein laittoman määrän Bacardin Breezereitä, jotka olivat suunnilleen vesipullon hinnoissa ruokakaupassa.



Mulla oli tuoreessa muistissa Itävaltavuoden aikana opittu lattariespanja, jota halusin päästä käyttämään. Mitäpä muita kieliä Itävallassa voisi oppia? Harmi, että minäfiltterin läpi kulkeva espanja ei mennyt kanarialaiskansalaiseen ymmärrykseen ihan yhtä virtaviivaisesti kuin se suustani purkautui.

Janosin kuitenkin päästä puhumaan espanjaa, missäpä sitä muualla oppimaan kuin paikallisten parissa? Ainoa vaan, että turistiresortissa ne paikalliset ovat usein työroolissa, ja haluavat lähinnä hyötyä rahallisesti siitä jotakin etäisesti espanjan tapaista kieltä innokkaasti ja nopeasti papattavasta blondista. Päätin kulkea sinne, missä uskoin kansan vielä olevan villiä - satamaan, porttojen ja rottien keskelle.



Juuri yhdeksäntoista vuotta täyttäneillä on ilmeisen kova usko omaan viehätysvoimaansa. Niinpä minäkin itsevarmasti menin juttelemaan koko sataman komeimmille nuorukaisille (nuoruus ja komeus kulki kyllä kyseisessä satamassa ihan käsi kädessä; ikävuodet 25-60 loistivat poissaolollaan...) apukouluespanjallani. Jälkeenpäin aika on kullannut muistot (tai se mittava määrä breezereitä), jonka seurauksena mysteeri on: miksi, kenen ja mihin laivaan nousin?



Kiva poikakolmikko, Pablo, Alvaro ja Guillermo (joiden oikeat nimet olen jo unohtanut), ottivat mut tosissaan veneen kyytiin. Sanoivat vievänsä delfiinejä katsomaan. En tosissaan tiedä miksi pojilla oli vene, enkä edes minkä tyyppinen vene oli. Se ei ollut purjevene, eikä mikään huvivenekään, vaikka hauska vene olikin. Venetekniikka ei ole vahvinta alaani.

Ja se uskomattoman naiivi, vasta yhdeksäntoista vuotta täyttänyt tyttö, joka vielä tuolloin uskoi romantiikkaan, oli haaveillut puolet matkasta tulevasta elämästään kalastajan vaimona sievässä pienessä merenrantatalossa. Se sai maistaa aimo annoksen realismia iltahämärässä kotisatamaan palatessa. Pojat kieltäytyivät ehdottamastani kiitoskaljoista jossakin paikallisessa, ja saattoivat mut kiireen vilkkaa hotellille. "Etkö sä olekaan neljätoista?" "Näytät Pablon pikkusiskolta" "Mietittiinkin kenen lapsi jätetty heitteille koko päiväksi..."
Jäi saatit saamatta.

Jämäräpsyjä

Venäjältäpaluun jälkeen kamera hautautui jonnekin laatikon pohjalle eikä kuvia ole juurikaan tullut räpsittyä. Mitä nyt muutama sieltä täältä, puhelimella. Helpompaa olla kun on laatu lähes nolla. Tuloksena sen verran merkityksettömiä räpsyjä, etten ole edes ajatellut julkaista niitä. Kunnes katselin kuva-arkistoja yksi päivä ja mietin että miksipäs ei? Hajanaisia räpsyjä, hajanaisia tarinoita. Sitä tavallista arkea. Kesäisiä hetkiä.

En ymmärrä miten joku saa hyvännäköisiä brunssikuvia, miten joku jaksaa asetella kaikki ruokaelementit niin taidokkaasti lautaselle. Mä vaan lätkäisen kaiken ahnehtimani epämääräisiin kasoihin. Tämä sössökasa on kotoisin ehdottomasta suosikkibrunssipaikastani, Koffin puiston Southparkista!


Rakkaan Helsingin kesäöinen rantaviiva.


Väinö toi mulle tuliaisia Venäjältä, just sitä mistä pidän: vesimelonipurkkaa, venäläistä skumppaa ja mausteisia leipäkuutioita. Mulla on lähes epäterve suhde esanssivesimeloniin, rakastan sitä! Kaikki mahdolliset karkit ja kuplateet pitäisi saada "vesimelonin" makuisena, vaikka tuo maistuu ihan erilaiselta kuin oikea vesimeloni.


Yhden tavallisen päivän epätavallinen illallinen: maailman parasta pitsua! Kyllä, käytän sanoja pitsu, sipsu, dipsu ja tompsku. Aistin muutaman lukijan huikkaavan auf Wiedersehen! Maailman paras pitsu sisältää itsetehtyä tomaattikastiketta (tompskukastiketta!), vuohenjuustoa, mansikoita, pinjansiemeniä ja rucolaa.


Näiden kuvien tarkoituksena oli silloin joskus tarkoitus esitellä tuota lirutukkaa jonka jo ennestään vähäisestä massasta noin puolet on nyt kadonnut, mutta päädyin tekemään ärsyttävän havainnon tavastani muikistella ärsyttävästi selfieissä. Kerrassaan ärsyttävää!


Meille on muodostunut tekoromanttiseksi perinteeksi iltakävellä jonnekin katsomaan auringonlaskua. Tosin tämä kuva on Suomenlinnasta, ja sitä matkaa ei ihan kokonaan kävellen päässyt.


Käytiin eräs elokuun ilta Linnanmäellä, ihan laitteissa asti eikä vain fiilistelemässä/katsomassa tuttujen juoksemista laitteesta toiseen. Tällä kertaa ostin oman rannekkeen! Lintsireissulla maistoin tähänastisen elämäni parasta katuruokaa - rapuhodaria! Josta en osannut ottaa sitten minkäännäköistä kuvaa. En ymmärrä miten tylsä kliininen huvipuistoruoka voi olla hyvää.

3x huulipuna

Kerran oli aika, jona hamstrasin useamman sävyn luomivärejä. Diorin kausikokoelmaa odotettiin kuin kuuta nousevaa. Mitä erikoisempi yhdistelmä, sitä enemmän mä sitä himoitsin. Kunnes havahduin todellisuuteen, jossa en juuri käytä luomivärejä. Kerran kaksi kuussa, mahdollisimman neutraaleja sävyjä. Turhaan mä hilloan luumuisia ja omenanvihreitä sävyjä kun ne eivät luomille eksy käytännössä ikinä. Uusi turhailutuhlailun kohde oli saatava. Mä aloin ostamaan huulipunia.

Huulipuna on maailman helpoin tapa päivittää ilmettä. Sipaisu - ja se on siinä. Kaikki oikeaoppiset meikkaajat kääntyvät nyt haudassaan tahi elävältä, mutta mä en ikinä jaksa käyttää rajauskynää, saati sitten pohjustajaa. Ei, mun huulipunaamiseni on juuri se sipaisu ja menoksi!

Meikkaamiseni on harvoin muuta kuin ripsiväri, joten huulipuna tekee jo paljon lisää. Tällä hetkellä mulla on kolme huulipunasuosikkia: korallinen Guerlainin Kiss Kiss, kirkkaanpunainen YSL:n Rouge Volupte Shine ja vaalea barbipinkki Clarinsin Joli Rouge.



Clarins Joli Rouge 735 Baby Pink
Clarinsin Joli Rouge ei meinaa pysyä huulilla paikoillaan, mutta mun mielestä tää on kiva vaikka vähän karkaileekin reunoilta. Sävy vaatisi ehkä ruskettuneemman kantajan kuin meikäläinen koko kesä sisätiloissa-värityksellään. Itse huulipuna on niin kevyt, ettei se yhdellä sipaisullä jätä mitään mainittavaa sävyä. Tämän kanssa saa vähän kerrostella ja kenkkuilla. Lopputulos on pinkki ja kimalteleva kuin mikä!

Guerlain Kiss Kiss 343 Sugar Kiss
Guerlainin Kiss Kiss on superpigmenttinen ja kestävä huulipuna olematta kuiva ja vahamainen. Tämä pitää huulet pitkään kosteutetun tuntuisena. Mä en ihan osaa päättää onko toi sävy enemmän koralli kuin pinkki. Mutta sitä kutsutaan tietyissä piireissä iidanpunaiseksi sävyksi. Niin paljon olen tuota käyttänyt.



YSL Rouge Volupte Shine 4 Rouge in Danger
Jos olisi valittava vain yksi huulipunatyyppi loppuelämäksi, olisi valintana ehdottomasti Rouge Volupte Shine. Pigmentin määrä on uskomaton suhteutettuna siihen, kuinka pehmeä ja mehevä itse huulipuna on. Tuntuma on ihan kuin huulirasvaa laittaisi! Kosteuttava tunne jatkuu kauan, ja kun se haihtuu, jää huulille silti vielä hyvin väriä. Voin laittaa tätä aamulla lähtiessäni, ja vielä illalla palatessani huulilla on aavistus väriä.