Joulukuussa 2011 lähdimme isän ja pikkuveljen kanssa joulupukkia pakoon (oikeasti kukaan ei vaan halunnut järjestää mulle synttäreitä) viikoksi jonnekin missä olisi lämmin. Koska isäni tyylitaju on muutenkin jämähtänyt vuoteen seiskytkuus, Teneriffa oli hänen mielestään loistava valinta. Lyhyt lento lämpimään eikä valuuttaakaan tarvitse vaihtaa... Kas kun ei vielä istuttu jossain suomibaarissa koko viikkoa.
Hakusessa olisi rento loma. Mä rakastan merta, mutten ole todellakaan mitään rannallamakaajatyyppiä. Vaikka en ollutkaan ihan nykyisissä valasmitoissa viisi vuotta sitten, ei bikineissä yleisellä rannalla vierailu silti juolahtanut mieleenkään. Niinpä mä lähinnä lueskelin rantakivillä ja tuhosin melkein laittoman määrän Bacardin Breezereitä, jotka olivat suunnilleen vesipullon hinnoissa ruokakaupassa.
Janosin kuitenkin päästä puhumaan espanjaa, missäpä sitä muualla oppimaan kuin paikallisten parissa? Ainoa vaan, että turistiresortissa ne paikalliset ovat usein työroolissa, ja haluavat lähinnä hyötyä rahallisesti siitä jotakin etäisesti espanjan tapaista kieltä innokkaasti ja nopeasti papattavasta blondista. Päätin kulkea sinne, missä uskoin kansan vielä olevan villiä - satamaan, porttojen ja rottien keskelle.
Ja se uskomattoman naiivi, vasta yhdeksäntoista vuotta täyttänyt tyttö, joka vielä tuolloin uskoi romantiikkaan, oli haaveillut puolet matkasta tulevasta elämästään kalastajan vaimona sievässä pienessä merenrantatalossa. Se sai maistaa aimo annoksen realismia iltahämärässä kotisatamaan palatessa. Pojat kieltäytyivät ehdottamastani kiitoskaljoista jossakin paikallisessa, ja saattoivat mut kiireen vilkkaa hotellille. "Etkö sä olekaan neljätoista?" "Näytät Pablon pikkusiskolta" "Mietittiinkin kenen lapsi jätetty heitteille koko päiväksi..."
Jäi saatit saamatta.