Muistan Monrepos'n

Sisimmissäni olen luonnonlapsi. Kun saavuin Monrepos'n puistoon, otin ensitöikseni kuvan kartasta. Jotta löytäisin puistosta kaikki jännät sillat ja patsaat, jotten eksyisi satojen hehtaarien puistoon. Kului kolme minuuttia, ja eksyin tieltä polulle, viidessä minuutissa polulta täyteen pöpelikköön.











Kolmen Viipuripäiväni aikana en juuri nähnyt aurinkoa. Onneksi se alkoi paistaa matkalla Monrepoohon, tokkopa puisto olisi ollut kivaa kuljettavaa sateessa. Vaan sade oli jättänyt jälkensä. Käyskennellessäni liukkailla kallioilla varpujen ja saniaisten kastelemissa leopardiballerinoissani mietin monta kertaa, että pääsenkö täällä hengestäni. Nuo ajatukset eivät sitten kuitenkaan hidastaneet seikkailua. Eikä edes neljä-viisi läheltä piti-tilannetta.












Monrepos'n puisto oli niin puhdas, niin vihreä ja niin rauhallinen, että unohdin edes olevani Venäjällä. Puiston nimi on juonnettu ranskankielisestä ilmauksesta mon repos - lepopaikkani. Ja tunsin todella lepääväni tässä puistossa, joka kadotti ajantajuni. Istuin tuntitolkulla hyttysten syötävänä rantakalliolla, tuijotellen merelle tuntemattomaan. Kuinka olinkaan onnellinen!

MISC

Nyt on koettu lievä ilmastonmuutos ympäristön lämpötilan laskettua alle vuorokaudessa yli kolmellakymmenellä asteella. Suomeen on siis palattu! Tällä reissulla kamera pysyi visusti piilossa, kuvia tuli otettua vain 238. Vertailun vuoksi, kahden viikon Pietarinmatkan kuvasaldo oli 823 ja viime keväänä Barcelonassa tuli otettua viikossa 717 kuvaa. Toista se oli filmikamera-aikaan...

Tässä postauksessa esittelen sekalaista settiä, kuvia ja juttuja, jotka eivät oikein sovi mihinkään muuhun postaukseen, mutta haluan ne silti julkaista.

Rakas kissamekko on ollut mukana vaikka missä jo viimeiset viisi vuotta, niin tälläkin reissulla. Liian monena päivänä, ja nyt siinä on pieniä reikiä, ehkä rantahiekan hankaamana. Mä en tiedä mitä tekisin ilman tuota mekkoa, kauhistuttaa ajatuskin tuosta luopumisesta.

Sataman valot ja lähtevät laivat.

What is this I don't even... Mä en ymmärrä miten se voi olla noin vaikeaa. Ekan Starbucksfailin jälkeen tavasin nimenhuutopaikoissa suosiolla nimeni double I, D, A, Iida! Silti tuloksetta. Floridasta sai Pumpkin Spice Frappuccinoa, ja mä lihoin varmaan kaksi kiloa pelkän PSF:n vuoksi. Se on vain jotain käsittämättömän hyvää!

Mun käsitys easy livin'istä. Olkoonkin, että Blue Hawaii ei ole yhtään mun drinkki. Ja muovimukista suorastaan huokuu negatiiviset fiilikset.

Pakollinen lentokonesnäppi.

Näin yhtenä yönä unta, että olimme Väinön kanssa Floridan sijaan muutaman viikon lomalla Porissa. Kyllä, Porissa. Porissa satoi vettä käytännössä joka päivä ja oli kolea loskatalvisää. Ihan loman loppupuolella päätin, että nyt on lähdettävä katsomaan huippujääkiekkoa. Eli Ässien peliin, mä halusin nähdä tositoimissa huippumaalintekijä Josh Grattonin. Ilmeisesti mun alitajuntaa kaivertaa todella rankasti päätös jättää Florida Panthers, Jussi Jokinen ja Jaromir Jagr näkemättä.

Kahden jälkiruuan nainen. Viimeisenä risteilyiltana olin vakaasti päättänyt syödä jälkiruuaksi juustoja. Vaan mitä tehdä kun listoilla oli sacherkakkuakin? Oli otettava molemmat!

Jämäräpsyjä

Venäjältäpaluun jälkeen kamera hautautui jonnekin laatikon pohjalle eikä kuvia ole juurikaan tullut räpsittyä. Mitä nyt muutama sieltä täältä, puhelimella. Helpompaa olla kun on laatu lähes nolla. Tuloksena sen verran merkityksettömiä räpsyjä, etten ole edes ajatellut julkaista niitä. Kunnes katselin kuva-arkistoja yksi päivä ja mietin että miksipäs ei? Hajanaisia räpsyjä, hajanaisia tarinoita. Sitä tavallista arkea. Kesäisiä hetkiä.

En ymmärrä miten joku saa hyvännäköisiä brunssikuvia, miten joku jaksaa asetella kaikki ruokaelementit niin taidokkaasti lautaselle. Mä vaan lätkäisen kaiken ahnehtimani epämääräisiin kasoihin. Tämä sössökasa on kotoisin ehdottomasta suosikkibrunssipaikastani, Koffin puiston Southparkista!

Rakkaan Helsingin kesäöinen rantaviiva.

Väinö toi mulle tuliaisia Venäjältä, just sitä mistä pidän: vesimelonipurkkaa, venäläistä skumppaa ja mausteisia leipäkuutioita. Mulla on lähes epäterve suhde esanssivesimeloniin, rakastan sitä! Kaikki mahdolliset karkit ja kuplateet pitäisi saada "vesimelonin" makuisena, vaikka tuo maistuu ihan erilaiselta kuin oikea vesimeloni.

Yhden tavallisen päivän epätavallinen illallinen: maailman parasta pitsua! Kyllä, käytän sanoja pitsu, sipsu, dipsu ja tompsku. Aistin muutaman lukijan huikkaavan auf Wiedersehen! Maailman paras pitsu sisältää itsetehtyä tomaattikastiketta (tompskukastiketta!), vuohenjuustoa, mansikoita, pinjansiemeniä ja rucolaa.

Näiden kuvien tarkoituksena oli silloin joskus tarkoitus esitellä tuota lirutukkaa jonka jo ennestään vähäisestä massasta noin puolet on nyt kadonnut, mutta päädyin tekemään ärsyttävän havainnon tavastani muikistella ärsyttävästi selfieissä. Kerrassaan ärsyttävää!

Meille on muodostunut tekoromanttiseksi perinteeksi iltakävellä jonnekin katsomaan auringonlaskua. Tosin tämä kuva on Suomenlinnasta, ja sitä matkaa ei ihan kokonaan kävellen päässyt.

Käytiin eräs elokuun ilta Linnanmäellä, ihan laitteissa asti eikä vain fiilistelemässä/katsomassa tuttujen juoksemista laitteesta toiseen. Tällä kertaa ostin oman rannekkeen! Lintsireissulla maistoin tähänastisen elämäni parasta katuruokaa - rapuhodaria! Josta en osannut ottaa sitten minkäännäköistä kuvaa. En ymmärrä miten tylsä kliininen huvipuistoruoka voi olla hyvää.

Metro

Mogwai - Letters to Metro

En pelkää metroja. Tunnelijunat ovat mun mielestä sympaattisia, ja ehdottomasti näppärin keino liikkua suurkaupungissa. Paitsi Helsingissä, joskin Helsingin mieltäminen suurkaupungiksi saattaa olla hieman kyseenalaista.

Moskovan metro on valtava hullunmylly. Kuin aikamatka neuvostoajalle, lähes jokainen asema on oma sosialistinen taideteoksensa. Itse asiassa metroverkosto on maailman neljänneksi vilkkain ja kuudenneksi pisin. Yksitoista linjaa, ja keskeiset linjat yhteensitova ympyrälinja. Ruuhka-aikaan metro olisi varmasti klaustrofobisen painajainen. Ei siellä nytkään saanut aina väljillä vesillä seilata.

Aikoinaan Stalin valitsi maan parhaat arkkitehdit ja taiteilijat luomaan metroverkostoa, tuodakseen propagandataiteen lähelle kansaa. Asemien koristeluissa ei kitsasteltu. Lopputulos on aika mykistävä vielä tänäkin päivänä. Vaikka sosialistinen Neuvostoliitto on nykyään kapitalistinen Venäjä, ei metroasemia ole riisuttu alkuperäisasuistaan. Sirpit ja vasarat ovat edelleen liittoutuneina seinillä.

Ostin 24 tunnin metrokortin, joka maksoi noin kolme euroa. Hotellin check-inniä odotellessani sitten huristelin metrossa muutaman tunnin ajan, linjalta toiselle, kilometrikaupalla. Onneksi Moskovan metrolle on tyypillistä avoimet asemat keskilaiturilla, jolloin asemia saattoi ihailla vaunusta poistumattakin. Useimmiten toki poikettiin laiturille odottamaan seuraavaa junaa, vuoroväli kun oli alle kolme minuuttia. Neuvostotaiteen näyttely pilkkahintaan, jalkoja säästellen.

Legendaarisen Metro-2:n sisäänkäyntiä en löytänyt. Sellainen tuskin sattumalta tulisikaan vastaan.

Smíšený

Tekniikan ihmelapsena en sitten osannutkaan ajastaa kuin yhden postauksen Venäjäreissun ajaksi - ei se mitään, tullaan näiden kanssa nyt todella jälkijunassa! Toivottavasti ei reissupostaukset vielä tursua korvista ulos. Kesä on tällaista aikaa.

Vaikka Prahan neitsytmatkastani ei ollut kuin viisi vuotta, jotkut asiat olivat jääneet armottomasti unholaan. Saati tuo villitsekki, joka oli ihan tuntematonta vyöhykettä itselleni. Uusia havaintoja ja tapoja tuli tehtyä ja opittua joka päivä. Kuvat ja teksti eivät aina liity toisiinsa tippaakaan, mutta nämä olisi sääli jättää julkaisematta.

Praha on tarinoiden ja legendojen kaupunki. Niin uusien, kuin ikivanhojenkin. Todella moni keskiaikaan sijoittuva elokuva kuvataan Prahassa, ja bongasin kaduilla kulkiessa pari tulevaa paikkavarauksta kuvauksien ajaksi.

Suosikkini vanhoista prahalaislegendoista on taru valkoisesta Šemík-hevosesta, joka pelasti isäntänsä, maanviljelijä Horymirin. Kullanhimoinen prinssi Kresomysl määräsi kaikki maanviljelijät kaivostyöläisiksi saadakseen lisää kalleuksia. Horymir kapinoi prinssiä vastaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Viimeisenä toiveenaan Horymir tahtoi ratsastaa ympäri Vyšehradin linnan tilusten valkoisella Šemíkillään. Kun toive pantiin toteen, Horymir kuiskasi jotakin Šemíkin korvaan, joka juoksi linnan muureja päin ja loikkasi yli koko Vltavan. Valtava loikka uuvutti Šemíkin, ja viimeisenä toiveena tämä pyysi Horymiria hautaamaan hänet. Horymir toteutti hevosensa tahdon. Vaikka hauta on sittemmin kadonnut, Šemíkin sanotaan nukkuvan Vyšehradin rinteessä. Valmiina jälleen heräämään kun hänen apuaan taas tarvitaan.

Tsekkiläiset voidaan karkeasti jakaa lännen böömiläisiin ja idän määriläisiin. Kansoilla on viha-rakkaussuhde, erityisesti määrin alueen ihmiset mieltävät itsensä ensisijaisesti juuri määriläisiksi eikä tsekkiläisiksi. Brnossa böömiläisen Prahan kehuminen johti murhaaviin katseisiin ja "mitäpä sinä ulkkari mistään ymmärrät"-toteamuksiin.

Postimerkkejä ei saa melkein mistään! Paitsi postista, loogisesti. Jotkin turistikaupat myyvät postimerkkejä, mutta vain heiltä ostettuihin kortteihin. Tämä näkyi luonnollisesti korttien hinnoissa. Postissa jonot ovat tuhottoman pitkät ja pelkkien postimerkkien ostosta sai paheksuvia katseita, mutta Prahan pääposti on onneksi kaunis rakennus!

Korkkareiden käyttäjälle Praha on painajainen! Silloin viisi vuotta sitten en muita kenkiä käyttänytkään, nyt hämmästelin miten olen pystynyt painamaan tuolla avokkaissa. Jokainen katu vaikutti olevan kivikatu, joko mukulakivenä tai muuna. Omat korkokenkäni jäivät laukun pohjalle koko reissun ajaksi, vaikka Brno oli inhimillisempää asvalttiviidakkoa.

Tsekeissä puistojuopottelu on ankarasti kiellettyä. Vaikka katuruokamyyjät yrittävätkin tuputtaa mukaan olutta sanoen sen olevan täysin sallittua. Juopotteluksi lasketaan myös alkoholijuoman esilläpito, avaamattomankin. Tämän saimme karvaasti kokea.

Jos Praha olisi väri (tai metalli), se olisi kultainen. Prahassa rakastetaan kultaa! Kultaa on joka kadunkulmassa, kellotornissa ja koristeornamentissa. Aikoinaan Praha oli alkemistien tyyssija, ja Kaarle IV määräsi 1300-luvun loppupuolella linnantornit kullattavaksi, valtakunnanlamasta huolimatta.

Mun ehdoton suosikkikaupunginosani Prahasta on Malá Strana, pieni puoli. Malá Strana on pullollaan pikkuliikkeitä, ravintoloita, kansankuppiloita, hiljaisia kujanpätkiä ja kauniita sisäpihoja. Ensi reissulle varaan hotellinkin sieltä!