Sail away

Mun sisällöntuottaminen kituu ihan henkihievereissä. Mitään kertomisen arvoista ei (mukamas) tapahdu, ei auta kuin muistella vanhoja. Koska tiedän, että mulla on lukijoita, jotka tykkäävät reissupostauksista, palataan ajassa vajaa viisi vuotta taaksepäin. Kertomukseen eräänlaisesta liftausreissuksi verrattavasta retkestä. Valokuvat on otettu viisi vuotta sitten ikääntyneellä leivänpaahtimella.

Joulukuussa 2011 lähdimme isän ja pikkuveljen kanssa joulupukkia pakoon (oikeasti kukaan ei vaan halunnut järjestää mulle synttäreitä) viikoksi jonnekin missä olisi lämmin. Koska isäni tyylitaju on muutenkin jämähtänyt vuoteen seiskytkuus, Teneriffa oli hänen mielestään loistava valinta. Lyhyt lento lämpimään eikä valuuttaakaan tarvitse vaihtaa... Kas kun ei vielä istuttu jossain suomibaarissa koko viikkoa.

Hakusessa olisi rento loma. Mä rakastan merta, mutten ole todellakaan mitään rannallamakaajatyyppiä. Vaikka en ollutkaan ihan nykyisissä valasmitoissa viisi vuotta sitten, ei bikineissä yleisellä rannalla vierailu silti juolahtanut mieleenkään. Niinpä mä lähinnä lueskelin rantakivillä ja tuhosin melkein laittoman määrän Bacardin Breezereitä, jotka olivat suunnilleen vesipullon hinnoissa ruokakaupassa.

Mulla oli tuoreessa muistissa Itävaltavuoden aikana opittu lattariespanja, jota halusin päästä käyttämään. Mitäpä muita kieliä Itävallassa voisi oppia? Harmi, että minäfiltterin läpi kulkeva espanja ei mennyt kanarialaiskansalaiseen ymmärrykseen ihan yhtä virtaviivaisesti kuin se suustani purkautui.

Janosin kuitenkin päästä puhumaan espanjaa, missäpä sitä muualla oppimaan kuin paikallisten parissa? Ainoa vaan, että turistiresortissa ne paikalliset ovat usein työroolissa, ja haluavat lähinnä hyötyä rahallisesti siitä jotakin etäisesti espanjan tapaista kieltä innokkaasti ja nopeasti papattavasta blondista. Päätin kulkea sinne, missä uskoin kansan vielä olevan villiä - satamaan, porttojen ja rottien keskelle.

Juuri yhdeksäntoista vuotta täyttäneillä on ilmeisen kova usko omaan viehätysvoimaansa. Niinpä minäkin itsevarmasti menin juttelemaan koko sataman komeimmille nuorukaisille (nuoruus ja komeus kulki kyllä kyseisessä satamassa ihan käsi kädessä; ikävuodet 25-60 loistivat poissaolollaan...) apukouluespanjallani. Jälkeenpäin aika on kullannut muistot (tai se mittava määrä breezereitä), jonka seurauksena mysteeri on: miksi, kenen ja mihin laivaan nousin?

Kiva poikakolmikko, Pablo, Alvaro ja Guillermo (joiden oikeat nimet olen jo unohtanut), ottivat mut tosissaan veneen kyytiin. Sanoivat vievänsä delfiinejä katsomaan. En tosissaan tiedä miksi pojilla oli vene, enkä edes minkä tyyppinen vene oli. Se ei ollut purjevene, eikä mikään huvivenekään, vaikka hauska vene olikin. Venetekniikka ei ole vahvinta alaani.

Ja se uskomattoman naiivi, vasta yhdeksäntoista vuotta täyttänyt tyttö, joka vielä tuolloin uskoi romantiikkaan, oli haaveillut puolet matkasta tulevasta elämästään kalastajan vaimona sievässä pienessä merenrantatalossa. Se sai maistaa aimo annoksen realismia iltahämärässä kotisatamaan palatessa. Pojat kieltäytyivät ehdottamastani kiitoskaljoista jossakin paikallisessa, ja saattoivat mut kiireen vilkkaa hotellille. "Etkö sä olekaan neljätoista?" "Näytät Pablon pikkusiskolta" "Mietittiinkin kenen lapsi jätetty heitteille koko päiväksi..."
Jäi saatit saamatta.