Mulla on pitkä historia bloggaajana. Enemmän ja vähemmän anonyymisti. Tämän postauksen kuvat koostuvatkin vanhojen blogieni ajalta. Kaikki ennen Chicago 187:aa.
Nykyinen blogimaailma ärsyttää minua. Koen oikeudekseni sanoa sen, vaikka oma tuotannollinen osuuteni on suppea ja mitäänsanomaton.
Tekisit itse paremmin ajattelee Anonyymi Ammattibloggaaja tai joku muu puolestaloukkaantuja. En tee, naistenlehtimäinen överivisuaalinen nykyblogimaailma on minusta vastenmielinen.
Kiitän harva se päivä onneani, etten ole bloggaajana mitään. En halua menettää yöuniani sisällöntuottamisen takia. Olen kiitollinen, ettei mun tarvitse tuntea paineita pakollisista yhteistöistä, mun ei tarvitse tuputtaa riesaksi asti Daniel Wellingtonin kelloja tai Desenion julisteita. Mun ei tarvitse kantaa halkopinoa sänkyyn tai levitellä eukalyptyksenoksia koulukirjojen väliin saadakseni aikaan visuaalisesti tarpeeksi näyttävän kuvan. Olen kiitollinen, että blogi ei ole työni. Mä haluan vain kirjoittaa, ja sitä mä teen.
En saa mitään ilmaiseksi. Vaatteet, jotka näkyvät päälläni ovat itse ostettuja. En käy syömässä minkään PR-toimiston piikkiin. En suorita sata lasissa parin päivän pressimatkoja maailman toiselle puolen. Enkä liene kenenkään inspiraationlähde. Mun instagramissa ei todellakaan lue tittelinä
social infuencer, vaikka se tuntuukin olevan jokin tarttuva tauti tänä päivänä. Mä tahdon kertoa oikeasta elämästä, mihin mun tapauksessani mahtuu paljon enemmän surua kuin iloa. En tiedä voinko sanoa kirjoittavani
elämänmakuista blogia, koska makuasioista ei saisi kiistellä.
Ikävöin sitä blogimaailmaa, mitä elettiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Meininki oli kotikutoisempaa, enkä sano tätä nyt pahalla. Vuonna 2017 blogit ovat armotta jääneet vlogien jalkoihin. Tämä on sellainen maailma johon en ole itse ikinä päässyt mukaan. Sen sijaan että katsoisin jonkun yli kymmenminuuttista jaarittelua, lukisin vastaavan tekstinä murto-osassa tuosta ajasta. Vlogitkaan eivät ole ikuisia, uusien tekijöiden taitaa olla turha toivoa läpimurtoa. En uskalla lähteä arvailemaan mikä on seuraava trendi, mutten aio olla siinäkään mukana.
Olen aina blogannut siitä mikä huvittaa. Blogilla ei koskaan ole ollut selkeää teemaa. Olen kirjoittanut kissoista, matkoista, kasveista kuin korkokengistäkin. Olen valittanut Venäjän politiikasta ja läikkyneistä keitoista. Olen haaveillut Birkinistä, kantakaupunkikaksiosta Helsingissä ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Nykyinen täydellisyydentavoittelu blogimaailmassa rajoittaa jonkin verran mun oman tien kulkemista, ikävä kyllä.
Mun ei ole luojan kiitos ikinä tarvinnut kilpailla lukijoista tai yhteistöistä. Koen silti paineita muuttua nykyisen massan mukaiseksi, koska en enää haluaisi olla se silmätikku ja täytenä luuserina pidetty. Pitäisikö mun panostaa visuaalisempaan sisältöön? Tavoitella Instagramissa yhtenäistä väriskaalaa? Vaihtaa sisällötön sisältöni naistenlehtimaisempaan sisältöön?
Sitten on ne ilkeät kielet, jotka jaksavat tahallaan ymmärtää väärin ja tulkita omiaan. Mä en enää uskalla kirjoittaa niin henkilökohtaisia blogiini kuin ennen. En halua, että kukaan läheinen joutuu kärsimään mun blogini takia. Minua inhottaa, kun ystävistäni kuiskitaan tai heitä katsotaan kieroon heidän liikkuessa seurassani.
En silti halua sulkea blogiani. Pelkään, että juorut muuttuvat entistä pahemmaksi, kun minulla ei ole kanavaa, jossa saisin oman ääneni kuuluviin. Jo nyt musta on esimerkiksi Jodelissa maalattu valheellinen mielikuva persoonallisuushäiriöisenä seksuaalirikollisena, joka käy säännöllisesti lataamossa. Musta on surullista, että ihmiset pitävät tuollaisia täysin sokeasti faktana. Blogia silloin tällöin kirjoittamalla pystyn ehkä jotenkin hillitsemään huhuja. Toivottavasti.
