Vain elämää

Viime yönä Pavel Datsjuk esiintyi Vain elämää-ohjelmassa. Suomeakin se on ehtinyt oppia puhumaan. Katsoin sairaalassa telkkaria, ja maastopukuun pukeutunut Paveli pongahti esiin puskasta lausuen kliseisen korostetun venäläisesti: Kukkhuu! Tjänän on mjinun pjävä. Totesin lakonisesti että ohjelmatarjonta on ihan hirveää skeidaa ja suljin telkkarin. Tämän jälkeen mulle tehtiin avosydänleikkaus paikallispuudutuksessa.

Oikeassa elämässä vastaava Vain elämää-jakso olisi saanut katseluaikaa ainakin ensimmäiseen mainoskatkoon asti.

Juhannuksen kaava

Virossa juhannusta juhlitaan viikko. Siksi munkaan ei ole väärin myöntää, että täällä vajaat 90 kilometriä pohjoisemmassa juhannuksen vietto jatkuu edelleen. Tai ainakin jotain leppoisaa lomaa tässä vietetään. Juhannuksen jatkoja. Rauhallisesti, saunan ja savulohen parissa. Ja jalkapallon, tietenkin. Go Väinö! Go England!

Mun juhannus meni jälleen kerran siellä sun täällä pitkin kaupunkia, sekalaisessa seurakunnassa. Mukaan oli mahdutettava myös pikavisiitti landelle. Ehkä ensi vuonna jo uskaltaisi olla koko juhannuksen keskellä korpea koivua halailemassa. Ja näkisi juhannuskokon, mä olen kohdannut sellaisen viimeksi ehkä 10 vuotta sitten.

Yksi mun omista juhannusperinteistä on dräftibileet. Ne on järjestettävä, aina jollakin kokoonpanolla. Ei paikallakaan niin väliä. Ja tarjottavat pitää tehdä itse, tänä vuonna tarjolla oli rumia bageleita sekä mojito-juustokakkua! Sekin oli oikeastaan aika ruma.

Draft-tapahtumasta saa jääkiekosta vähemmän kiinnostuneillekin sopivan asiaankuuluvalla juomapelillä, jonka yksi osio meinasi tänä vuonna käydä kohtalokkaaksi. Aina kun Jarmo Kekäläinen käväisee ruudussa, otetaan kekkuli-shotti, joka oli tällä kertaa sininen, minttuisa hyytelöshotti. Koska kuvaaja oli vekkulituulella, niitä joutui vetämään kolmetoista putkeen. Sellaiset kekkulit että.

Mä olin henkeen ja vereen team Matthews, mutta olihan se hienoa nähdä neljän suomalaisen varaaminen ekalla kierroksella! Erityisesti sydäntä lämmitti Olli Juolevin viides sija, on aina kiva nähdä kun oma kasvatti ylittää odotukset. Muutenkin mielenkiintoisempi ykköskierros kuin odotin! Paljon änärivalmiita pelaajia, mutta vielä enemmän niitä, joiden kehittymistä janoaa päästä näkemään. Tiedän, mitä liigoja seuraan ensi kaudella.

The Spirit of the Hawk

Kesäkuun 15. oli päivä, jolloin elämältä murtui pohja. Ainakin hetkellisesti. Puhelin hälytti noin vartti ennen uutisen virallistamista sisäpiiritiedoituksesta, jonka mukaan lempipelaajani Teuvo Teräväinen oli treidattu lempijoukkueesta toisaalle. Tarvittiin litra kyyneliä ja pullo punaviiniä ennen kuin aurinko alkoi jälleen paistaa, ja synkälle pilvelle ilmestyi kultainen reuna.

Tiedän, että olen avoimesti tehnyt itsestäni pellen. Olen tyytynyt narrin rooliin. Jokerifani, henkeen ja vereen. Jokereista Teuvo Teräväinen, Teuvo Teräväisestä Blackhawks. Eri keskustelupalstoilla on kiertänyt legendaa mun NHL-fanituksesta, kuinka hyppään suoraan Stanley Cupin voittaneen joukkueen bandwagoniin. 2014 se olisi ollut L.A.Kings, tänä vuonna Pittsburgh Penguins. Hauskaa ja naisfania stereotypisoivaa, jokseenkin perätöntä läpändeerusta. Totuus on, että mulla on tasan yksi lempijoukkue koko liigasta. Se on, ja tulee aina olemaan Chicagon intiaanit, Chicago Blackhawks.

Onko lempipelaaja lempijoukkuetta suurempi? Ei mun mielestä. Kun Chicago ja Carolina kohtaavat ensi kaudella, toivon että Teuvo pelaa mielettömän hyvin. Oman lempparin onnistumisia ja vahvaa suorittamista on ilo katsoa. Mutta toivon vilpittömästi Chicagon voittoa kaikissa keskinäisissä kamppailuissa.

Olen nähnyt Teuvon debyytin Jokereissa. Teuvon avausmaalin liigassa. Olen nähnyt, kuinka Teuvo varattiin Chicago Blackhawksiin, NHL:n suosikkijoukkueeseeni. Näin, kuinka Teuvo kapteenina johdatti joukkueensa nuorten maailmanmestaruuteen. Seurasin debyyttiottelua NHL:ssä, ja odotin kuin kuuta nousevaa sitä NHL:n avausmaalia. Tunsin ylpeyttä, kun Teuvo oli paras pistemies vuoden 2015 finaaleissa, ja seurasin tippa linssissä kuinka hän nosti kauden kruununa erään tietyn maljan kohti United Centerin kattoa. Olen vastaanottanut sen tietyn maljan lempipelaajaltani omille käsivarsilleni. Siinä on paljon enemmän, kuin mitä moni tulee koskaan kokemaan lempipelaajansa kanssa. Mä koin kaiken tämän alle neljässä vuodessa.


Voi mitä muistoja! Mä en ole koskaan ollut mikään pelaajien kanssa poseeraaja, oon lähinnä kokenut sen kiusalliseksi. Pelaaja ajattelee lähinnä "ei hitsi, en jaksa, haluisin nopeesti himaan, eikö toi sama ämmä halunnut viime viikollakin yhteiskuvan...?" En tiedä, onko musta ja Teuvosta olemassakaan enempää kuin noi kaksi kuvaa. Toinen on Lahdesta ihan ekoista liigapeleistä, toinen on Kauppatorilta viime kesältä. Molempien laatu kertoo, että ne on otettu yöllä ja mä jäädän ja säädän niissä ihan kamalasti.

Mä olen ollut todella onnekas viime vuodet. Mun lempipelaaja päätyi lempijoukkueeseen. Harvalla on vastaava tilanne, moni muuttaa lempijoukkueensa lempipelaajan myötä. Toiset etsivät taas lempijoukkueestaan uuden lempparipelaajansa. Jälkimmäinen on todennäköisesti se tie, jonka reunaa itsekin tulen kulkemaan. Ensi kauden Chicagon joukkueen jostakusta pelaajasta tullee muodostumaan se joukkueensisäinen suosikki, jonka tekemisiä seuraa suuremmalla mielenkiinnolla kuin muiden. Mutta uusi ultimaattinen ykköspelaaja? Ei. Näin pienestä ei horju lempipelaajan koroke. Amerikan kiekkomaailma on kapitalistinen, ja pelaajat sen pelinappuloita. Jokaisella on hintansa. Kuka tahansa voidaan siirtää minne tahansa, jos joku pystyy lätkimään tarpeeksi dollareita tiskiin.

Saan olla onnekas, että Teuvon uusi osoite näyttää juuri Carolinaa, eikä esimerkiksi Pittsburghia, Edmontonia, Torontoa tai Minnesotaa. Niissä sitä vasta olisikin ollut sulattelemista. Vaan mä en Carolinan paitaa päälleni pue. Mulla on yksi lempijoukkue, Chicago Blackhawks. Ja yksi lempipelaaja, Teuvo Teräväinen, joka sattumalta pelaakin Carolina Hurricanesissa. Tämä tilanne ei ole mulle jääkiekon ystävänä se mieluisin. Mutta sen kanssa voi elää.

Onneton fanityttö

Olen yleinen epäonnensoturi, vastoinkäymisten vanki, tuuriton tollo, pahanilmanlintu ja kurjuuksien kurjuus, jota vastaan kääntyvät helposti kaikki. Parhaasta ystävästä luonnonvoimiin.

Kuten esimerkiksi nyt, tänään. Päivän alkuperäinen suunnitelma oli marssia Stanley Cupia katsomaan. Tapahtuma, jota voisi verrata vaikkapa mummon satavuotissyntymäpäiviin: ei voisi jättää väliin mistään hinnasta. Maanantaivapaa vahvistettu heti kun Stanley Cupin Suomeensaapumispäivä vahvistuisi.

Mulla on edelleen tosi epätodellinen olo. Se lempipelaaja, jonka ensimmäiset luistimenpotkut liigajäillä johtivat alle viidessä vuodessa siihen pyhimpään. NHL:n kaunein paita päällä. Heti ensimmäisellä yrityksellä. Lempipelaaja, joka on aina edustanut mun lempijoukkueita, kuinka moni muu saa nauttia vastaavasta onnesta? Vaan sitten tuli se myrsky.

Joku kirottu syöpäinen puhurinperkele päätti syntyä vihoviimeisestä perähelvetistä pilaamaan mun kesän. Toisin kuin mummon juhlapäivää, Stanley Cupin esittelypäivän voi muuttaa, lyhyelläkin varoitusajalla. Yksi myrsky voi kusta aikatauluihin kaiken kusipäisyytensä voimalla. Yksi myrsky voi pilata kuukauden odotuksen ja neljän vuoden hartaimman toiveen.

Ja kappas kehveliä, mä olen luvannut mennä tiistaina töihin. Toiselle paikkakunnalle. Eikä sitä enää ole korrektia perua. Henkinen romahdus oli vähintään yhtä paha kuin viikko sitten herätessäni aamulla uutiseen Patrick Sharpin poismenosta. Itkua ja epätoivoisuutta. Näin elämältä putosi pohja, ihan kuin se satavuotias mummo olisi kuolla kupsahtanut synttäriaattonaan. Siellä ne kesälomalaiset sun muut onnekkaat pällistelevät herra Stanleyta kun mä teen työtä joka on arvoitus. Ei, itkusta tuskin tulee loppua tämän päivän aikana. Huomennakin vähintään vedet nousee silmiin kun joutuu instagramista seuraamaan muiden pikkutyttöjen hehkutusta.

Teuvo kiltti, tuo se Stanley Cup ensi kesänäkin Suomeen. Mun on pakko vielä saada nähdä se.

Tsekkipäiväkirja, osa 1

Koska saavuin Prahaan suhteellisen myöhään, ensimmäinen ilta kului väsyneissä ja rauhallisissa merkeissä. Eksyminen ei ole koskaan pahasta, joten harhailin pitkin kujia ja kulmia. Eksyttyä tuli niin raatihuoneelle kuin Kaarlensillallekin. Hitaasti maleksien löysin vielä kuin ihmeen kaupalla takaisin hotellille. Kilometrejä tuli varmasti triplasti suoraan reittiin verrattuna, mutta kiirehän mulla ei ollut.

Yövyin Art Nouveau Palacessa, hotellissa, jolla on mielenkiintoinen historia. Pitkälti yli satavuotiaassa, kuvankauniissa hotellissa on yöpynyt politiikkoja, muusikkoja, näyttelijöitä ja muita merkkihenkilöitä. Valitettavasti kukaan kiinnostava tyyppi ei ollut yöpynyt mun huoneessa. Hotelli tarjosi pullon skumppaa (kai se on ilmainen jos minibaarilistassa tai pullonkaulassa ei ole mitään mainintaa? Jos ei niin perästä varmaan kuuluu...) jonka kanssa sitten juhlistin Stanley Cupia. Jääkiekko ei todellakaan kuulunut alkuperäisiin lomasuunnitelmiin, mutta ei tollasta voi jättää näkemättä. Iloitkuunhan se päättyi. Änärimatsi ei yhtään auttanut pientä väsynyttä matkustajaa univelkojen kuittaamisessa. Onneksi veri veti katsomaan, jos en olisi etälivenä nähnyt en pystyisi antamaan itselleni anteeksi.

Päätettiin Jonnan kanssa että palataan yhdessä Prahaan loppuviikosta, joten mä saatoin hyvällä omatunnolla lähteä tänään Brnoon heti check outin jälkeen. Prahan juna-asema oli... monitasoinen. Mun tieni kulki neljä kerrosta alas lippua ostamaan, kaksi kerrosta ylös laituria etsimään, kaksi kerrosta alas kysymään infosta millä junalla saankaan lipullani mennä, ja lopulta kolme kerrosta ylös oikealle laiturille.

Mulla meni ihan kylmät väreet kun lippu napsahti Itävallan junaan. Vain pari pysäkkiä pidemmälle ja olisin päässyt vanhaan kotikaupunkiini. Pikkaisen olisi mieli tehnyt jäädä junaan istumaan. Noin kahdeksan euron hintaiseen lippuun ei sisältynyt ollenkaan paikkalippua. Jouduin vaihtamaan paikkaa kolmesti ennen junan lähtöä, loppumatka sujui omalla ikkunapaikalla. Ensimmäisen tunnin vieressäni istui herttainen tsekkimummeli, jonka kanssa höpöteltiin lähinnä omia kieliämme piirrosten ja eleiden, tarvittaessa saksalaisten, venäläisten ja englantilaisten tukisanojen avulla.

Loppumatkan vieressäni istui hauskannäköinen paikallinen nimeltään Tatxcrtklfpöihdrrt tai jotain sinnepäin. Kuulin hyviä vinkkejä mitä tehdä Brnossa, juteltiin matkustamisesta sekä natseista. Jep, natseista. Itävallan junassa. Ihanan korrektia.

Jonna asuu täällä Brnossa ihan liian kauniissa talossa. Veistoksellinen rappukäytävä ja viisi metriä korkeat huoneet. Tällaiseen muuttaisin koska vaan! Helle on melkoinen, onneksi uskalsin lähteä käytännössä pelkillä mekoilla, shortseilla ja hameilla. Tämän illan suunnitelmana on mennä pyykkibaariin. Siellä voi juoda olutta sillä välin kun henkilökunta pesee vaatteesi. Na shledanou!

Because it's the Cup!

kuva

 

Otsikkokierrätys kunniaan, ihan kuin mä en tota slogania olisi viljellyt jo useampaa kautta. Välivuoden jälkeen aukesi taas se kaikkien janoama finaalipaikka, ja nyt mennään loppuun asti. Ei vastaväitteitä!

Ankkasarja lopulta kulminoitui väsytystaisteluun ja tahdonvoimaan. Kehumani Andersen romahti kautensa ratkaisevimmissa peleissä, mutta Crawford näyttää vihdoin voittavalta maalivahdilta. Joka peliin se tuttu ja epätoivottu Coreyn spesiaali-imurointi, mutta se ei haittaa niin kauan, kun omat painavat enemmän maaleja.Vatanen kyllä ansaitsee puhtaat paperit kaudestaan, kaikilla ankkapakeilla ei varsinkaan viimeisessä pelissä ollut asenne kohdillaan. Perry sekä ruma mutta hidas Getzlaf pelailivat kuin koomassa, Getzlaf ei edes näyttänyt kapteenilta. Missä oli se johtajuus?

Toews on puolestaan täydellinen kapteeni. Kapteeni, joka tuo joukkueensa mukaan peleihin, vaikka väkisin. Kapteeni, joka itse yksilönä pelaa parhaimmillaan niissä tärkeimmissä otteluissa, nousee esiin kun joukkue sitä eniten tarvitsee. Kapteeni, joka johdatti vastuuntuntoisesti joukkueensa finaaleihin. Kapteeni Vakava on tänä keväänä parempi kuin koskaan aiemmin.

Sharpin heräämistä mä odotan kuin kuuta laskevaa, toivon niin paljon yön väistymistä ja päivänkoittoa. Chicago koki kovia viimeisessä ankkapelissä. On epävarmaa, ovatko Krüger ja Bickell iskussa, vaikka molempien on väitetty olevan pelikuntoisia. Mä olen edelleen aika kiukkuinen Bickellille (hyvästä viime pelistä huolimatta) joten ei sen niin väliä, mutta Krüger... Chicagon tunnollisin hyökkääjä puolustamaan.

Tampan pelejä mä olen nähnyt ehkä viisi tällä kaudella. Niiden perusteella joukkue on pelottavan nopea ja yksilöt (aka Steven Stamkos ja Tyler Johnson) tietävät varmasti, millä tasolla nyt on pelattava. Finaalipari on pelityyliltään loppupelissä yllättävän samanlainen, kaksi suunnilleen samankokoista taitokiekkojoukkuetta. Puhtaasti värilaseilla vain väitän, että Chicago on muuntautumiskykyisempi joukkue. Vastustajan heikkouksiin opitaan iskemään sarjan edetessä. Tampan Bishop on juuri sellainen maalivahti josta pidän, peittävä mutta notkea. Sytyn aivan mielettömästi itseäni puolta metriä pidemmistä veskareista! Ai niin, onhan siellä myös eräs Valtteri Filppula! Mikään ei ole niin varmaa, kuin että saadaan Stanley Cup Suomeen!

Ikäväkseni mun vakituinen änäriseura on vannoutunut FilppulaTampafani. Todennäköisesti ainakaan ratkaisevia pelejä ei pystytä sovussa katsomaan, vaikka hän tänään vakuuttelikin olevansa iloinen kumman tahansa voittaessa. Tätä ei uskonut kukaan. Onneksi maljajuhlat saa pystyyn omalla kokoonpanollakin.

Go Hawks go!

Mutkan kautta kuulin, että mun jääkiekkopostauksia on ollut ikävä - joku niitä tosissaan taitaa sitten lukea. Tai ehkä ei ihan tosissaan, mutta sitten vaikka viihdearvon puolesta.

Yksinasumisen parhain puoli on se, että saa katsoa sitä mitä haluaa. Siihen kellonaikaan kun haluaa. Meillä Väinöä ei juurikaan kiekko kiinnosta (paitsi Skoda-cup ja BRRRÄNNNDÖN Saadin suoritukset), joten mun yöt änärin kanssa olivat olleet harvinaisen harvassa. Siksi ratkesin riemusta päästessäni jälleen valvomaan epäinhimilliseen aikaan kahvin voimalla.

Tässä siis pari sanaa ankkasarjasta. Seuraava matsi ei jää viimeiseksi, ei varmana jää. Viime tappio oli karvas, varsinkin kun kolmannen erän viimeiset minuutit lupailivat huikeaa nousua. No, kovaa ja nopeasti tultiin korkeata alas. Sisäiset vammat suuremmat kuin ulkoiset.

Maalivahtipelissä Anaheim on ollut edellä. Andersen on muut pelit ollut huikea, (Coreylla puolestaan ihan liikaa niitä liian tuttuja pimenemisiä) mutta viime peli oli kyllä ihmeellistä suorittamista. Varsinkin 4-4-tasoitus, kertakaikkisen hienoa hitaallakäyntiä. Andersenille siis suuret kiitokset muutamasta kivasta maalista, jännä nähdä vaikuttaako toi pöllöily seuraavan pelin suorittamiseen. En valittaisi!

Suomalaisena mun on suorastaan kiellettyä sanoa, että Timosen paikka ei tossa joukkueessa ole. Sanon silti. Nyt pelataan kovilla panoksilla, eikä maskoteille ole tilaa. Mun mielestä Timosen hankinta oli jo virhe, isolla riskillä ja vanhoilla meriiteillä. Hutiin meni. Sanoin samaa jo varmaan vuosi sitten. Anteeksi kaikki savolaiset!

Mä en muutenkaan kauheasti tykkää joukkueesta pullollaan suomalaisia (>2=pullollaan), Suomen media alkaa kummasti keulimaan aina noiden ämörikan "suomalais"joukkueiden kanssa. Täten en Ville Pokkaakaan siellä mitenkään mielelläni katsoisi.

Hyökkäysosasto vaikuttaa olevan aika väsyksissä. Erityisesti Bickell, mä en ymmärrä miksi ton uuvatin paikka on ylivoimalla? Bickellin näppärä jatkoaikaälynväläys saattoi maksaa koko sarjan, toivottavasti maksaa myös pelihaluisten joukkuetovereidensa lomarahat. Kuten esimerkiksi Toewsin, jonka voitonjano on kyltymätön. Ja Teuvon, joka ei ole koskaan pelännyt kovia pelejä. Ei tule pelkäämään nytkään.

Puolustajapula on kyllä riipaiseva. Niin paljon kun olen joskus Rozsivalia kritisoinut (ja saanut nenilleni siitä), nilkkavamma tuli nilkkaan kamalaan paikkaan. Timonen on toivoton, Cumiskey on kamala ja Rundbladista en halua sanoa mitään. Voi Trevor kuinka sinua niin kaivataan! Tuolla pelataan käytännössä neljällä pakilla, kuormitus on tajuton, varsinkin kun ottelut eivät kestä sitä 60 minuuttia vaan merkittävästi kauemmin. Eivätkä ankat hyökkää millään sekundakalustolla.

Täten olen pistänyt mielenpahoituskortit jakoon. Kannanotto on täysin sallittua, ja mun mielipiteiden torppaaminen vääräksi. Kendokeskustelu kiinnostaa aina!

SE TULI!

Vaisto toivotti hyvää huomenta joskus neljän aikaan yöstä. Edessä olisi kuitenkin sangen aikainen herätys, joten mitä sitä turhia enää nukkumaan. Ihan hyvin voisin katsoa vaikka änäriä.

Lempipelaaja, jonka kasvua on seurannut vuosikaupalla. Mä olen omin silmin nähnyt ensimmäisen liigapelin, ensimmäisen liigamaalin, junnujen maailmanmestaruuden kapteenipaidassa, ensimmäisen matsin Jokerikapteenina, ensimmäisen virallisen aikuisten maaottelun, ensimmäisen NHL-pelin ja sitä myötä Teuvon vakiintumisen sille tasolle, minne taitojensa puolesta kuuluu.

Tänään se tuli, kauan odotettu ensimmäinen änärimaali. Sattumankauppaa, että sen ylipäätään näin. Milloin viimeksi olen herkistynyt katsoessani jääkiekkoa? Ei mitään väliä, vaikka hävittiin se matsi, koko peli oli parasta änäriteuvoa tähän mennessä. Uskallan olla takuuvarma siitä, että tuo maali ei jäänyt uran viimeiseksi.

Eräs ihan tavallinen aamu

Huomenta! Mun aamu alkoi tänään noin kolmelta. Mikään pakottava tarvehan noin aikaiselle heräämiselle ei olisi ollut, mutta unta ei vaan riittänyt. Lisäksi kun alitajunnassa tykytti paitsi kasakaupalla huolia ja murheita, myös inhokki vastaan lemppari feat. Teuvo, ei uinumista ollut järkevä jatkaa. Kaksi tuntia sinne tai tänne.

Käytännössä heti silmät auki saatuani huomioni varasti Minnesota-Chicago-peli. Ennakkoon luvattu kolmosketju Sharp-Teuvo-Shaw oli jotakin liian hyvää ollakseen totta. Lapselta vietiin tikkari, eikä Teuvo edes pelannut. Onneksi mulla on yövirkkuja kavereita, joihin voin purkaa tuollaiset huutavien vääryyksien aiheuttamat ketutukset. Ensimmäisen erän ajan lellin rutikuivaa naamaani kosteusnaamiolla, ja valikoin vaatteita työpäivää varten. Tänään tarkenee hameella.

Ensimmäisellä erätauolla siirryin olohuoneen puolelle, ja valmistin reilun aamupalan itselleni. Päivästä on tulossa pitkä, ja mahdollisuutta lounastaukoon ei ole, vaan ruokaa näen seuraavan kerran vasta kolmen jälkeen. Aamupalaksi riisipiirakkaa juustolla ja paprikalla, itsetehtyä mysliä jogurtilla ja tietenkin kahvia. Taika-kahvikuppi ja lautanen sekä kristallilasi olivat joululahjoja.

Tokalla erätauolla aloin meikata. Mä meikkaan töihin todella harvoin, mutta nyt kun ylimääräistä aikaa on, niin miksipä ei? Luin blogipäivitykset, vastailin kommentteihini ja söin toisenkin riisipiirakan. Ja katselin Salomäen ei huonoa änäridebyyttiä.

Nyt kello on noin neljäkymmentä yli seitsemän, ja minä kuittaan junasta matkalla töihin. Hauskaa päivää kaikille!

Yöpäivitys

Täällä taas, minä ja järkyttävän ruma snäpäri. Siinä se nököttää mun päässäni merkkinä siitä, että änärikausi on jälleen käynnissä. Uusi kausi, uudet kujeet. Vähemmän katkeraa loppua toivoen.

Yhden erän perusteella nykychicago näyttää ihan kivalta, ainakin Corey Crawford on oppinut kesän aikana puuttumaan peliin, mailapelin ja liikkumaan. Parasta koputtaa puuta.

Go Hawks go!

So it began

Kuvat on Lotan ja Leenan ottamia, mä olin huono ja väärinvarustautunut.

Ristiriitaisin tuntein hyppäsin eilen Jaffalle KHL-kiekkoilun pyörteisiin. Mielessä oli niin paljon asioita mitkä ovat kerrassaan huonosti, mistä en tykkää. Kaiken kun pitää aina tapahtua mun mielen mukaan. Tyyneys ja huolettomuus iski vasta kun Antti-Jussi Niemi katsoi muhun kertoen äänettömästi että ei mitään hätää. Samoin kävi muuten viime kauden kotiavauksessa. Jormanpoika Niemi on mun henkilökohtainen zen.


Mä tiedän rakastavani tota seuraa. Huomasin sen, kun alkuesittelyjen ja Maamme-laulun (ja Valko-Venäjän nälkävuoden pituisen kansallislaulun) aikana alkoi erinäisistä syystä itkettää. Ja mä tunsin. Tunsin iloa tehdystä maalista, inhoa jonkun pelatessa häpeäksi numerolleen, raivoa typerästi pelatusta tilanteesta, vahingoniloa vahinkojäähystä. Jokerit ei ole mulle ihan sama, eri tunteet osoittavat rakkauden. Mun ei tarvitse rakastaa koko joukkuetta, mutta mä voin rakastaa kokonaisuutta.


Pelillisesti itse ottelu oli liiankin tuttua Jokerikiekkoa. Vaikka miehistö on melkein kokonaan vaihtunut, taika taitaa olla siinä logossa. Hallitaan kiekkoa, mutt a haetaan liian hienoa ja monimutkaista. Mikään ei meinaa mennä sisään. Vastustajan harvoista tilanteista tulee taas lähes poikkeuksetta maali. Jos me tehdään maali, maalin jälkeinen pelaaminen vedetään läskiksi. Ei mitään uutta Arenan kirkkaiden valojen alla.


Lisämausteensa tuo kerrassaan pelottava maalivahtikaksikko. Eilen tolppien välissä pönötti säkillinen apulantaa, eikä luottoa toiseenkaan veskariin löydy. Luottamus pitää ansaita. Ihan oikeasti, mun pieni ja sievä Volta-imurikin olisi luultavasti taannut Jokereille voiton eilen. Siinä on sentään pyörät, se liikkuu.

Vielä mennään!

Olkoonkin, että toi I am the Jokeri-slogan on mun mielestä naurettava. Eikä joukkue nappaa. Ja tunne on tällä hetkellä todella vähissä. Olkoonkin, että mun kenties pahin jääkiekkoon liittyvä painajaiseni toteutui juuri tämän kauden rosterissa. Vieraat koirat puree, ja kipeästi. Silti jotkut muut asiat painavat näitä enemmän vaakakupissa.

Mä seison syyskuun neljännestä päivästä alkaen jälleen omieni riveissä, tutussa päädyssä. Kausikortti tuli tänään, totuttuun tapaan muutama päivä myöhemmin kuin kaikille muille. Silti se tuli. Eikä tätä kautta voisi jättää näkemättä. Tällä kaudella kirjoitetaan historiaa.

Because it's the cup

Toissa yönä alkoi sitten lopullisesti kesäloma, ja mun suuri henkilökohtainen mitä mä nyt teen-tyhjyys. Mun joukkue ei mennyt finaaleihin, ne ei pelaa pitkään aikaan! Kovillehan se otti, game sevenissa tippuminen on aina riipaisevaa, varsinkin, kun peli venyi vielä jatkoajalle. Yksi maali ratkaisee. Jääkiekkohan on tunnetusti kesäurheilulaji, joten ehkei pidemmälle olisi ollut luonnollistakaan mennä. Eikä aina voi voittaa, ei edes joka vuosi.

Kun kausi on saatu pakettiin, on hauska klikkailla blogia taaksepäin ja havainnoida muutoksia, mitä itsessäni on tapahtunut sen aikana. Esimerkiksi poikkeuksellisen paljon vihapuhetta keräävä snapback pysyy päässä tappiosta toiseen, mutta kalja ja itsetehty pizza on vaihtunut lisäainekyllästetyn valmiskahvin ja -jokirapucaesarsalaatin tyylisiin näennäisterveellisiin mättöihin. Terävää ja oleellista havainnointia, kertakaikkisesti!

Omppu on toivonut multa asukuvia beigellä mokkabikerillä. Tässä maailman nopeimmat nollalaadun asukuvat sunnuntai-illalta, kolme minuuttia ennen lähtöä. Reippaammin revityt ex boyfriend-farkut ja valkoinen t-paita. Näkee hyvin, kuinka mielikuvitusrikas pukeutuja mä olen. Sori, yritän vielä joskus panostaa näihin asukuviin.

Mä en tiedä, aionko seurata Stanley Cup-finaaleja aktiivisesti jos ollenkaan. Mutta jos jollekin sen maljan suon, niin Lunkalle. Heja Sverige!

Kiekkomasennus

Lätkän MM-kisat alkoivat Suomen osalta tänään, ja mun kiinnostus on huipussaan. Jokainen blogia pidempään seurannut tietääkin, että jääkiekko on mulle erittäin lähellä sydäntä. Tänä vuonna joukkue ei sytytä, siellä on yhden, ehkä jopa amputoidun käden sormilla laskettava määrä mulle mieluisia pelaajia. Muutenkin nämä olympiavuoden MM-kisat tuntuvat aika turhilta ja väkisinvedetyiltä. Miten maajoukkuehoopoilusta jaksaa innostua uudestaan vain parin kuukauden tauon jälkeen?

Yleensä mä olen tehnyt kunnon kisakatsomoeväät lätkäpeliä varten, useimmiten maaotteluissa vielä vastustajamaan ruokakulttuuria kunnioittaen. Olen katsonut Kanada-pelejä vaahterasiirappijäätelön kanssa, Ruotsi-otteluita lihapullia syöden, ja vastustanut Sveitsiä fondue-padan äärellä. Latvia-peli olisi antanut mahdollisuuden esimerkiksi kuminajuuston ja manna-jälkiruuan tekemiseen. No minä tein kanakeittoa. Jännittävää. Ja kun kävelin peilin ohi, huomasin, että mun tänpäiväiset kotiröntöt ovat keltaiset shortit ja sininen toppi. Oikeasti, Suomi pelaa avausotteluaan ja mä olen puketunut Ruotsiksi.

Pieni kontrasti saattaa esiintyä mun änäri- ja MM-kiekon katselemisessa. Kun Minnesota teki noin seitsemän aikoihin tänään aamuyöstä maalin, mä päästin ilmoille muutaman kovaäänisen kirosanan ja heitin koristetyynyn päin vaatekaappia true badass-elkein. Kun Latvia teki tasoitusmaalin, totesin kutakuinkin jaa ja Suomen aloittaessa ylivoiman, ajattelin että nyt on hyvä hetki tiskata. Ja Huhtalan myllynpoikasen jälkeen päätin lähteä äidille. Ehkä se innostus syntyy vielä. Väkisin en aio yrittää.

Loppukevennyksenä hauska Latvia(kin)-aiheinen vitsi olympialaisten ajalta: 10 More Medal Events for Sochi Olympic Hockey

The “Best Performance (Non-Player Category)” Event, Silver: Ted Nolan

Before being hired by the Buffalo Sabres in November, Nolan was working as the coach of Latvia’s national team. Months later, many fans were probably surprised to realize that he’d kept that job. But he guided the tiny nation to its best finish ever, including a playoff win over favored Switzerland and a near-upset of Canada in the quarterfinals. If he can do this much with a roster that only had one NHL player, imagine what he can do in Buffalo, where he has like three.

Vappuviikko

Nää arkipostaukset ovat jääneet mulla taas vähän vähemmälle. Vaikka tämäkin viikko on ollut kohtuullisen tapahtumatäyteistä, jonka seurauksena postaukset lähentelevät kilometrimittoja. Kännykkäpostailu on jotain todella rasittavaa, ehkä mun pitäisi taas opetella raahaamaan läppäriä mukanani joka paikkaan, jotta bloggaaminen ei kärsisi. Katsaus aikavälille keskiviikko-sunnuntai.

Vappujuhlinta alkoi tätini hääpäiväkahvituksilla ja vapun ainoilla munkeilla. En ymmärrä, miten multa meinaa aina jäädä sesonkileivonnaiset syömättä, tippaleipiäkään en ole syönyt vuosikausiin. Ehkä leivokset eivät ole mun juttu.

Vartin pikashoppailut Helsingissä ennen kauppojen kiinnimenoa. Ostin vain kiireessä sovittamatta mustan topin ja kuvissa näkyvän raidallisen mekon, joka vaatii jonkinasteista fiksausta ennen käyttöönottoa. Löysin myös Zarasta maailman kivoimmat mustat mantelikärkiset sisäsyrjältä avoimet avokkaat, mutta niistä ei yllättäen ollut mun kokoa. Korvauksena kenkämenetykselle ostin Stockalta Diorin kevätkokoelman liian sievän luomivärin. Vain reilu kolme kuukautta myöhempään kuin mitä suunnittelin. Sarjassamme en raaski käyttää ikinä.

Mun vappu kului siis Helsingissä ja rauhallisissa merkeissä. Kävin aattoiltana katsomassa lakitettua Havis Amandaa ja kävelemässä eteläisessä kantakaupungissa. Tähtitorninmäellä oli ehkä kymmenen ihmistä, ja Kaivopuistossa kanssajuhlijat vaikuttivat vähintään viisi vuotta nuoremmilta. Olin todella kuiva vapunviettäjä, en edes pukeutunut mihinkään jännittävään, vaikka mulla on aiemmin sellainen ollutkin tapana. Loppuilta menikin On the Rocksissa jonkun Led Zeppelin-tribuuttibändin tahdissa.

Vappupäivänä mentiin Leenan ja Johannan kanssa ex tempore katsomaan Teuvoa  Ovetskinia  Orlovia Suomi-Venäjä-peliä Jaffalle. Kyseessä oli myös mun henkilökohtainen maajoukkuedebyytti, sinänsä sääli, että sen piti tapahtua tällaisessa merkityksettömässä turnauksessa. Yrityksistä huolimatta mä en saanut itseäni viritettyä kiekkokatselutunnelmaan, ja istuin koko ottelun poikkeuksellisen hiljaa. Ja sivumennen sanoen, eilen julkaistu MM-kisojen rosteri vahvisti, että tänä keväänä tunteella suhtaudutaan vain NHL-pleijareihin.

Perjantai ja lauantai vietettiin Itämerellä risteillen kaudenpäätöshengessä. Muistin jälleen vähän kantapään kautta miksi risteily on mulle niin harvinaista herkkua. Kun vesiselvänä (plus yksi lasten drinkki) katsoi vierestä sitä meininkiä, meinasi pikkaisen hirvittää. Onneksi vain pikkaisen, olihan mulla hauskaa tanssilattialla, ulkokannella, hissien kanssa tapellessa ja kuuden lautasellisen illallisbuffetissa. Maihin en kerennyt ja laivaltakaan ei tullut tuliaisiksi muuta kuin kurkkukipu. Amatööritouhua.

Lauantai-iltapäivällä Länsisatamaan saapuessa ajatus kotiinpaluusta ja kaiken loppumisesta tuntui erittäin surulliselta. Niinpä päätettiin parin minuutin harkinta-ajalla lähteä rautatieaseman sijaan takseilemaan Myllypuroon ja katsomaan JFC:n peliä. Ja siitä Leenalaan jatkoille. Koska mä olen nainen, vietin koko illan keittiössä. Ja omaan kotiin palaaminen oli edessä vasta sunnuntaina, myöhäisen salaattiaamiaisen ja Suomi-Tsekkipelin jälkeen.

8

Eilen oli Teemu Selänteen viimeinen runkosarjapeli. Mä olin viikonlopun jälkeen rättiväsynyt ja univeloissa, ikinä ei ole ollut yhtä vaikeaa herätä keskellä yötä katsomaan änäriä. Vaan ei tollasta spektaakkelia voi jättää välistä! Mä olen yrittänyt opetella syömään terveellisesti (suomeksi: laihduttaa) joten tein pitsaa ilman juustoa kaapin ja pakastimen aarteista. Täytteenä kebablihaa, sipulia ja chiliä, tomaattikastikkeen jaksoin keittää itse. Enpä ole ikinä nähnyt yhtä surullista pitsaa.

Lievästi urheiluromantikkona ja hyvin itkuherkkänä tota peliä oli tunteikasta, jopa vaikeaa katsoa. Silmät sumeni melkein jokaisesta thank you-plakaatista ja selostajan maininnasta, ja pelinjälkeiskarkelot oli yhtä kyyneltä. Selänne on aina pelannut siellä kun mä olen änäriä seurannut, se on pelannut siellä jo ennen mun syntymää. Tuntuu absurdilta, että viime hetket NHL-jäillä olisivat nyt käsillä. Kiitos Teemu.

Terveellisestä syönnistä puheenollen... Mun ja äidin viikottaiset kahvihetket ovat olleet vähän kiven alla viime aikoina. Tosin äidin kymmenen minuuttiakin on nykyään kolme varttia, joten viikko voi ihan hyvin olla kymmenpäiväinen. Mä en ollut syönyt päiväsaikaan mitään, eli suuntana oli Picnic. Mä olen altis kaikille uutuushypetystarjouksille, joten valintana oli tollainen kana-jalapenotäytteinen parilaleipä, jolla oli joku latinoperäinen nimi. Äiti kehui ihan ääneen "ihana nähdä että sulla on nälkä!" Aivan kuin mulla ei koskaan olisi.

Onnistuin hommaamaan viime viikolla jalkapohjaani (mun kenkävalinnoilla ehkä se epätodennäköisin paikka!) hamsterinkokoisen rakon, joka ei ole ymmärtänyt poistua tahi puhjeta. Iskin tänään sen päälle rakkolaastarin, joka taisi suututtaa ton saatanan ihan huolella. Mun liikkuminen on nyt kaikkea muuta kuin Usain Boltin luokkaa ja näytän lonkkavikaiselta gorillalta kävellessäni. Kilometrin kipittelyssä mieltäylentävässä tihkusateessa kesti melkein neljäkymmentä minuuttia, ja tähänhän ei ole syynä se, että mulla olisi huono kunto. Asioita joita en yleensä edes ajattele: olisipa auto.