Ala-asteella mun suurin pelko oli rillit, hammasraudat ja ylipaino. Olin ruokahaluton ja mun näkö oli priimaa, vältyin todella täpärästi oikomishoidolta. Rillihäpeä kulkee geeneissä, äitinikin vältteli silmälaseja ihan viimeiseen asti, jouduin vielä aikuisiälläkin toimimaan hänen silminään museoissa sun muissa. Vaan nyt kun syömishäiriöt alkavat olla taakse jäänyttä elämää, kiloja olisi vaikka muille jakaa ja vinot hampaat harmittaa, on aika alkaa elää alakoululaisen painajaista. Mulle tulee silmälasit!
Optikon tuomio oli musertava. Näen niin huonosti kauas, etten saisi edes ajaa autoa. Onneksi mulla on hovikuski. Ei muuta kuin kehyksiä läpikäymään. Mulla ei ollut juurikaan visioita millaiset saattaisivat sopia, mielessä oli ainoastaan yksi muinainen snapchat-filtteri, joka antoi vaaleanpunaiset kissankorvat ja pyöreähköt silmälasit. Vaan mieleisiä kehyksiä ei meinannut löytyä millään. Oli typeriä muoviosia ja vääriä värejä. Päädyin malliin, joka maagisesti onnistui häivyttämään kaksoisleuan. Niissäkin oli elementtejä, joista en pitänyt, mutta niistä kuulemma pääsisi eroon.
Tässä kehykset mulla tänään kotona sovituksessa. Ne tulivat kustomoituna, eli piti kokeilla kelpuutanko työn jäljen. Näin jälkiviisaana mun olisi kannattanut ehkä kuitenkin ottaa kullansävyiset kehykset, sillä ainoat käyttämäni korut ovat kultaiset sirot sormukset. No, ei juuri tuo hopeinen sävykään ole liian kylmä. Seuraavaksi ne lähtevät linssien kiinnitykseen, ja sitten mulla onkin päivittäiskäytössä silmälasit. Jos en näin tule näyttämään paremmalta, ainakin näen paremmin.
