Night hag

En edes muista, milloin viimeksi olisi ollut tällainen tilanne, etteikö vähäunisuus raastaisi. Olen jo vuosia kärsinyt vakavista uniongelmista. Univelkalistani mitattaneen kuukausissa.

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että 24-tuntinen vuorokausi ei ole minua varten. Tuntuu, kuin eläisin jossakin yli 36-tuntisessa rytmissä. Mulle on mahdotonta mennä nukkumaan joka ilta samaan aikaan ja herätä vastaavan säännön mukaisesti aamuisin. Lukemattomia ovat ne päivät, jolloin olen kulkenut kuin horroksessa saatuani unen päästä kiinni vasta puoli tuntia ennen herätyskellon pärähdystä. Jos nukun yhdet hyvät yöunet, seuraavia on turha odottaa seuraavana päivänä.

Unettomuuden lisäksi mua on viime vuodet riivanneet toistuvat painajaiset. Ennen painajaisen näkeminen oli varma merkki siitä, että kuume oli nousemassa. Nykyisin painajainen vierailee useamman kerran viikossa. Uni sekoittuu myös helposti todellisuuteen, olen kantanut leipäveitsen sänkyyn, rakentanut bunkkerin pahvilaatikoista ja herännyt kauhuun ruumishuoneen laverilta vain tajutessani makaavani pimeässä kylmällä kylpyhuoneen lattialla.

Melatoniini toimi joskus ehkä viikon plaseboefektin turvin. Vahvempia lääkkeitä en ole uskaltanut kokeilla, sillä tiedän olevani helposti addiktoituvaa tyyppiä. Unilääkkeiden kanssa olisi varsin nopeasti musta tie kuljettavana. Eipä niitä yksikään lääkäri ole toisaalta edes ehdottanut kun tätä uniongelmaani olen muiden käyntien yhteydessä avannut. Uniongelmiani on vähätelty, mun mielestä on järkyttävää, että nyky-Suomessa terveydenhoitoalan ammattilainen voi antaa neuvoksi käyt vaan nukkumaan, kyllä se uni tulee jos annat sille mahdollisuuden, et ole vain yrittänyt.

Positiivista unettomuudessa on ollut se, että olen bileissä aina loppuun asti pystyssä, se pikkutuntien maailmanparantaja, eikä jatkojenjatkojenjatkot seuraavana aamuna yhdeltätoista ole mikään haaste. Voin viettää yöt änärin parissa ja jatkaa samoilla silmillä aamuluennolle. Kahden-kolmen päivän valvominenkaan ei ole ollut mahdollisuus. Lopulta aina jossain vaiheessa energiavarastot ehtyvät ilman sen suurempia ennakkovaroituksia. On pitänyt rukoilla, ettei se tapahdu kesken työvuoron.

Nyt karanteenissa olen nukkunut silloin, kun nukuttaa. Nukun kahdet, noin neljän-kuuden tunnin unet, joiden välissä on 12-20 tuntia valveillaoloaikaa. Enkä ole aikoihin tuntenut oloani yhtä levolliseksi! En hyöri ja pyöri, havahdu jokaiseen rasahdukseen tai ylipäätään tietoisesti heräile kesken unen. Herään levänneenä. Sääli, että joskus pitää vielä palata arkeen, ehtiä luennoille kello 8:15, mahduttaa kaikki toiminnot kahteenkymmeneen neljään tuntiin.

Reissukärpäsen purema

Niin siinä vain kävi, monivuotisesta matkailudepiksestä on selvitty. Tunnen taas palavaa halua uimaan vesiputouksiin, nukkumaan riippumattoon, kulkemaan paljain jaloin, syömään ostereita ja mustekalaa varpaat rantahiekassa tai hortaa hiljaisuuden sisäpihoille. Haluan nähdä tähtiä kaukana kaupungeista, istua nuotion ääressä ja antaa viikonpäivien menettää merkityksensä. Kynnyskysymyksenä on ollutkin koko ajan miten matkustaa.

Olen aina ollut naurettavan eurooppakeskeinen matkailija. Siinä missä joku toinen tuntee elävänsä parasta aikaa Balilla keinujonossa, toinen yrittäessään saada taksia Manhattanilta ja joku toinen vielä Australian rannikoilla auton takaboksissa, mä viihdyn kreikkalaistyylisen teatterin katsomossa pohtien, mitä tarinoita nämä kivet ovatkaan kuulleet vuosisatojen aikana.

En koskaan pitänyt itseäni reili-ihmisenä. Minua kiinnostavat kiskot vievät itään. En ole tuntenut suurta paloa rinkan kantamiseen tai hostellidormeissa ja asemalla yöpymiseen, hirveällä kiireellä reissaamiseen ja kiskojen paahtamiseen kilometrikaupalla. Katsella aseman ympäristöä kymmenen minuuttia junanvaihdon yhteydessä ja kutsua sitä kohteessa käymiseksi.

Sitten koin ahaa-elämyksen: interrailin ei tarvitse olla suuri seikkailu. Voin käyttää junaa ja muita julkisia vain matkustusvälineenä. Eläkeikäinen isäni, joka on muutenkin junaillut pitkin maailmaa, otti ja repäisi lounais-Euroopan kierroksen toissa kesänä, eikä tinkinyt tippaakaan mukavuudesta. Minäkin voin yöpyä vaikka luksushotellissa, mikäli mieleni niin tekee. Päätöstä vauhditti myös aamuinen havaintoni: saisin vielä 27-vuotiaana halvemman nuorisoreililipun! Olin luullut, että mut on jo vuosia laskettu interrail-kirjoissakin entisiin nuoriin. Niinpä ensi kesänä reilataan!

Meidän piti matkustaa ainejärjestön kanssa Peloponnesoksen niemimaalle Nemean kisoihin juoksemaan alasti antiikin kreikkalaiseen tyyliin. Vaan lyhyemmän matkan ilmoittautumisaika oli mennyt umpeen jo varhain helmikuussa, eikä 7,5 kilometrin juoksu ole houkutellut. Varsinkaan tällä polvella. Oli siis keksittävä varasuunnitelma.

Aion matkustaa Balkanin kautta Thessalonikiin, Meteoran kautta Ateenaan, Argo-Saronilaisten saarten läpi Peloponnesoksen niemimaalle, lautalla Italiaan ja lopulta Napolin, Rooman, Milanon ja Venetsian kautta Wieniin, missä meillä on vaihtariporukan kanssa tapaaminen kymmenen vuoden jälkeen. Välipysähdykset ja suunnitelman muutokset ovat erittäin todennäköisiä, kun mieleltään tuuliviiri on tekemässä tätä matkaa. Paluu kotiin tapahtunee Kööpenhaminan kautta. Meillä jäi jutut vielä kesken.

Olemisesta

Varsinainen hullu viikko takana. Tai oikeastaan kaksi viikkoa, tein toistaiseksi viimeisen työvuoroni helmikuun viimeisenä keskiviikkona ja siitä eteenpäin on eletty täyspäiväisenä vapaaherrattarena. Vuodet vierii ja ymmärrys hälvenee, mutta jäin epäilemään ehtikö mulla kuusivuotisen duuniurani aikana olla yhtään yli viikon yhtäjaksoista vapaata? Tällainen oleminen tuntuu nyt oudolta.

Jokin harhaluulo saa mut tuntemaan oloni levolliseksi ja laiskotelleeksi, vaikka viime päivien tapahtumissa olisi ollut kuukauden tarpeiksi. Niihin mahtui niin vajaa 2500 kilometrin lenkki, saunassa vietetty yö kuin syntymäpäivät ja hautajaisetkin.

Tanska oli ihana! Pitkästä aikaa mulla oli kotoisa olo ulkomailla. Voi Kööpenhamina Pööpenhamina, näkisin niin tulevaisuuteni täällä etsimässä antiikinaikaisia väripartikkeleita Glyptoteketin fragmenteista. Kaukana ovat ne ajat, jolloin reissaamisen piti olla sekunneissa tapahtuvaa paikasta toiseen kiitämistä vauhdissa tuhansia kuvia räpsien. Polvivammakin pakotti hidastamaan, olemaan.

Ennen olisin viisipäiväisellä reissulla laukannut kaikki nähtävyydet ja kadunpätkät ruksien vähintään kuvitteelliselta to do-listalta 'nähty, ei tarvitse enää kokea tätä', kunnes vetäisin uupumuksesta päiväkännit terassilla postikortteja kirjottaen. Nyt tarkkailin aamua ja päivää erottavan mystisen ajanjakson Axeltorvin vilinää brunssaten omassa pysähtyneisyyden kuplassani. Menin virran mukana pitkin rantoja ja kanaaleita. Kaksi päivää meni pelkästään kahdessa museossa. Kuinka monta tuntia voikaan kuluttaa yhden stout-pintillisen ääressä?

Nähtyäni miten hyvät ja tehokkaat kiskot Tanskassakin oli, vahvistui päätökseni panostaa maata pitkin tapahtuvaan reissaamiseen. Vuosia kestänyt matkailumasennus alkaa hellittää. Oivalsin, että työn ja vapaa-ajan voi yhdistää. Nähtävää jäi Köpiksessäkin vielä tuleville kerroille.

Lasken itseni virallisesti glory hunteriksi, sillä vasta tämä Jokereiden toistaiseksi pelottavan positiivisesti sujunut playoff-saaga on imenyt mua areenan kirkkaisiin valoihin. Olen käynyt katsomassa enemmän näitä pudotuspelejä kuin runkosarjaotteluita tällä kaudella. Tai mitä sitä valehtelemaan, mun paikallaolon syytä kuvaamaan riittänee kaksi sanaa: Oliver Lauridsen.