Yksinäisyys ympärillä
perjantai 5. kesäkuuta 2020
Jollain tasolla mulla on usein älyttömän ulkopuolinen olo. Ystävien puute on yksi niistä syistä, joista mua on kiusattu aina. Mulla on ollut enemmän niitä feikkiystäviä, jotka ovat vain naureskelleet selän takana ja levittäneet ilkeitä juoruja, ihan aikuisiälläkin. Tämän takia olen epävarma vielä tänä päivänäkin. Jos ehdotan tutuille näkemistä, ja he kieltäytyvät syihin vedoten, mulla on todella iso kynnys kysyä uudelleen. En halua olla se ärsyttävä jankkaaja. Olen saanut joskus kritiikkiä omasta aktiivisesta ehdottelusta, joten kyllä kritiikistä on otettava opiksi. Kyllä se toinen on sitten yhteydessä kun haluaa oikeasti nähdä...
En kuulu yhteenkään keskusteluryhmään WhatsAppissa, poislukien ehkä ainejärjestön infokanava, missä juttu toisinaan eskaloituu. Mulla on pari kaveriporukkaa, joiden välillä luovin ja muutamia hyviä ystäviä. Aidosti hyviä. Jostain syystä vaan se fyysinen yhdessäolo on todella mahdotonta. Suomeenkin on rantautunut jenkkikulttuurista tuttu small talk-henkinen lupailu "joo hei mennään sitten kesällä Lintsille/mun mökille/terassille/kuuhun" ja samalla henkilön sisäinen Jope Ruonansuu röhkäisee ei mennä.
Koronasulun aikaan mulla ei ollut mitään hätää. Elin suorastaan elämäni parasta aikaa! Sain nukkua omassa rytmissäni, opiskella vaikka 30 tuntia putkeen ja joku muu kantoi ruuankin pöytään. Mulla ei ollut varmaan hetkeäkään ikävä ravintoloita, ei baareja ja niiden röökikoppeja, tahmaisia tanssilattioita, värivaloherkkyyttä eikä pauhaavaa musiikkia. En tuntenut pienintäkään houkutusta näkemiseen ja yhteiseen tekemiseen. Yksinäisyys ei haitannut, koska kaikilla muilla oli sama tilanne, ainakin niin pyrin itselleni uskottelemaan.
En koe itseäni jatkuvasti yksinäiseksi. Mulla on poikaystävä, joka rakastaa omissa oloissaan olemista. Usein ollaan koko yhteinen valveillaoloaika eri tiloissa ja huoneissa, mutta toisinaan me ollaan yhdessäkin. Kaikilla ei ole tilanne näin hyvin. Jos asuisin yksin, vointini olisi varmasti paljon huonompi. Jokin aika sittän hätkähdin, kun huomasin että oli mennyt useampi päivä ilman että olisin sanonut ääneen sanaakaan. En rakasta omaa ääntäni, mutta silti. Joku raja.
Fear of missing out on mulle se pahin. Siinä missä muisto koronasta pyyhkiytyi maagisesti yli Suomen kuun ensimmäinen päivä ravintoloiden avautuessa jälleen, mä istun vielä tälläkin hetkellä yksin sohvannurkassa selailemassa puhelimesta kuvia ja videoita tuttujen klikkiytymien jälleennäkemisistä. Ei, mua ei ole kutsuttu mukaan. Tuntuu haikealta, kaikki muut ottavat ilon irti kesästä porukalla, ja mä istun tässä samassa sohvannurkassa varmaan vielä maanantainakin.
Osaan minäkin elää täysillä. Mulle ei ole koskaan ollut mikään ongelma lähteä yksin metsäretkelle, ulkomaille, liftaamaan, minnekään. Mulla on mahtavia kokemuksia omilta sooloreissuiltani, joita en tietenkään vaihtaisi ikinä pois. Mutta välillä olisi mukavaa jakaa kokemuksensa reaaliaikaisesti jonkun toisenkin kanssa. Kasvokkain.
Mitä minä voin tehdä?
maanantai 1. kesäkuuta 2020
Klikkaa tarvittaessa kuva isommaksi, se demonstroi hyvin kuinka syvällä rasismi todellisuudessa onkaan meidän länsimaisessa kulttuurissamme.Viime päivät media on kuohunut BLM-kampanjoinnin puolesta ja syystäkin. Ihmisissä on herännyt ihailtava aktivismi ja tekemisen meininki tämän seurauksena. Suunnitellaan mielenosoituksia. Vinkataan ei-valkoisia pienyrittäjiä. Mutta mitä minä voin tehdä omassa valkoisen etuoikeutetun asemassani? Fatimalta löytyy ig-tv-osiosta tuore live aiheen tiimoilta. Kannattaa katsoa se, hän tietää mistä puhuu.
Itse en aio osallistua keskiviikon miekkariin. Osittain sen takia, että liikkuminen näin polvirikkona on edelleen aika vaikeaa, osittain myös koronariskin takia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jäisin möllöttämään jotenkin toimettomana tämän antirasismikampanjan kaivatessa jatkuvasti lisää tiedottamista.
Olen viime päivinä esimerkiksi allekirjoittanut vetoomuksia, kuten Justice for George Floyd ja Justice for Tony McDade. Ihmisoikeusrikoksiin ei voi ikinä puuttua tarpeeksi. Ilmoittauduin juuri Itä-Suomen yliopiston Antirasismin perusteet-verkkokurssille. Yksi asia, jossa voisin todellakin skarpata on meillä Suomessa vallitsevan rasismin vastustaminen. Someaktivismi on merkittävä teko tänä päivänä, mutta sen ei pitäisi jäädä ainoaksi teoksi.Yksi hyvä kotimaisella kentällä toimiva feministinen ja antirasistinen järjestö on Fem-R
Sen sijaan että syöksyisin suunapäänä puolustamaan mutta enhän minä koskaan.. olen hiljaa ja kuuntelen. Enkä vastusta #blacklivesmatter-kampanjaa jollakin #alllivesmatter-spämmillä. Mikä helvetin järki on lähteä vähättelemään rasismia kokeneen henkilön kokemuksia? Omassa ajattelussa riittää aina kehitettävää, ja tämän suhteen aion olla aktiivinen. Koskaan ei tulla valmiiksi. Asioista on otettava jatkossakin selvää.
Huomenna sosiaalisessa mediassa on tarkoitus kampanjoida asian puolesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, Instagramiin postataan musta kuva #blackouttuesday-hashtagilla varustettuna, ja oma sosiaalisen median tykittäminen jätetään tiistaina välistä. Näin annetaan julkaisutilaa tärkeille aiheille asian tiimoilta ja heille, jotka harvemmin saavat äänensä kuuluviin. Mä koen vähän ristiriitaiseksi oman tulevan solidaarisuudenosoitukseni, mulla on esimerkiksi käynnissä 30-päiväinen musahaaste nyt kesäkuun ajan. Olenko liian tekopyhä jos en hiljennä omaa kanavaani sataprosenttisesti? Osallistuvatko vaikuttajat tähän, ja pystyvätkö he hiljentämään kanavansa esimerkiksi sovituilta yhteistöiltä?
Hyvä lukuvinkki asian tiimoilta on esimerkiksi Layla F. Saadin Me and White Supremacy. Otan ilomielin muitakin lukuvinkkejä vastaan, koska kuten jo sanoin, omassa ajattelussakin riittää kehitettävää. Sivistän mieluusti itseäni tämän osalta.
Turvallisuudentunteesta
keskiviikko 27. toukokuuta 2020
Huomaan ajautuvani aina välittömästi päivittämään blogia, kun tunnen jonkinasteista maailmantuskaa. Tällöin paha olo ja ajatusten harhailevat viisitoista samanaikaisesti sirisevää eri radiokanavaa vievät herkästi yöunet. Niin tänäkin aamuyönä, kun uskoni turvallisuuteen järkkyi jälleen kerran, vaikka henkilökohtaisella tasolla riski lienee vain oletusarvoinen. Empatiakyky on lahja, mutta samalla myös taakka.
Moni on varmaan kuullut, mitä Amerikan Yhdysvalloissa on tapahtunut. Eikä vastaava ollut ensimmäinen kerta. Aristoteles käyttää Politiikka-teoksessaan substantiivia politeia tarkoittaen hallintomallia, joka toimii kaupunkivaltiossa, poliksessa kansalaisten hyväksi. Luultavasti tästä hallintomallista on juontunut nykykieliin sana poliisi. Musta on järkyttävää ajatella, että kansalainen ei voi luottaa oman valtionsa turvallisuudesta vastaavaan tahoon. Että kansalaiset eivät ole absoluuttisen tasavertaisia hallintomallin silmissä. Sanokaa mun sanoneen, tästä tulee varmasti vielä iso kohu lähipäivinä.
Moni on varmaan kuullut, mitä Amerikan Yhdysvalloissa on tapahtunut. Eikä vastaava ollut ensimmäinen kerta. Aristoteles käyttää Politiikka-teoksessaan substantiivia politeia tarkoittaen hallintomallia, joka toimii kaupunkivaltiossa, poliksessa kansalaisten hyväksi. Luultavasti tästä hallintomallista on juontunut nykykieliin sana poliisi. Musta on järkyttävää ajatella, että kansalainen ei voi luottaa oman valtionsa turvallisuudesta vastaavaan tahoon. Että kansalaiset eivät ole absoluuttisen tasavertaisia hallintomallin silmissä. Sanokaa mun sanoneen, tästä tulee varmasti vielä iso kohu lähipäivinä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
