#challengeaccepted

Kirjoitussormissani alkaa sykähdellä aina jonkun itseäni koskettavan somehaasteen tullessa väärinymmärretyksi. Kuten nyt Instagramissa kulovalkean lailla leviävä #challengeaccepted. Mä olen yrittänyt kirjoittaa pidempiä tekstejä Instagraminkin puolelle, mutta sen marginaalisen seuraajamäärän vuoksi koen silti blogini tavoittavan parhaiten kun puhutaan oikeasti tärkeistä asioista. En haluaisi enää yhdenkään suomalaisen vaikuttajan levittävän sanomaa tästä haasteesta jonakin "ole oman elämäsi bossbitch"- kaverinkannustusdiipadaapana. Ihan tärkeää sanomaa toki tuollainenkin, mutta sen aika on joskus toiste.

Olen tässä kuvassa ah niin minulle tyypillisesti alasti sängyssä, vastikään heränneenä tänä aamuna, aamun ollessa sangen suhteellinen käsite. Mullahan ei ole tässä meikkiä, mun toista kulmakarvaa on korostanut varmaan viikon finni, ja houkutus blurrata epätasaista ihoa oli suuri. Etuhiuksetkin sojottavat niin kuin aamuille hyvin usein on tavanomaista. Pian nelivuotissyntymäpäiviään viettävä, viimeisiään vetelevä puhelimeni tekee hämärässä sateisessa ilmapiirissä kuvistani erittäin rakeisia. Heräsin myöhään, koska mulla ei ole velvollisuuksiakaan. Poikaystävä nukkuu vielä tuossa vieressä käsi mun ympärillä, hän on lomalla. Emme kumpikaan ole mitään aamuvirkkuja. Lähestyvä keskipäiväkään ei tunnu uhkaavalta. Tässä suhteessa mulla ei ole mitään pelättävää, mutta aina asia ei ole ollut näin hyvin. Jossakin päin maailmaa, ei edes missään mahottoman kaukana, vastaava kuva saattaisi olla viimeinen kuva minusta.

Turkissa on tapana julkaista kuolleesta mustavalkokuva. Siinä missä minä monen muun tavoin selaan aamulla herätessäni medioita, turkkilaisten uutispalveluissa ja instafeedeissä vilisevät aamuisin mustavalkoiset kuvat naismurhan uhreista, väkivaltaisuuksien seurauksena kuolleista naisista. Uhriluvut 2020-luvun Turkissa ovat ihan järkyttäviä, ja vielä enemmän tapahtuu virallisten lukujen ulkopuolella. Erdoganin vallan kasvaessa myös naisiin kohdistuva väkivalta on kasvanut, ja käyrän suunta on ylöspäin. Yksi liian monesta uhrista oli kadonneeksi ilmoitettu ikätoverini Pınar Gültekin, jonka paloitellut ja poltetut jäänteet löytyivät viime viikolla.

Haaste saikin alkunsa tähän jatkuvaan uhrivirtaan kyllästyneiden naisten keskuudesta. Vaikka enemmistön mielipide olisi vähemmän nais- ja vähemmistövihainen, valtaapitävien mielipide on siellä arvokkaampi. Turkkilaiset naiset tiedostavat maansisäisen ongelman, teoriassa kuka tahansa heistä voisi olla seuraava uhri. Siksi he julkaisivat samanlaisen mustavalkokuvan itsestään mikä uhrista on tapana julkaista. Tieto lienee levinnyt turkiksi, jonka takia haasteen levitessä kansainvälisille vesille, se on uudelleentulkittu joksiksin voimaantumiseksi.

Puolan uutisoitiin viime viikonloppuna eronneen Eurooppalaisesta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa vastustavasta, lähes ironisesti nimetystä Istanbulin sopimuksesta. Puolassa kuulemma on tehty erinäisiä maansisäisiä sopimuksia, jotka suojelevat naisia tarpeeksi ilman kansainvälistä sopimuspainetta. Joissakin Mustanmeren rantamaissa on mahdollisesti kriminalisoituna, mutta siitä huolimatta ihan yleisenä käytäntönä tirvaista typeriä puhuvaa vaimoa, äitiä tai tytärtä. Koska typeryyksien puhuminen on varsin subjektiivinen näkemys, väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä. Ja kotimaamme Suomi on naisille Euroopan unionin toiseksi vaarallisin maa. Aika hurjaa, kun miettii meidän (ainakin näennäisesti länsimaista) lainsäädäntöämme. Ongelma on syvällä piilossa yhteiskunnassamme. Meidän tulee tietää mitä Turkissa tapahtuu. Asioista on puhuttava, jotta voisimme olla osaltamme mukana muutoksessa. Sillä näiden asioiden on muututtava.

Onko tavallinen ihminen sitten velvollinen ottamaan selvää haasteiden alkuperistä? Jos vain luottaa siihen että haastava kaverihan tietää mistä puhuu saatetekstissään... Ja jos musta neliö ei sovikkaan feediin tai haaste paljastuu liian negatiiviseksi, kuvan voi sitten vähin äänin poistaa myöhemmin. Jos vain sulkisi silmänsä ongelmilta, kivempihan on olla kannustava kuin kantaaottava. Poliittiset julkaisut ovat aina niin negatiivisia, kumartamalla yhteen suuntaan pyllistää toiseen suuntaan. Millä perusteella valita ketä mielistellä mielipiteillään?

Mustavalkohaasteita on toki ollut useita, niiden aikakaudet ja rajat ovat häilyviä. Mistä tietää millaiseen haasteeseen tarkalleen ottaen osallistuukaan? Haasteisiin hyppääminen hetken mielijohteesta on inhimillistä, sellaiseksihan ne on tarkoitettu. Matalan kynnyksen hommiksi, leviämään nopeasti. Mutta se on usein myös tiedostamatonta. Kun uusia mustavalkoselfieitä tupsahtaa saman hashtagin alle sata minuutissa, todellinen info hukkuu helposti. Ei ole väärin muokata kuvatekstiä jälkikäteen, myöntää mokanneensa ja välittää korjattua tietoa. Virheiden tekeminenkin on inhimillistä. Niistä oppiminen on suorastaan ihailtavaa.

Antirasistinen kansalaisaloite korkeakouluopetuksen politisoimiseksi

Viime päivinä sosiaalisessa mediassa on levinnyt kansalaisaloite antirasististen strategioiden lisäämiseksi opetussuunnitelmaan. Minä jätin tämän allekirjoittamatta. En siksi, että kannattaisin esimerkiksi rasistisia strategioita. Ainakin omassa kaveripiirissä aloitetta on tuutattu niin paljon, että mulle on tullut vähän tympeä ja välinpitämätönkin olo kun en ole sitä innokkaana allekirjoittamassa.

Kansalaisaloitteen tavoitteena on siis lisätä tietyille koulutusaloille kurssi, jossa perehdytään antirasismiin ja kriittiseen näkökulmaan. Aloitteessa on mainittu näiksi tietyiksi aloiksi julkista valtaa toteuttavia aloja, kuten esimerkiksi lainvalvonta ja terveydenhuolto. Toisin sanoen, aloitteessa vaaditaan lakimuutosta, jolla voisi puuttua korkeakoulujen opetukseen.

Ensinnäkin, antirasistinen elämänkatsomus olisi mun mielestä hyvä oppia jo ennen korkeakoulu-uraa. Ja myös niiden, joista ei tule korkeakoululaisia. En tiedä millaista esimerkiksi tämän hetken lukio-opetus on, mutta kokisin jonkinnäköisen rasismintorjuntaan tähtäävän kurssin sopivaksi tuolle koulutusasteelle. Miksei jo peruskouluunkin, rasistiset näkemykset kun ovat varsin usein kasvatuksesta kiinni. Yliopistossa olen nähnyt monenmoista mörrikkää, ja kynnys asennemuutoksiin on aikuisilla ihmisillä jo korkea. Jos jonkun mielipiteen on ehtinyt muodostaa, sitä ei hevillä muuta vaikka joku pakollinen kurssi pakottaisikin jauhamaan asiasta. Antirasistinen opetus pitäisi saada näkyvämmäksi kaikille koulutustasoille.

Opiskelen alaa, jonne Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset iskivät varsin rajusti. Jos asia olisi ollut tasavaltamme 74:nnen valtioneuvoston päätettävissä, koko oppiaine olisi todennäköisesti lakkautettu. Nyt koronan vuonna on kuitenkin tarvittu niitä kaiken maailman dosentteja, jotka kertovat mitä ei saa tehdä. Koskaan ei tiedä milloin musta tulee tuikitarpeellinen. Musta olisi karmiva ajatus, jos hallitus pystyisi sanelemaan omista opinnoistani. Hallitukset kaatuvat ja nousevat, mutta se mitä minulle opetetaan, ei ole hallitusohjelman sanelemaa. Opetushallitus laatii opetussuunnitelmat varhaiskasvatukseen, peruskouluun ja toiselle asteelle, mutta korkeakoulu-opintoihin sillä ei ole vaikutusvaltaa. Korkeakoulut päättävät itse millaista opetusta järjestetään. Puhutaan siis korkeakoulujen autonomisesta asiasta.

En tiedä, eikö kansalaisaloitteen laatija ole tiennyt korkeakoulujen autonomiasta, vai miksi aihe on sivuutettu täysin? Ajatus kurssista on hieno, mutta kansalaisaloite ei ole paras mahdollinen tapa ajaa asiaa. Vaikka aloite menisikin käsittelyyn, se ei menisi läpi rikkoessaan jo olemassaolevaa säädöstä korkeakoulujen autonomiasta. Ellei sitten käännytä keskustelemaan korkeakoulujen autonomian tarpeellisuudesta. Toisaalta ja joka tapauksessa, aloite on saanut paljon näkyvyyttä ja julkisuutta. Ehkä tiettyjen alojen oppilaitoksetkin alkavat aloitteen saaman näkyvyyden myötä pohtimaan rasismia torjuvien kurssien mahdollisuutta.

Viittasin aiemmin kesästä ilmoittautuneeni antirasistiselle yliopiston kesäkurssille. Taisin unohtaa kertoa, että jätin sen varsin nopeasti kesken. Mulla saattoi olla huonoa tuuria pienryhmän suhteen, mutta keskustelu oli ärsyttävän minäkeskeistä. Osallistujat vakuuttelivat vuoron perään kuinka minä en ole rasisti koska mummoni jo 40-luvulla kävi Afrikassa-tasoisilla argumenteillä. En halunnut olla mukana kilpailussa kuka on vähiten rasisti. Vastaava kurssi olisi mielenkiintoista käydä, mutta ehkä vähän myöhemmin, rauhallisempana aikana. Tai sitten jättää vain keskustelut keskustelematta ja keskittyä pelkkiin pakollisiin tehtäviin.

Ateenan syksy, tai sitten ei

Sain alkukesästä stipendin. Pääsisin nyt syksyllä opiskelemaan Ateenaan. Kuusiviikkoinen kurssi olisi käytännössä arkeologiopasteista manner-Kreikan kiertomatkailua. Tutuksi tulisivat lukuisat temppelit, pyhäköt ja maailmannapa. Istuisin illat parvekkeella kirjoittaen muistiinpanoja, vetäisin fetaövereitä, ja tähtäisin mahdollisimman usein mereen uimaan. Kokemuslistalta saisi vihdoinkin ruksittua opiskelijaelämän asuntolassa. Jääkaapissa olisi aina retsinaa. Ja Mythosta. Ja jogurttia, kun kerran Kreikassa ollaan. Vaan faktori nimeltä korona taitaa olla eri mieltä.

Koronaa nyt huomioimatta, tämä stipendi on suuri syy sille, miksi olen hylännyt kesän reilisuunnitelmat. Onko mitään järkeä suhata edestakaisin Euroopassa, kun samoille kulmille tullaan joka tapauksessa palaamaan? Tietenkin voisin kääntää reilisuunnitelmani nurin päin, Tanskasta Italiaan ja sieltä lautalla Kreikkaan. Mutta katsotaanko kotona hyvällä kolmen kuukauden poissaoloa? Miten koulun suhteen käy, saanko tehtyä etäopintoja raiteilta käsin? Joka tapauksessa toivoisin voivani matkustaa Ateenaan kurssilleni maata pitkin. Jos ei Italian kautta, niin sitten Baltian ja Balkanin halki. Ainakin Puolan, Serbian ja Bulgarian läpi pitäisi päästä Kreikkaan asti junalla, ja Puolaan asti bussilla.

Onko mitään järkeä hiihtää taudinraiskaaman Itä-Euroopan läpi, kahden kuukauden tavarat todennäköisesti vielä perässävedettävässä laukussa? En omista rinkkaa, enkä tiedä olisiko sille tässä elämässä niin paljoa käyttöä, että se olisi tarpeellinen ostoskaan. Toivoisin, että erilaiset lainauspalvelut laajentuisivat ja normalisoituisivat. Aina, kun olen yrittänyt jossain Facebookin ryhmissä kysyä lainaan jotakin tarpeellista, se on kuin tyhjille seinille huutelisi.

Kreikan koronatilanne on tällä hetkellä varsin hyvä, mutta ei ole sanottua etteikö tilanne voisi muuttua. Varsinkin nyt kun rajat ovat avattu ja toiset tuntuvat sahaavan pitkin maita ja mantuja vailla huolta huomisesta. Karanteenimääräykset eivät ole todellisia määräyksiä, enkä valitettavasti jaksa uskoa kaikkien noudattavan sitä vilpittömästi. Toinen aalto on ihan todellinen uhka, ja sen nostattaa ihmisten välinpitämättömyys. En heittäisi kauhean isoja todennäköisyyksiä sille, että koko stipendikurssia tullaan järjestämään. Sen näkee sitten syssymmällä.

Matkailun normalisointi ja matkustamisen ihannoinnin luominen on muutenkin varsin vastenmielinen ilmiö sosiaalisessa mediassa. Maalataan kuva että on pakko päästä satunnaisin väliajoin kauas Suomesta. Kuinka matkustaminen on henkireikä. Miten pitää ottaa edes viikonlopuksi äkkilähtö jonnekin toiseuteen. Tuntuu tyhmältä tulla hehkuttamaan omaa reissuani somessa, se kun voi näyttää ulkopuolisen silmissä just sellaselta pakko päästä lomalle mihin vaan pääsee ees Kreikkaan-hehkutukselta. Ja jonkun toisen mielessä voi herätä sellainen pakko päästä lomalle just Kreikkaan-haave. Olisinpa niin vaikuttaja, että saisin luotua siitä junamatkailusta haluttavaa. Kuinka päämäärä ei välttämättä olisikaan se tärkein, vaan painoarvoa voisi antaa itse prosessille, siirtymälle.

Kun aloitin yliopisto-opintoni, olin melko varma, etten tulisi tekemään päivääkään opiskelualani töitä. Mullahan oli jo työpaikka. Tarkoitus oli opiskella opiskelun ilosta, lukio oli mulle monivuotista pakkopullaa ja päätin, että jos kahlaan sen kunnialla läpi, tulisin jatkossa opiskelemaan vain itseäni miellyttäviä opintoja. Alaltani on sitä paitsi äärimmäisen vaikea työllistyä. Hakiessani mulla ei ollut mitään aavistusta millaisia opinnot tulisivat olemaan, hain kiinnostuksesta antiikin kulttuuriin ja klassilliseen arkeologiaan. Ja jossain vaiheessa arkeologia imaisi mennessään.

Lentomatkailua välttelevä minä sadattelee varsin usein tätä alavalintaa. Mikä määrä arkeologian kursseja tekee musta uskottavan klassillisen arkeologian opiskelijan, ja myöhemmin, klassillisen arkeologin? Meillä Helsingissä kun klassillinen arkeologia kattaa vain teoriaa. Oikeat arkeologian opiskelijat pitävät meitä ilmeisesti täysin huijareina. Voinko olla hyödyllinen arkeologian saralla minimaalisesti lentäen? Onko mestoille mahdollisimman nopeasti ehtiminen valttia? Varsinkin, kun Suomen kamaralta ei klassisen antiikin muinaisjäännöksiä löydy yhtään minkään kiven alta.

Olin Ateenassa viimeksi toukokuussa 2019 parhaan ystäväni Johannan kanssa. Vaikka tärkeimmät arkeologiset alueet tulikin nähtyä, paljon jäi myös näkemättä. Bysanttia, hellenismiä, uusklassismia. Haluan kokea Ateenan syksyn, nopean muutoksen täydestä kesästä eteläeurooppalaisen kosteaan koleuteen. Haluan päästä tuttuihin ravintoloihin. Ja kiivetä Lykabettos-vuorelle (voidaan ääntää likavittus) katsomaan auringonlaskua ja Ateenan talomerta. Miljoonia tuikkivia valoja. Jos ei tänä syksynä, niin toivottavasti ensi vuonna.