Aina mustiin pukeutuva teini laittoi hautajaisiin valkoiset vaatteet. Kajalilla piirrettyjä pisteitä ja kiemuroita. Irc-galleriassa Nokia 5300:lla otettuja tarkentumattomia räpsyjä, joissa imitoitu America's Next Top Modelista tuttuja kuvauksia. Aikana ennen YouTuben meikkitutoriaaleja taito piti opetella kaksiulotteisten staattisten kuvien avulla. Kävin kampaajalla vaihtamassa hiusväriä todella usein, varmaan kerran kuussa. Haaveilin liekehtivästä Rammsteinin logosta tatuoituna joko lapaluiden väliin, tai alavatsaan. Ei-edes-ensikännit vedettiin salaa yksin lauantai-iltana varmaan lähemmäs satavuotiaalla vadelmaviinillä mäkihyppyä katsellen. Toisaalta, katsoin salaa myös Hannah Montanaa. Luulin että olin niin erilainen, eikä kukaan ymmärtänyt mua. Vuosi oli kakstuhatkuus.
Joskus vuonna 2010, ellen jo aikaisemmin, haaveilin OnePiecestä ja Antti Asplundin kreikkalaisesta rististä, muistaakseni peilipinnalla. Niin paljon altistuin niille kotimaisen blogiskenen myötä. Jälkeenpäin olen miettinyt, olivatko nuo pressilahjoja? Miksi yhtäkkiä jokainen tyylibloggaaja olisi tuntenut vastustamatonta halua pukeutua jättikokoiseen muodottomaan haalariin? Piirsin ja hamstrasin myös tähtiä joka paikkaan: Nomination-koruun, sisustustyynyihin, jopa omaan lapaluuhuni. Lakkasin ja koristelin kynsiäni suorastaan maanisesti. Omaan silloiseen blogiini päivittelin sinisellä, vedenkestävällä digikameralla peilin kautta otettuja asukuvia. Värikkäitä Gina Tricotin toppeja useampi päällekkäin, vesirajahameita ja paidat solmittuna vyötärölle napittamisen sijaan. Siinä peilissä oli perhostarra, asuin silloin Itävallassa. Livejournaliin vuodatin puolestaan kaiken vaihtariangstin, mulla taisi olla kolme seuraajaa.
Otin lähikuvia tarkentaen kermavaahtokaakaon strösseleihin, tai californiamakien avokadokohtaan. Ja bilekuvia kameran sisäänrakennetulla kalansilmälinssillä, johon lisättiin muistaakseni Pixlr-nimisellä ohjelmalla aina jotain valotehosteita. Ja sumeita kuvia valosarjoista! Pikamuodinkulutukseni oli järkyttävää, samaa asua kun ei voinut käyttää kahdesti julkisesti. Varmaan suurin osa blogipostausten otsikoista oli poimittu eri biisien sanoista, ja vähintään kolmasosa Polyvorekollaaseja. Kuuntelin musiikkia käytännössä koko valveillaoloaikani. Cooliuden sinetöi VitaminWater tai Starbucks-kahvi. Oi, mitä ihanaa nostalgiaa!
Toisaalta mikään ei ole muuttunut. Olen edelleen yhtä surkea valokuvaaja, kuin viisitoista vuotta sitten, kursseista ja kehittyneemmästä tekniikasta huolimatta. Katson edelleen noloja ohjelmia, enemmän tai vähemmän salaa. Jostain syystä en juuri jaa kuuntelemaani musiikkia, mikä on sääli sinänsä. Mun mielestä on aina ollut kivaa laajentaa ihmisten musiikkitietämystä. Sitä paitsi, kuuntelen vain hyvää musiikkia.
Vielä viisi vuotta sitten vaatehuoneeni oli pullollaan hintalapullisia vaatteita. Kirjahylly täytetty korkokengillä. Vähintään puolet kuukausituloistani meni pukeutumiseen ja ulkonäköön. Mun Diorin luomivärivalikoima kattoi koko sateenkaaren kymmenessä eri sävyssä. En saanut shoppailusta endorfiinieuforiaa, vaan shoppailin siksi, koska mulle oli myyty oletus normista. Kuinka samassa asussa ei voi bilettää kahta kertaa, ja asuyhdistelmistä on pidettävä tarkkaa kirjaa. Vähintään kampaus ja korut olisi vaihdettava. Kuinka köyhältä näyttääkään, jos samat vaatteet näkyvät liian usein. Luulin, että niin kuului tehdä, koska tuntui, että kaikki muutkin ovat täysiä shopaholiceja. Aikuinenkin voi taantua teinin tasolle epävarmuudessaan. Onneksi jotkin asiat ovat muuttuneet.
